Jotenkin nykymediasta (ainakin) saa sellaisen kuvan, että itsestään saa ja pitää olla ylpeä vain, jos kuuluu johonkin vähemmistöön [...]

Näin Priden alkajaispäivänä ylläoleva kommentti sai minut pohtimaan, miksi joistakin ihmisistä tuntuu tuolta. Epäilisin, että heteroseksuaalisuuden tavallisuus sokaisee ihmiset niin, etteivät he näe, kuinka arvostettua heterous oikein on. Heteroseksuaaliset parisuhteet ovat koko ajan tapetilla elokuvissa, mainoksissa ja mediassa yleensäkin. Nämä suhteet esitetään myös lähes poikkeuksetta positiivisessa valossa – jos suhdetta kritisoidaan, se ei johdu siitä, että osapuolet ovat eri sukupuolta keskenään vaan jostain aivan muusta seikasta.

Samoin yhteiskunta arvostaa heteroseksuaalisuutta. Siviilivihkikaava alkaa “Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi.” Heteron on täysin sallittua, jopa suotavaa kertoa seksuaalisesta suuntautumisestaan, kukaan ei katso paheksuvasti jos kertoo olevansa naimisissa. Heteroilla vain on hassu käsitys kaapista tulemisesta – Opettaja-lehden kyselyn mukaan “hetero-opettajista yli 70 prosenttia ei ymmärrä, miksi opettajan pitäisi kertoa suuntautumisestaan avoimesti työpaikallaan“. Jännää, epäilen kyllä vahvasti että suurin osa näistä ihmisistä ei ole salannut avioliittoaan työpaikalla… Kun itse menin naimisiin, työkaverit antoivat minulle lahjan. On se kivaa kun heteroseksuaalisuuden julkistamisesta oikein lahjotaankin. ;) Jos taas olisin parisuhteessa naisen kanssa, joutuisin miettimään tarkasti voisinko mainita kumppaniani nimeltä, mikä taas aiheuttaisi tarvetta aikamoisille kielenkääntötempuille, ottaen huomioon että tiedän kaikkien työkavereideni kumppanien nimet ja päivän lounaskeskustelun aiheena oli mitä kukin teki juhannuksena…

Takaisin ylpeyteen. Olen ymmärtänyt, että koko pride-ajatus on lähtenyt siitä, että homoseksuaaleja on pitkään halveksittu ja sorrettu. Pride on vastaus tähän, osoitus siitä että homokin voi olla ylpeä itsestään, vaikka ympäristö tuomitsisikin. Hetero-pridea ei tarvita siitä yksinkertaisesta syystä, että heteroseksuaalisuus on “yhteiskunnan säilymisen” tukipilari (katso vihkikaava yllä), eikä mikään halveksittu ominaisuus, jonka takia joutuu kohtaamaan ties minkälaisia ennakkoluuloja. Tästä syystä on erilaista tuntea ylpeyttä sukupuolisesta suuntautumisestaan jos kuuluu arvostettuun enemmistöön kuin jos kuuluu syrjittyyn vähemmistöön. Jos asia kuitenkin oikein kovasti kaivelee, tänä vuonna on mahdollisuus marssia Pride-kulkueessa myös Ylpeät heterot-ryhmässä. ;)

• Cartographies
• Questioning Transphobia
• Catspaw
• No Designation

Lisäksi haluan suositella tätä kirjoitusta:

• A Day In The Life Of An Angry Transsexual

Kirjoittaja valaisee hyvin minkälaista syrjintää transihmiset kokevat jokapäiväisessä elämässään silloinkin, kun periaatteessa kaikki menee “hyvin”.

Lisäksi vielä kaksi blogia, joita ei ole päivitetty vuoteen, mutta joissa on paljon hyvää asiaa:

• Taking Steps
• Taking Up Too Much Space

(Tätäkään blogia ei ole päivitetty vuoteen, pahoitteluni.)

Reportaasi keskittyi erityisesti ensimmäisen raiskatun tytön tarinaan, joka myös esiintyi dokumentissa (tosin hänen kasvojaan ei näytetty). Koko yhteisö kääntyi tyttöä vastaan sekä nuoret että aikuiset. Tytön ystävätkään eivät uskoneet häntä. Huhuja leviteltiin, että tyttö oli kiinnostunut pojasta, joka ei ollut vastavuoroisesti kiinnostunut ja että tyttö yritti seksiä keinonaan painostaa poikaa suhteeseen ja kun se ei toiminut, tyttö syytti poikaa raiskauksesta. Lisäksi huhuttiin, että tyttö oli kertonut jutusta eri versioita, vaikka hän oli koko ajan pysynyt tarinassaaan ja poika tunnustaessaan poliisille oli kertonut saman. Lisäksi tytön tutkinut lääkäri vahvisti tytön vammojen sopivan kerrottuun. Tyttöä nimiteltiin huoraksi ja hänet suljettiin tehokkaasti kouluyhteisön ulkopuolelle. Koulu totesi, että ei voi tehdä asiassa mitään, koska heidän täytyy pysyä neutraaleina (mitä neutraalia siinä oli: hehän olivat selvästi pojan puolella) Tyttö päätyi lopulta käymään koulunsa Tukholmassa, kun ei enää kestänyt yhteisön ulkopuolelle sulkemista. Koulun päättäjäiset pidettiin kirkossa, jonne poika toivotettiin tervetulleeksi ja netissä levitettiin (pojan äidin ja veljen toimesta) viedota, jossa poika jakaa luokkakavereilleen ruusuja ja halaa jokaista. Video päättyy suosionosoituksiin pojalle. Tytön vanhemmat epäilivät pahaa ja perhe lähti pois kaupungista päättäjäisten ajaksi (perhe asuu vielä kaupungissa, vaikka tyttö käy koulua Tukholmassa). Tämä siis kun hovioikeuskin oli tuominnut pojan raiskauksesta ja lähestymiskieltoon. Tyttö oli tapahtumahetkellä 14, eli rikosoikeudellisesti lapsi, poika 15, rikosoikeudellisesti aikuinen. Päättäjäisjuhla päättyi juhlintaan rannalla, jossa poika raiskasi toisen tytön.

