Kirja-arvostelu: Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä (Sanna Aaltonen)

9515706904Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä on Sanna Aaltosen väitöskirja. Väitöskirjassaan hän tutkii yläasteen yhdeksäsluokkalaisia ja heidän käsityksiään sukupuolisesta häirinnästä. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivista ja perustuu erään koulun (koulun nimi kuten muutkin tunnistetiedot on muutettu) yhdeksäsluokkalaisten kirjoittamiin ainekirjoituksiin aiheesta seksuaalinen häirintä ja ainekirjoituksen jälkeen tehtyihin haastatteluihin. Vaikka olisin toisaalta kaivannut kvantitatiivista dataa sukupuolisen häirinnän ja sen eri ilmenemismuotojen yleisyydestä, tuntui metodivalinta väitöskirjaa lukiessa kuitenkin järkevältä. Monissa aineissa ja haastatteluissa tuli esille, että vaikka aluksi oppilaat totesivat, että eivät ole kohdanneet minkäänlaista häirintää, niin lähes kaikki tytöt olivat kokeneet epämiellyttävää koskettelua julkisissa tiloissa ja pojatkin tiesivät tutuille tytöille tapahtuneista häirintätapauksista. Koulussa oli lähiaikoina ollut kaksi tapausta, jotka olivat johtaneet jopa ex-poikaystävien lähestymiskieltoon. Näitä asioita ei välttämättä olisi tullut kvantitatiivisessa tutkimuksessa ilmi, ainakaan jos kysymyksiä ei olisi osattu esittää oikein. Kirjassa Aaltonen myös viittasi muihin tutkimuksiin, joista ehkä osa olikin kvantitatiivisia ja joihin aion jatkossa tutustua.

Ensimmäiset kolme lukua kirjasta keskittyvät tutkijan metodologisiin valintoihin ja aiheen aiemman käsittelyn esittelyyn. Ymmärrän osuuden tärkeyden tieteelliseltä kannalta, mutta tämä oli kirjan raskain osuus. Toisaalta, vaikka osuus oli raskas, oli myös mielenkiintoista tietää miksi tutkija oli päätynyt tekemään tutkimuksen juuri siten kuin se oli tehty. Osuudessa esiteltiin myös runsaasti aiempaa tutkimusta, johon metodologiset valinnat pohjattiin. Minulle tämä väitöskirja oli ensimmäinen lukemani tutkimus aiheesta, joten en voi täysin arvioida lähteitä ja niiden käyttöä, mutta ainakin metodologinen osuus oli johdonmukainen ja lähteet tuntuivat tukevan toisiaan. Seuraavissa luvuissa keskityttiin itse tutkimukseen. Tutkija kirjottaa oppilaiden arjesta koulussa ja sen ulkopuolella ja sukupuolisen häirinnän määrittelystä. Omat lukunsa saavat myös häirinnän kohteet, häirinnän tilat, häiritsijät sekä kokemusten käsitteleminen ja kertominen. Lopuksi kirjassa on vielä yhteenvetokappale sekä liitteet, joista löytyy lisätietoa tutkimuksen teosta, esim. haastattelurunko sekä aineiston koodaaminen.

Tutkimuksessa korostui mielestäni selkeä tasa-arvo-ongelma. Toisaalta pohdittiin, että kyllä varmaan tytötkin voivat häiritä poikia, mutta kukaan ei tällaista ollut oikeasti kohdannut. Pojat miettivät, että tämä johtuu ainakin osittain omasta fyysisestä puolustuskyvystä. Tutkimuksessa ei tutkittu kiusaamista yleensä ja ainakin itselleni tuli mieleen, että poikiin kohdistuva kiusaaminen ei ole useinkaan niin seksuaalista. Pojat olivat kohdanneet häirintää lähinnä uimahalleissa aikuisten miesten taholta. Tyttöjä ja naisia arvioidaan jo muutenkin paljolti ulkonäön perusteella, joten myös kiusaaminen kohdistuu helposti tytön ulkonäköön ja maineeseen. Toisaalta tyttöihin kohdistuva häirintä tunnustetaan, mutta toisaalta tyttöihin kohdistetaan myös vaatimuksia (s. 214):

