Esittely, eli miten minusta tuli feministi – osa 2

Luulen, että olen aina ollut feministi. En ehkä tosin ole aina kutsunut itseäni sellaiseksi. Kuitenkin tunnistan tiettyjä asioita, jotka häiritsivät minua jo lapsena. Pienempänä minulla oli paljon kavereita, jotka olivat poikia, ja jossain vaiheessa oli kovin vaikeaa, kun ymmärsin, että heitä pidetään kaikessa parempina, vaikka he eivät sitä olleet. Eniten pieneen päähäni otti se, että poikien OLETETTIIN olevan parempia. Se, että minä tai joku muu tyttö päihitti pojat jossakin, oli aina suuri ihmettelyn aihe. Tottakai tunnustus hyvästä suorituksesta lämmitti mieltä, mutta ei sitä nyt niin kovasti olisi tarvinnut päivitellä. Huomaan vieläkin ärtyväni siitä, jos joku ei usko minun pärjäävän. Tämä saattaa myös johtua osittain siitä, että minulla on kaksi isosiskoa ja olen aina joutunut todistelemaan, että kyllä minäkin ymmärrän asioita, vaikka olen nuorempi.

Meidän äiti on aina käynyt töissä. Tämä oli minulle itsestään selvää. Vanhemmilla oli oma firma ja töitä oli pakko tehdä. Koskaan minusta ei ole kuitenkaan tuntunut siltä, että äiti olisi jotenkin huono äiti. Ja vietimme myös paljon laatuaikaa perheen kanssa esimerkiksi kesälomilla, jotka vietettiin aina perheen kanssa matkustaen. Äiti on myös suvussaan ensimmäinen tyttö, joka pääsi ylioppilaaksi. Myös mummoni arvosti opiskelua kovasti. Hänen isänsä oli sitä mieltä, että kaikkien lasten pitäisi käydä koulua, jos vain päätä riittää. Mummo lopulta päätti mennä töihin, kun väsyi siihen, ettei koskaan ollut rahaa. Äiti kuitenkin kävi kauppakorkeakoulun ja mummo luki äidin koulukirjoja oppiakseen itse samalla. Isäni ei puolestaan ole korkeasti koulutettu. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että päädyn korkeakouluun tai yliopistoon. Ehkä siksi, että olen aina pitänyt opiskelusta. Kotoa meitä ei painostettu, vaan olemme saaneet tehdä valintamme omien mieltymysten mukaan. Kotona isä on ollut vähintään yhtä feministi kuin äiti. Kotona opin siis, että voin tehdä vaikka mitä, myöhemmin on ollut katkeraa huomata, että on ihmisiä, jotka eivät usko minun pystyvän mihinkään vain siksi että olen tyttö.

Opiskeluaikana aloin kiinnostua feminismistä yleisemmin. Huomasin, että minun oletettiin vaikenevan mielipiteistäni miesseurassa. Yllätyin kovasti, että kaverit, jotka tyttöporukassa toivat oman mielipiteensä esiin kovinkin painokkaasti, olivat sitä mieltä, että miesseurassa oli parempi olla keskustelematta eriävistä mielipiteistä. Liian usein, jos keskustelen hieman tuntemattomamman miehen kanssa, minut koetaan hyökkääväksi. En saisi siis esittää eriäviä perusteltuja mielipiteitä vaan minulle todetaan, että ”ei nyt tarvitse hermostua niin kovasti”. Tämä siis huolimatta siitä, että äänenvoimakkuus ei nouse ja tilanne alkaa lähinnä huvittaa kun toinen vain jankkaa omaa mielipidettään eikä esitä vasta-argumentteja. En siis aina ole näin rauhallinen keskustelija, mutta yritän usein hieman hillitä itseäni tuntemattomammassa seurassa. Kaverien kesken ei yleensä tällaisia ongelmia ole (eikä aina muutenkaan), vaikka joukossa olisi miehiä. Mutta asenne ei ole myöskään harvinainen. Perehtyessäni feministisiin teksteihin löysin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni ja ymmärsin, että vika ei ole minussa. On myös muita ihmisiä, jotka ovat huomanneet, että naisia kohdellaan eri lailla kun miehiä. Oli vapauttavaa huomata, että en ollut ainoa, jonka mielestä jotain on vialla. Mitä enemmän asiaan perehdyn, sitä enemmän ihmettelen, miten joku voi vielä väittää, että Suomessahan on jo tasa-arvo.

About these ads

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s