Reportaasin sankari on (tyttöjen, jotka seisoivat oman tarinansa takana ja ilmoittivat poliisille) Amanda Ögren, joka ainoana tuntuu puolustavan tyttöjä ja uskaltaa vielä esiintyä omalla nimellään julkisuudessa. Jopa pappi (joka siis teki päätöksen pojan osallistumisesta juhlaan periaatteella kirkko on avoin kaikille, mutta on kyllä jälkikäteen pyytänyt anteeksi julkisesti tytöltä) kuultuaan toisesta raiskauksesta toteaa ensireaktionaan “stackars pojke” (poika parka).  Pojan veli keräsi blogissaan kansaa veljensä raiskaamia tyttöjä vastaan ja pojan äiti perusti facebookiin ryhmän samassa tarkoituksessa, jossa mm. aiemmin mainittua videota levitettiin. Nämä on sittemmin poistettu netistä. Ohjelman esityksen jälkeen kahdesta raiskauksesta tuomittu poika ilmoitti SVT:n tarkastuslautakunnalle, koska hän oli tunnistettavista ohjelmasta ja hänen perheensä elämä on pilattu ohjelmalla. Veli on menettänyt työmahdollisuutensa ja perhe on saanut tappouhkauksia. Vaikka en tappouhkauksia hyväksykään missään nimessä (mielestäni väkivalta ei ole oikeutettua kuin itsepuolustuksena), niin jotenkin en jaksa sääliä pojan perhettä, joka aktiivisesti jatkoi raiskattujen tyttöjen elämän pilaamista. Ironiselta tuntuu, että pojan äiti valittaa erityisesti, että heitä ei kuultu ohjelman teossa (missä oli tyttöjen ääni kun he kampanjoivat poikansa puolesta?). Ohjelman esityksen jälkeen väkijoukko vaihtoi puolta ja siitä tässä siis lopulta on kyse.

Parasta on toki katsoa ohjelma itse, tässä on esitetty vain pääkohdat. Suosittelen todella, vaikka oli vaikeaa katsottavaa. Jos ruotsi tuntuu vaikealta, tapaus on uutisoitu myös englanniksi. Kuten myös pojan valitus tv-ohjelmasta. Tosin nämä eivät toki ole aivan sama asia kuin tunnin ohjelma aiheesta. Ohjelman lopussa on vielä asiantuntijoita kommentoimassa asiaa, jotka pitävät kuultua valitettavan yleisenä kuvauksena siitä, mitä raiskausjutuissa tapahtuu: uhria syyllistetään ja usein hän joutuu muuttamaan elämänsä täydellisesti, kun niin usein “kunnollinen, hyvännäköinen ja muut huomioonottava” raiskaaja saa jatkaa elämäänsä ja pahimmassa tapauksessa uusia rikoksensa. Ja mitä uutta siinä on, että tyttöjen tai naisten sana painaa vähemmän kuin poikien tai miesten. Miehet nyt vaan ovat niin paljon uskottavampia.

Ja sitten muutama vielä aiheeseen liittyvä linkki:
Meet the predators ja aiheelle jatkoa: Predator redux
Meet the predators, but which ones?
Profile of a college rapist
Miksi raiskaus ei ole “suuri väärinymmärrys”
Neuvoja miehille: Men can stop rape

Ja aiemmin tässä blogissa raiskauksesta, seksuaalisesta väkivallasta ja uhrin syyllistämisestä kirjoitettua:
Sexual Assault Prevention Tips Guaranteed to Work
Tilaisuus tekee raiskaajan
Salaisuus
Pohjanoteeraus Kaari Utriolta