”Rajantekojen suhteen tytöille myös asetetaan ja he asettavat itselleen monenlaisia vaatimuksia, jotka tuntuvat paikoittain kohtuuttomilta. Heidän tulisi olla autonomisia, lähes kaikkivoipaisia yksilöitä, itsevarmoja, välinpitämättömiä, ymmärtää ja kontrolloida lähettämiään viestejä sekä kykeneviä varomaan, ehkäisemään ja torjumaan tehokkaasti häiritseviä tai uhkaavia tilanteita. Niillä, jotka eivät toimi näin, on väärä asenne tai väärät vaatteet. Jos he valittavat varsinkin verbaalisesta häirinnästä, he ”ottavat” asiat liian vakavasti ja jos heille tapahtuu jotain pahaa, he ovat ”antaneet” sen tapahtua.”

Aika rankkoja vaatimuksia minusta, varsinkin kun puhutaan 15-16-vuotiaista tytöistä, joilla on varmasti vielä tekemistä itsetunnon ja oman kasvamisensa kanssa. Ikävimmältä tuntui se, jonka muistan myös omasta nuoruudestani eli, että pojat ovat poikia. Toisin sanoen poikia ei opeteta ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja tyttöjen sitten tulisi ymmärtää, että pojilla on kuitenkin hyvät aikeet (rakkaudesta se hevonenkin potkii). Kuitenkin, jos kuulee jatkuvia kommentteja ulkonäöstään ja vielä rikotaan fyysistä koskemattomuutta ja huoritellaan päälle, ei tyttö varmasti tunne oloaan kovinkaan hyväksi. Ei siinä taida paljon hyvät aikeet auttaa.

Kirja käsitteli aihetta monipuolisesti ja kerätyn aineiston valossa. Ilmi tuli myös rodullinen/rasistinen elementti, mutta tähän lähinnä aineistossa viitattiin ja tietoa ei ollut tarpeeksi, jotta siitä olisi voinut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Tässä voisi olla tarvetta jatkotutkimukselle. Kirja käsitteli paljon sitä, että kiusaamista ei käsitetä sukupuoliseksi häirinnäksi, koska ”Suomessahan on tasa-arvo”. Kuitenkin aineistosta kävi selkeästi ilmi, että jokainen tiesi häirintätapauksia ja suurin osa tytöistä oli kokenut näitä itse. Kertominen häirinnästä koettiin kuitenkin vaikeaksi ja usein uhri itse vähätteli tapahtumaa, vaikka joissain tilanteissa tytöt olivat oikeasti olleet peloissaan.

Kirjassa on aivan liikaa asiaa käsiteltäväksi lyhyesti, joten olen tuonut esiin vain pääteemoja. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan itse, sillä mielestäni tutkimus valottaa hyvin teinityttöihin kohdistuvia seksuaalisia paineita. Ainainen madonna/huora-kategorisointi tulee tässäkin hyvin esiin. Kirjan painos on loppuunmyyty, mutta sitä saa kyllä kirjastoista luettavaksi.

Kirja-arvostelu: Tästä äiti varoitti (Anna Kontula)

Anna Kontula: Tästä äiti varoittiAnna Kontulan Tästä äiti varoitti on nykypäivän kolmekymppisten vastaus heidän äitiensä feminismin puutteille. Kolmannen aallon feministit ovat saanet nauttia toisen aallon feministien työn hedelmistä, mutta työsarkaa on vielä jäljellä, esim. seksuaalisuuden ja intersektionaalisuuden alueilla. Tästä äiti varoitti kritisoi valtavirtafeminismiä nimeomaan seksuaalisuuteen liittyen:

”Vähin äänin on feminismin agendalta hävinnyt joukko sellaisia ongelmia, joissa edistystä ei näytä tapahtuneen ja joista jo siksi on liian kiusallista puhua. Monet näistä liittyvät seksiin. Siksi tämän kirjan tekstit tarkastelevat feminismiä ennen kaikkea seksin ja seksuaalisuuden näkökulmasta.”