Samaan aikaan, kun väestönkasvusta ollaan huolissaan, ollaan myös huolissaan Suomen liian alhaisesta syntyvyydestä. Vaikka Hesarin keskustelupalstalla muutamat kirjoittajat peräänkuuluttavat yhden lapsen politiikkaa kaikkiin maailman maihin, on äärimmäisen epätodennäköistä, että Suomeen alettaisiin puuhastelemaan sellaista lakia, koska ensinnäkin poliitikot haluavat lisätä Suomen syntyvyyttä, ja toisekseen koska en usko että suomalaisest suostuisivat noin räikeään puuttumiseen heidän itsemääräämisoikeuteensa. Tabu on se, että todellisuudessa paljon suositumpi mielipide on halu rajoittaa tiettyjen ihmisryhmien lisääntymistä. Kiinan yhden lapsen politiikka on saanut runsaan kritiikin lisäksi myös paljon kiitosta, ja helppohan sitä kiitosta on antaa kun kyseinen politiikka ei millään tapaa rajoita omaa lisääntymistä. Kiinalaiselle naiselle tilanne voi olla aivan toinen.

Halu rajoittaa “väärien” ihmisten lisääntymistä ei ole millään tapaa uusi. Teollistuvassa maailmassa oltiin huolissaan siitä, että köyhälistö saa liikaa lapsia. 1900-luvun alkupuolella rotuhygienian kannatus oli kovassa nosteessa, eivätkä toimenpiteet rajoittuneet vain rotuun/etnisyyteen, vaan “steriloitavaksi pääsi jos oli kevytkenkäinen nainen ja harrasti avioliiton ulkopuolisia suhteita, tyhmä, oppimaton, työhaluton, homoseksuaali ja asui paikkakunnalla jossa oli kiihkomielinen viranhaltija joka halusi loukata ihmisten fyysistä koskemattomuutta. Toisin sanoen, ei mahtunut kunniallisen, alistuneen ihmisen ikeeseen.”, kuten Stacy kirjoittaa Kummakerhossa. Tarkemmin steriloinneista voi lukea gradusta Liian huono kansalaiseksi? – Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949.

Naisten lisääntymisoikeuksiin kohdistuvat loukkaukset eivät suinkaan loppuneet 1900-luvun jälkimmäiselle puoliskolle tultaessa. Samaan aikaan kun USA:ssa naiset taistelivat oikeudesta aborttiin, liittovaltion toimesta steriloitiin naisia ja jopa alaikäisiä tyttöjä, joiden ei katsottu solveltuvan äideiksi – ketään ei varmaan yllätä, että nämä naiset olivat niitä kaikkein köyhimpiä, mustia, puerto ricolaisia ja intiaaneja. 1900-luvun loppupuolella on määrätietoisesti pyritty steriloimaan kolmannen maailman naisia väestönkasvun hillitsemiseksi.

Vielä nykyäänkin löytyy niitä, joiden mielestä “oikeanlaisia” ihmisiä pitäisi kannustaa lisääntymään, ja “vääränlaisten” ihmisten lisääntymistä taas pitäisi hillitä. Louisianalainen poliitikko John LaBruzzo kehitti “loistoidean”, että köyhille ihmisille voitaisiin maksaa 1000 dollaria siitä hyvästä, että he suostuisivat steriloitaviksi, kun taas korkeampien sosioekonomisten luokkien ihmisiä voitaisiin kannustaa lisääntymään verohelpotusten avulla. En edes ala selittämään, miten törkeä tuo ehdotus oikein on, mutta kiinnostuneille suosittelen bfp:n vastinetta: An Intersectional, Reproductive Justice Feminist Response to LaBruzzo’s Sterilization Plan. LaBruzzo ei ole ajatustensa kanssa yksin: Mississippi Appendectomy (“Mississippin umpisuolenpoisto”) kertoo organisaatiosta, joka tarjoaa 200 dollaria sterilisaatiota vastaan huumeriippuvaisille naisille.

Tätä taustaa vasten pidän erittäin huolestuttuvana, että ilmastonmuutoksen syyllisiä aletaan etsiä kolmannen maailman naisista. Köyhien maiden ihmisiä on kuitenkin helpompi syyttää, kuin luoda katse omaan toimintaan, sekä länsimaisten yritysten ja valtioiden toimintaan. Andrea Smith kirjoittaa, että Maailmanpankin ja IMF:n rakennesopeutusohjelmat ovat itseasiassa lisänneet väestönkasvua hajoittamalla perinteisen talousjärjestelmän ja tuomalla tilalle rahanvaihtoon perustuvan järjestelmän, joka pakottaa ihmiset hankkimaan paljon lapsia turvatakseen elantonsa.^[1] Jos keskitymme päivittelemään, kuinka etelän köyhät lisääntyvät liikaa, sen sijaan että vastustaisimme syrjiviä rakenteita, jotka ovat vastuussa köyhien maiden suurista lapsilukumääristä, päästämme itsemme liian helpolla.

Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Vastauksesta voisi laatia kokonaisen blogikirjoituksen, mutta lyhyesti voisin mainita tämän perinteisen naisten koulutuksen ja tasa-arvon lisäämisen, joka näkyisi todennäköisesti pienempänä syntyvyytenä. Tähän liittyy läheisesti se, että katolisen kirkon, USA:n ja kaikkien muiden samaa politiikkaa toteuttavien pitäisi lopettaa naisten lisääntymisoikeuksien sabotoiminen. Sen sijaan tarvitaan terveydenhuoltoa, joka mahdollistaa lisääntymisoikeuksien toteutumisen, eikä pyri rotuhygienialta haiskahtavin keinoin vähentämään köyhien naisten lasten lukumäärää. Lisääntymisoikeuksiin kuuluu nimittäin myös oikeus saada lapsia.

Emme voi puuttua köyhien maiden naisten ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen ilmastonmuutos-verukkeella. Ilmastonmuutoksen estämiseksi voidaan tehdä paljon sellaistakin, mikä ei loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia. Jos emme itse ole valmiita radikaaleihin toimenpiteisiin, esim. että “otamme käyttöön perustulon ja maksimielintason sekä henkikökohtaiset päästökiintiöt” ja pyrimme degrowth-talouteen, emme myöskään voi puuttua köyhien maiden naisten lisääntymisoikeuksiin. Muutosta on aina helpompi vaatia muilta, ja etsiä syntipukkia vaikka väestönkasvusta, jolloin omaa toimintaa ei tarvitse muuttaa.

——————————

[1] Andrea Smith: Conquest: Sexual Violence and American Indian Genocide, s. 71.

– LISÄTIETOA –

Kirjoja:
Dorothy Roberts: Killing the Black Body
Andrea Smith: Conquest: Sexual Violence and American Indian Genocide

Blogilinkkejä:
Mississippi Appendectomy
Reproductive Justice Linkspam: A Starting Point
An Intersectional, Reproductive Justice Feminist Response to LaBruzzo’s Sterilization Plan

Artikkeleita:
Jane Lawrence: The Indian Health Service and the Sterilization of Native American Women
Forced Sterilization of Native Americans
Myla Vicenti Carpio: The lost generation: American Indian women and sterilization abuse

Tiedenaisia-näyttely esittelee mm. tähtitieteilijä Liisi Oterman (1915-2001), joka väitteli tähtitieteestä ensimmäisenä naisena Suomessa vuonna 1955. Hän valitsi alun perin luonnontieteiden opiskelun, koska Turun yliopistossa ei opetettu sanskriittia. Liisi Otermasta tuli Turun yliopiston tähtitieteen dosentti vuonna 1959 ja vt. professori 1962. Hän työskenteli läheisesti suomalaisen tähtitieteen vaikuttajan, Turun yliopiston professorin, Yrjö Väisälän kanssa. Väisälän vaikutus naisten etenemiselle tähtitieteessä oli kohtuullisen suuri, sillä hän innosti vielä Hilkka Rantaseppä-Heleniuksen (1925-1975) vaihtamaan matematiikan opintonsa tähtitieteeseen. Tämä on eritysen merkittävää siksi, että alkuaikoina Turun observatorion koko henkilökunnan muodostivat professori Väisälä, observaattori Oterma ja osa-aikainen assistentti. Rantaseppä-Helenius toimi ensin Tuorlan observatorion assistenttina ja myöhemmin observaattorina, Oterman jätettyä viran. Rantaseppä-Helenius otti myös kantaa tyttöjen matematiikan taitojen vähättelyyn:

“Sellainen puhe, etteivät tytöt tajua matematiikkaa, ei ole totta. Tyttöjen pitää vaan saada enemmän itseluottamusta, niin tajuaminen tulee sen mukana.”

Toisaalta hän oli selkeästi myös aikansa kasvatti. Ajan, jolloin tyttöjen koulutus oli luksusta ja naiset tekivät työtä, jos heidän oli pakko. Pääelättäjä oli tietenkin mies ja naisen ei ollut soveliasta tehdä työtä edes elättääkseen itsensä, jos vaihtoehtona oli miehen elanto:

“On oikein hyvä omatunto kun ei ole vienyt kenenkään miehen leipää. Varsinkin kun tietää, että tekee työtä, johon tuskin monenkaan miehen kärsivällisyys riittäisi [...]“

Joka tapauksessa, Tiedenaisia-sivusto on tutustumisen arvoinen jokaiselle asiasta kiinnostuneelle.