Mutta mitä tämä valtavirtafeminismi on? Kirjan johdannossa Anna Kontula hahmottelee sen tarkoittavan 1970-luvun radikaalifemismin ja 1900-luvun alkupuolen tasa-arvofeminismin suomalaista sekoitusta, jota ”virallinen tasa-arvopolitiikka, keskeiset naisjärjestöt sekä feminismin yleinen imago” edustavat. Välillä valtavirtafeminismin kritisoiminen saa minut ymmälleen – ovatko naisjärjestöt muka oikeasti niin pihalla kuin kirjassa annetaan ymmärtää? Oma feministinen aktiivisuuteeni rajoittuu oikeastaan tämän blogin kirjoittamiseen, joten en ole paras henkilö arvioimaan asiaa, mutta jos jossainpäin Suomea liikkuu feministejä, joiden mielestä toisten naisten raiskaaminen on vähemmän tuomittavaa kuin toisten, olemme pulassa. (”Kun kevytkenkäisen maineessa ollut nainen raiskataan, tukea on sisarilta yhä turha odottaa.”) Toisaalta, ottaen huomioon ympäröivän yhteiskunnan innon tuomita raiskauksen uhri ja väittää hänen olevan (osa)syyllinen tapahtumaan, on täysin mahdollista että monet feministitkään eivät ole ajatelleet asioita loppuun asti.

Kirjan ensimmäinen luku käsittelee seksuaalista väkivaltaa, ja seksiä, joka muuttui raiskaukseksi kun poliitikko päätti olla kunnioittamatta naisen tahtoa käyttää kondomia, ja tunkeutui väkisisin sisään. Seurauksena oli juuri sitä itsensä syyllistämistä, ja pohtimista, oliko kyseessä oikea raiskaus, joka kuuluu olennaisena osan raiskauksiin, joissa tekijä on uhrin tuttu. (Kirjoitin lisää aiheesta Tilaisuus tekee raiskaajan-artikkelissa.)

Toinen luku käsittelee prostituutiota, josta Kontula on kirjoittanut jo aiemmin Punainen eksodus – Tutkimus seksityöstä Suomessa-kirjassaan. Aihetta käsitellään nimenomaan siirtolaisnaisten näkökulmasta, ja mediassa käydyn keskustelun yksipuolisuus iskee silmille ja kovaa. Ihmiskaupasta puhuttaessa mielessä välkkyy kuvia seksiorjiksi myydyistä naisista, mutta ihmiskauppaa on myös monilla muilla aloilla. Rakennusalalle kaupattu mies voi jatkaa työtään jossain muualla ja silti saada suojaa viranomaisilta, seksityöhön kaupattu nainen taas saa apua vain jos hän lopettaa seksin myymisen ja suostuu auttamaan viranomaisia ihmiskaupan tutkinnassa, ja silloinkin rikosnimike voi muuttua paritukseksi, jolloin nainen voidaan kylmästi palauttaa lähtömaahansa. Jos todella haluaisimme auttaa ihmiskaupan uhreja, heille pitäisi antaa oleskelu- ja työlupa, ja mahdollisuus ansaita rahaa. Tällä hetkellä seksiä myyvän naisen on turha hakea apua viranomaisilta, kuten kirjassa olevat esimerkit seksityöntekijöiden kohtaamasta riistosta ja väkivallasta osoittavat. Lihan hinta on todella ajatuksia herättävää luettavaa.

(Lisää Kontulan ajatuksia ihmiskaupasta löytyy täältä: Ihmiskauppatyötä tehdään länsimaisen keskiluokan ehdoilla.)

Kolmannessa luvussa käsitellään lasten seksuaalisuutta. Koska ensimmäisen yhdynnän ajankohta osuu tytöillä keskimäärin 16 ikävuoteen, se tarkoittaa että puolet heistä ovat harrastaneet seksiä ennen kuin se oikeastaan olisi laillisesti sallittua. Jostain syystä aikuiset ovat aktiivisesti unohtaneet omat kokemuksensa seksuaalisesta heräämisestä, ja kuvittelevat, että lapset olisivat epäseksuaalisia, jotka turmeltuvat heti joutuessaan kosketuksiin sukupuolielämän kanssa. Myös lastensuojelulla on voimakas tarve ylläpitää normatiivista seksuaalisuuta, ja sekä äitien että tyttärien seksuaalinen käyttäytyminen voi olla huostaanottoperuste.

Kirjassa puhutaan myös huorastigmasta ja kuinka sillä kontrolloidaan naisten seksuaalisuutta, sekä rakkauden tunnekoukusta. Tämä jälkimmäinen meni valitettavasti feminismin kritiikkinä täysin yli hilseen – jos siinä oli joku juju, minä en sitä ymmärtänyt. En käsitä väitettä, että ”me emansipoituneet naiset emme lentäisi koskaan”, koska en ole ikinä kokenut, että feminismini olisi jonkinlainen este rakkauteen heittäytymiselle. Ehkä tämä on persoonallisuuskysymys, ja tarinan kertoja vain kokee asiat kovin erilailla. Ja siihen, etteivät feministit osaa puhua rakkaudesta, voin sanoa, että bell hooks on kirjoittanut trilogian aiheesta: All About Love, Salvation ja Communion. (Toisaalta bell hooks ei kyllä edusta suomalaista valtavirtafeminismiä.)

Kirjan viimeinen luku käsittelee naisen alistuvaa seksuaalisuutta, ja sen ongelmallisuutta feminismille. Luvussa sivuutetaan myös ongelmaa, että baarista on vaikea pokata miestä jos on liian menestynyt ja itsevarma, mutta sen jälkeen puhutaaan valtasuhteista makuuhuoneessa, joskin en ole ihan varma viittaako kirjoittaja BDSM:n vai vain hieman normaalia rajumpaan ”vanilla”-seksiin. BDSM on ollut feministeille hankala aihe (esim. 1, 2, 3), joten hyvä, että asia tuli esille, vaikkakin hieman lyhyesti.

Kontula kirjoittaa lopuksi:

”Luokka, seksuaalinen suuntautuminen ja etninen tausta vaikuttavat kaikki siihen, miten sukupuolittunut valta tuhoaa ja/tai emansipoi. Siten myös feministisen analyysin ja kamppailujen tulee kytkeytyä muihin yhteiskunnallisiin liikkeisiin, joissa vaaditaan ihmisten vapautta ja tasa-arvoa.

Tähän voin yhtyä täydestä sydämestäni. Toivonkin että Tästä äiti varoitti tavoittaisi mahdollisimman monia ihmisiä, koska se on ajatuksia herättävää luettavaa, jossa tasa-arvokysymyksiä pohditaan muistakin näkökulmista kuin niistä, joihin normaalisti törmää suomalaisessa mediassa ja feministisessä keskustelussa. Erityisesti toivon, että suomalaiset feministit lukisivat kirjan ja innostuisivat pohtimaan sen herättämiä ajatuksia, koska ”on jälleen aika pohtia, millaista maailmaa ja millaista feminismiä haluamme”.

Lue kirjan johdanto Liken sivuilta.