Ulkomaisista tiedenaisista haluaisin tuoda vielä esille Cecilia Payne-Gaposchkinin (1900-1979), joka sai minut perehtymään enemmän naisiin tieteentekijöinä. Hän oli kotoisin Englannista, mutta teki uransa Harvardissa. Hän oli ensimmäinen Harvardista valmistunut tähtitieteilijä. Tämä siksi, että perinteisesti miespuoliset tähtitieteilijät olivat valmistuneet fysiikasta. Fysiikan laitoksen silloinen johtaja, Theodore Lyman, ei kuitenkaan suostunut ottamaan naisia opiskelijoiksi ja siksi Harold Shapley, jonka kanssa Payne työskenteli järjesti hänelle mahdollisuuden valmistua tähtitieteestä. Hän työskenteli suureksi osaksi Sergei I. Gaposchkinin kanssa, jonka kanssa hän myös meni naimisiin 1934. Payne-Gaposchkin tuotti yli 300 julkaisua ja hänet tunnetaan erityisesti siitä, että hän totesi tähtien muodostuva pääosin vedystä ja heliumista. Tähän asti oli oletettu tähtien olevan pääosin maan kaltaisia kappaleita. Hänen väitöskirjaansa on kehuttu mm. epäilemättä erinomaisimmaksi väitöskirjaksi, joka koskaan on kirjoitettu tähtitieteestä. Vaikka Payne-Gaposchkin oli ensin tutkija ja myöhemmin tutkijatohtori, hän joutui kärsimään sukupuolestaan. Hänelle maksettiin teknisen assistentin palkkaa opettajan tai professorin palkan sijaan. Kun hän sai professuurin ensimmäisenä naisena Harvardin yliopiston historiassa vuonna 1956 hän sanoi palkkansa nelinkertaistuneen. Ja vaikka suuri osa ymmärsi Payne-Gaposchkinin tieteelliset saavutukset, niitä myös vähäteltiin ja tuloksia kiistettiin sen vuoksi, että tutkijana oli nainen. Hän jäi eläkkeelle tähtitieteen laitokselta vuonna 1966, mutta jatkoi tutkimustyötä lähes kuolemaansa asti 1979.

Vaikka on inspiroivaa lukea naisista, jotka ovat onnistuneet tekemään sitä, mitä he haluavat esteistä huolimatta, on myös hieman masentavaa huomata, että tähän pystyäkseen heidän on oltava huomattavasti parempia, kuin miespuoliset kolleegansa. Vaikka tilanne on huomattavasti parantunut viimeisen sadan vuoden aikana, on sama ilmiö vieläkin huomattavissa työelämässä. Lisäksi, vaikka yliopistojen perustutkinto-opiskelijoista on naisia enemmän ( 54,8 %) kuin miehiä, niin miesten määrä on edelleen suurempi tohtoreissa, assistenteissa, yli-asssistenteissa ja erityisesti professoreissa (82,1 %). Nämä luvut ovat tosin vuodelta 1999, uuden tutkimuksen mukaan tilanne on hieman parantunut n. 10 vuodessa.  Takaiskuista ja vielä tehtävän tasa-arvotyön määrästä huolimatta suunta tuntuu olevan kuitenkin oikea. Ehkä vielä jonain päivänä kaikki ovat oikeasti samalla viivalla.

Lisätietoa:
Ada Lovelace Day: Mistä kaikki alkoi?
Liisa Husu: Tiedenaiset suomalaisen tiedepolitiikan kohteena

USA:ssa maaliskuu on myös “National Women’s History Month”. Kuten helmikuun “Black History Month“, kuukauden tarkoituksena on nostaa esille ihmisryhmää, joka on sivuutettu mieskeskeisessä ja valkoisessa historiankirjoituksessa. Voittajat kirjoittavat historian ja ja ennen kaikkea päättävät, mitkä asiat ovat tärkeitä muistaa. Siksi tarvitaan kuukausia, jotka auttavat laajentamaan näkemystä historiasta.

Suomessa naistenpäivän ohjelmaan kuuluu myös Suomen pakolaisavun jakama Vuoden pakolaisnainen-palkinto, joka tänä vuonna meni Nasima Razmyarille.
(Yle: Vuoden pakolaisnainen haluaa arjen äänitorveksi)

Vihreässä Langassa oli tänään mielenkiintoinen kirjoitus Jarkko Tontilta: Naistenpäivä ja yksilön puolustus. Tontti kirjoittaa: “Ehdotan sukupuolipuheesta luopumista tai ainakin sen vähentämistä. Yksilöiden väliset erot ovat monin verroin tärkeämpiä kuin sukupuolten väliset erot. Ei vain sukupuolen perusteella yleistäminen, vaan kaikki ryhmäidentiteetteihin survominen on loppupeleissä väkivaltaa yksilöä kohtaan.” Tontti mainitsee kyllä ohimennen, että sukupuolesta puhumalla voidaan tuoda esille tasa-arvo-ongelmia, mutta hän ehdottaa, että pyrkisimme välttämään sukupuolipuhetta, koska se luo stereotypioita. Tontin mukaan “tarvitsemme vähemmän sukupuolipuhetta, enemmän yksilön ainutkertaisen erilaisuuden ihmettelyä.”. Olen samaa mieltä Tontin kanssa siitä, että tarvitsemme vähemmän sellaista sukupuolipuhetta, joka pitää yllä stereotypioita ja käsitystä miesten ja naisten perustavanlaatuisista eroista. (Kuulin tänään radioista pohdiskelua siitä, minkälaisia hiihtäjiä naiset ovat. Häh?!) Sukupuolipuhetta ei pidä kuitenkaan julistaa pannaan, sillä syrjintä ei poistu vaikenemalla siitä. Niin kauan kuin ihmisiä kohdellaan eri tavalla sen perusteella, mihin ryhmään he kuuluvat, niin kauan joudumme puhumaan ryhmistä.