Linkkejä arvosteluihin:
Anna Kontulan pamfletissa naiset etsivät vapautusta heteronormin pakkopaidasta (Helsingin Sanomat 6.5.2009)
Seksipuhetta tyttäriltä äideille (Fifi 7.5.2009)
Rrrrriot! Feministinen manifesti! (Sudet tulevat 16.5.2009)
Tästä äiti ei tiennyt yhtään mitään (queer-feministi kommentoi Anna Kontulan pamflettia) (Kummakerho 13.8.2009)
Kirja-arvostelu (Nulla dies sine legendo 6.9.2009)

Kirja-arvostelu: Feministin käsikirja (Rosa Meriläinen, Liisa Huhta)

Feministin käsikirjaVihdoinkin suomalainen kirja feminismistä! Ajatus Kirjojen julkaisema Feministin käsikirja ilmestyi helmikuussa 2009, ja se taitaa olla ensimmäinen yleisteos feminismistä Suomessa. Kirja on saman tyylinen kuin aiemmin suomennetut ruotsalaisteokset Nyt riitti! Tasa-arvoa arkeen sekä Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan.

Feministin käsikirja koostuu kymmenestä luvusta, jotka ovat samalla feministin 10 käskyä: kysy ja kyseenalaista, valitse itse, syytä systeemiä, jaa tasan, halua mitä haluat, luota itseesi, älä alista, auta naista mäessä, vapaudu, muuta maailma. Ensimmäinen käsky ”kysy ja kyseenalaista” onkin yksi tärkeimmistä, ilman sitä on mahdotonta tiedostaa eriarvoistavan sukupuolijärjestelmän olemassaolo.

Kirja on selvästi suunnattu kirjoittajien kaltaisille, parisuhteessa eläville heteronaisille, joilla on lapsia ja työpaikka. ”Jaa tasan”-luvussa pohditaan tasa-arvoa parisuhteen arjessa, ja myös lasten sosiaalistamisesta sukupuolijärjestelmään riittää asiaa. (En suinkaan valita, aihe on lähellä sydäntäni.) Palkkatasa-arvosta ja vanhempainvapaan jakamisesta puhutaan myös.

Feministin käsikirjan suurin ongelma on mielestäni se, että siinä käsitellyt aiheet ovat todennäköisesti jo tuttuja kaikille, jotka kutsuvat itseään feministeiksi, niin paljon niistä on kirjoitettu mediassa. (Tässä muutama esimerkki: poikien ja tyttöjen värit, naisten vähyys johtajan paikoilla, palkkaerot, tasa-arvo työelämässä, sukunimivalinnat.) Parhaiten kirja sopiikin ihmisille, jotka ovat vasta juuri tutustumassa feminismiin, ja heille näiden aiheiden kokoaminen yksiin kansiin on varmasti ajatuksia herättävä lukukokemus.

Aloitin kirjan lukemisen innostuneena, mutta intoni lopahti loppua kohden, kun tajusin, että kirja ei esittele juurikaan feministisiä teorioita, saati kannusta todella kyseenalaistamaan totuttuja ajatusmalleja. Monet asiat mainitaan todella lyhyesti, kuten homoseksuaalisuus kappaleessa ”Kaikki eivät ole heteroita”. Valitettavasti loppukirjan ajan kaikki ovat heteroita, eikä heteronormatiivisuutta kyseenalaisteta mitenkään. Muutenkin intersektionaalinen näkökulma puuttuu kokonaan, ja etuoikeutetussa asemassa olevat naiset on nostettu keskiöön.

Ehkä odotin liikaa kirjalta, joka selvästi on suunnattu vasta-alkajille. Feminismiä pidempään pohtineille kirjassa ei ole juurikaan mitään uutta. Kirja on kuitenkin helppolukuinen, ja sen voikin lukea ihan vain miellyttävän lukukokemuksen takia. Pidin kovasti eri ihmisten tarinoista siitä kuinka heistä tuli feministejä. Rosa Meriläisen ja Liisa Huhdan edellinen kirja, Kilttien kapina, on myös hyvä, suosittelen lämpimästi sitä.

Lisäys: Kirjan arvostelu Nulla dies sine legendo-kirjablogissa