Sukupuolipuheessa on sekin vaara, että siinä helposti unohtuvat muut kuin cissukupuoliset ihmiset. Joten naistenpäivän kunniaksi haluan tuoda esille transnaisia, jotka tekevät tärkeää työtä tasa-arvon toteutumisen eteen.
Cartographies
Taking Up Too Much Space
bird of paradox
Taking Steps
TransGriot
Julia Serano
Lisäksi haluan suositella Questioning Transphobia-ryhmäblogia, sekä Kummakerhoa, suomalaista queer-verkkolehteä.

——————————

Naistenpäivän teemaan liittyen:
Myytinmurtaja: Ab esse ad posse.
“Kun maailmamme kerran on edennyt näinkin pitkälle, muutoksen on pakko olla mahdollinen. “

N. Amma Twum-Baah: International Women’s Day: Why Should I Care?
Echidne of the Snakes: Happy International Women’s Day!
Echidne of the Snakes: Hippy, Happy International Women’s Day

Sexual Assault Prevention Tips Guaranteed to Work

1. Don’t put drugs in people’s drinks in order to control their behavior.

2. When you see someone walking by themselves, leave them alone!

3. If you pull over to help someone with car problems, remember not to assault them!

4. NEVER open an unlocked door or window uninvited.

5. If you are in an elevator and someone else gets in, DON’T ASSAULT THEM!

6. Remember, people go to laundry to do their laundry, do not attempt to molest someone who is alone in a laundry room.

7. USE THE BUDDY SYSTEM! If you are not able to stop yourself from assaulting people, ask a friend to stay with you while you are in public.

8. Always be honest with people! Don’t pretend to be a caring friend in order to gain the trust of someone you want to assault. Consider telling them you plan to assault them. If you don’t communicate your intentions, the other person may take that as a sign that you do not plan to rape them.

9. Don’t forget: you can’t have sex with someone unless they are awake!

10. Carry a whistle! If you are worried you might assault someone “on accident” you can hand it to the person you are with, so they can blow it if you do.

And, ALWAYS REMEMBER: if you didn’t ask permission and then respect the answer the first time, you are commiting a crime- no matter how “into it” others appear to be.

Yllä oleva lista on tietenkin satiiri naisille suunnatuista ohjeista, joissa potentiaalisille raiskauksen uhreille annetaan “sääntöjä” joiden avulla raiskauksen voi muka välttää. Jos et tiedä mistä on kyse, voit lukea esim. Rape Prevention Tips From Rapists: Stay Inside Or Die A Horrible Death ja tuohon samaan kiertosähköpostiin liittyvän artikkelin Snopesista: Assaulted Tale.

Ongelma raiskauksen välttämisohjeissa on se, että niissä annetaan ymmärtää, että jos nainen vain käyttäytyy oikealla tavalla, hän voi välttää raiskauksen. Niissä myös usein keskitytään tuntemattoman hyökkääjän torjumiseen, vaikka 2/3 tapauksissa uhri tuntee raiskaajansa. Yhteiskunnassa vallitsevat asenteet luovat pelon kulttuurin, jossa naiset pelkäävät liikkua yksin yöllä.

Raiskausten estämisen sälyttäminen naisten kontolle synnyttää myös täysin järjettömiä juttuja kuten vanhemman rikoskonstaapeli Ville Hahlin gradu:
Puolet raiskauksista voisi estää. (Savon Sanomat)

“”Tutkimistani 181 raiskauksesta puolet olisi voitu estää sillä, että uhri olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla.”

….

Hahlin mukaan raiskauksista suurin osa tapahtuu uhrin tai tekijän asunnossa, johon nainen on vapaaehtoisesti mennyt.

Ai että puolet olisi voitu estää jos “uhri olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla”. Eikö arvon konstaapelilla käynyt mielessä, että kaikki raiskaukset olisi voitu estää jos raiskaaja “olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla”? Vai onko naisen humalatilan hyväksikäyttö yleisesti hyväksyttävää? Kommenttiosastolla mainittiin taas lause, kun “nainen antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa”, niin eihän siitä voi muuta seurata kuin väkisinottaminen.

Jos mies saa aamuyöllä kännissä turpiinsa nakkikioskilla, kukaan ei sano, että miesten ei pitäisi juoda niin paljon, tai että miesten pitäisi pakata eväät mukaan baariin, niin ettei tarvitse humalaisena ja nälkäisenä mennä snägärille (tai että miesten pitäisi kokonaan luopua baareissa käymisestä). Ja jos vaikka joku onkin huolissaan miesten humalajuomisesta, en ole koskaan kuullut, että kukaan sanoisi, että “mitä mies oikein oletti, kun meni yöllä snägärille”. Että hän saisi ostettua ruokaa ilman tappelua? Silti kun nainen joutuu raiskatuksi, usein kysellään, että mitä hän oikein oletti kun lähti baari-illan jälkeen jatkoille, tai käveli yöllä puiston läpi?

Naisten liikkumatilaa rajoittavat ja naisia syyllistävät asenteet ovat suuri este tasa-arvolle. Missä on raiskaajan vastuu? Naiset ovat jatkuvasti tekemisissä miesten kanssa, ja suurimman osan ajasta kukaan ei tule raiskatuksi. Mutta heti jos nainen tulee raiskatuksi, niin hänen olisi jotenkin maagisesti pitänyt tietää, että juuri siinä tilanteessa, juuri sen miehen kanssa, ei ole turvallista.

Raiskauksenvälttämisohjeet ovat siinäkin mielessä typeriä, että naiset ovat kuulleet varoitteluja kyllästymiseen asti. Naiset tietävät kyllä “mitä pitää välttää”. Ongelma on siinä, että kukaan ei pysty elämään ohjeiden mukaan, ellei linnoittaudu kotiinsa, ja silloinkin voi joutua perheenjäsenen raiskaamaksi. Lisäksi, jos nainen on todella epäluuloinen kaikkia miestuttujansa kohtaan, miehet kokevat sen todella loukkaavana, koska “enhän minä tekisi mitään pahaa sinulle”. Ongelma on se, että ei ole mitään keinoa millä nainen voi erottaa raiskaajan kunnollisten miesten joukosta. Tiedän yhden naisen, joka joutui pitkäaikaisen parhaan ystävänsä raiskaamaksi. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin luottaa miesten hyvyyteen, ja toivoa, ettei ystäviksemme valikoidu raiskaajia.

——————————

Lisäys: diktat kirjoittaa Kummakerhossa samasta uutisesta: Raiskauksen uhka ja uhrin vastuu

Hyviä kirjoituksia samasta aiheesta:

Finally, A Feminism 101 Blog: FAQ: What’s wrong with suggesting that women take precautions to prevent being raped?
The Curvature: Why ask men to stop raping when women can barricade themselves in their homes?
Shakesville: Dear Ladies: Please Stop Getting Yourselves Raped
Shakesville: Five Reasons Why “Teach Women Self-Defense” Isn’t a Comprehensive Solution to Rape

Lisäys: Rape Culture 101
Tämä on todella hyvä kirjoitus siitä, kuinka elämme kulttuurissa, joka ymmärtää ja hyväksyy raiskaukset. Suosittelen lämpimästi.

Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä

Ensimmäiset kolme lukua kirjasta keskittyvät tutkijan metodologisiin valintoihin ja aiheen aiemman käsittelyn esittelyyn. Ymmärrän osuuden tärkeyden tieteelliseltä kannalta, mutta tämä oli kirjan raskain osuus. Toisaalta, vaikka osuus oli raskas, oli myös mielenkiintoista tietää miksi tutkija oli päätynyt tekemään tutkimuksen juuri siten kuin se oli tehty. Osuudessa esiteltiin myös runsaasti aiempaa tutkimusta, johon metodologiset valinnat pohjattiin. Minulle tämä väitöskirja oli ensimmäinen lukemani tutkimus aiheesta, joten en voi täysin arvioida lähteitä ja niiden käyttöä, mutta ainakin metodologinen osuus oli johdonmukainen ja lähteet tuntuivat tukevan toisiaan. Seuraavissa luvuissa keskityttiin itse tutkimukseen. Tutkija kirjottaa oppilaiden arjesta koulussa ja sen ulkopuolella ja sukupuolisen häirinnän määrittelystä. Omat lukunsa saavat myös häirinnän kohteet, häirinnän tilat, häiritsijät sekä kokemusten käsitteleminen ja kertominen. Lopuksi kirjassa on vielä yhteenvetokappale sekä liitteet, joista löytyy lisätietoa tutkimuksen teosta, esim. haastattelurunko sekä aineiston koodaaminen.

Tutkimuksessa korostui mielestäni selkeä tasa-arvo-ongelma. Toisaalta pohdittiin, että kyllä varmaan tytötkin voivat häiritä poikia, mutta kukaan ei tällaista ollut oikeasti kohdannut. Pojat miettivät, että tämä johtuu ainakin osittain omasta fyysisestä puolustuskyvystä. Tutkimuksessa ei tutkittu kiusaamista yleensä ja ainakin itselleni tuli mieleen, että poikiin kohdistuva kiusaaminen ei ole useinkaan niin seksuaalista. Pojat olivat kohdanneet häirintää lähinnä uimahalleissa aikuisten miesten taholta. Tyttöjä ja naisia arvioidaan jo muutenkin paljolti ulkonäön perusteella, joten myös kiusaaminen kohdistuu helposti tytön ulkonäköön ja maineeseen. Toisaalta tyttöihin kohdistuva häirintä tunnustetaan, mutta toisaalta tyttöihin kohdistetaan myös vaatimuksia (s. 214):

“Rajantekojen suhteen tytöille myös asetetaan ja he asettavat itselleen monenlaisia vaatimuksia, jotka tuntuvat paikoittain kohtuuttomilta. Heidän tulisi olla autonomisia, lähes kaikkivoipaisia yksilöitä, itsevarmoja, välinpitämättömiä, ymmärtää ja kontrolloida lähettämiään viestejä sekä kykeneviä varomaan, ehkäisemään ja torjumaan tehokkaasti häiritseviä tai uhkaavia tilanteita. Niillä, jotka eivät toimi näin, on väärä asenne tai väärät vaatteet. Jos he valittavat varsinkin verbaalisesta häirinnästä, he “ottavat” asiat liian vakavasti ja jos heille tapahtuu jotain pahaa, he ovat “antaneet” sen tapahtua.”

Aika rankkoja vaatimuksia minusta, varsinkin kun puhutaan 15-16-vuotiaista tytöistä, joilla on varmasti vielä tekemistä itsetunnon ja oman kasvamisensa kanssa. Ikävimmältä tuntui se, jonka muistan myös omasta nuoruudestani eli, että pojat ovat poikia. Toisin sanoen poikia ei opeteta ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja tyttöjen sitten tulisi ymmärtää, että pojilla on kuitenkin hyvät aikeet (rakkaudesta se hevonenkin potkii). Kuitenkin, jos kuulee jatkuvia kommentteja ulkonäöstään ja vielä rikotaan fyysistä koskemattomuutta ja huoritellaan päälle, ei tyttö varmasti tunne oloaan kovinkaan hyväksi. Ei siinä taida paljon hyvät aikeet auttaa.

Kirja käsitteli aihetta monipuolisesti ja kerätyn aineiston valossa. Ilmi tuli myös rodullinen/rasistinen elementti, mutta tähän lähinnä aineistossa viitattiin ja tietoa ei ollut tarpeeksi, jotta siitä olisi voinut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Tässä voisi olla tarvetta jatkotutkimukselle. Kirja käsitteli paljon sitä, että kiusaamista ei käsitetä sukupuoliseksi häirinnäksi, koska “Suomessahan on tasa-arvo”. Kuitenkin aineistosta kävi selkeästi ilmi, että jokainen tiesi häirintätapauksia ja suurin osa tytöistä oli kokenut näitä itse. Kertominen häirinnästä koettiin kuitenkin vaikeaksi ja usein uhri itse vähätteli tapahtumaa, vaikka joissain tilanteissa tytöt olivat oikeasti olleet peloissaan.

Kirjassa on aivan liikaa asiaa käsiteltäväksi lyhyesti, joten olen tuonut esiin vain pääteemoja. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan itse, sillä mielestäni tutkimus valottaa hyvin teinityttöihin kohdistuvia seksuaalisia paineita. Ainainen madonna/huora-kategorisointi tulee tässäkin hyvin esiin. Kirjan painos on loppuunmyyty, mutta sitä saa kyllä kirjastoista luettavaksi.

Kategoriat eivät aina ole puhtaan binäärisiä, ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta niillä on yhteistä se, että tietyt kategorian ilmentymät ovat “normaaleja”, oletusarvoisia ja arvostetumpia, eli hegemonisia. Esimerkiksi hetero-olettamuksen mukaan ihmisten oletetaan olevan heteroita, ja heteroutta myös pidetään normaalina, ja homoseksuaalisuutta poikkeavana, jopa “sairaana”. Ei-valkoisia ihmisiä ei ehkä pidetä sairaina, mutta heitä pidetään “toisina”, oletusarvoisesti ulkomaalaisina, ei-suomalaisina, ja monilla ihmisillä, jotka eivät rasisteiksi tunnustautuisi, on heitä kohtaan syvään juurtuneita, usein tiedostamattomia, epäluuloja. Usein sanotaan, että suomalaiset ovat “yhtä suurta keskiluokkaa”, mutta todellisuus paljastuu toiseksi, kun asenteet esim. työväenluokkaisia kohtaan pääsevät päivänvaloon. Naisetkin ovat Simone de Beauvoirin sanoin “toinen sukupuoli”. Mies on ihmisen perusmalli, nainen variantti. Etuoikeutetut kategoriat ovat merkitsemättömiä (unmarked category*): jos ihonväriä ei mainita erikseen, oletetaan ihminen valkoiseksi, jos seksuaalisuutta ei mainita, hänet oletetaan heteroksi jne.

Ihmiset, jotka kuuluvat “normaalin” kategoriaan, ovat etuoikeutettuja. Meidän identitettimme koostuu monista osista, ja lähestulkoon jokainen meistä on jollain tapaa etuoikeutettu, ja jollain toisella tapaa taas marginalisoitu. Etuoikeutettuun kategoriaan kuuluminen ei myöskään takaa helppoa elämää tai onnistumista. Se vaikuttaa kuitenkin siihen, kuinka hyvin yhteiskunta ottaa sinut huomioon ja minkälaisia tilaisuuksia tiellesi sattuu. Etuoikeudelle tyypillistä on se, että oma kokemus oletetaan normaaliksi, ja omat edut oletetaan yleisiksi. Etuoikeus mahdollistaa sokeuden muiden ryhmien kokemalle sorrolle, ja kun naiset ottavat esille heihin kohdistuvia tasa-arvo-ongelmia, heitä syytetään ylireagoimisesta.

Etuoikeuden ja marginaalisuuden käsitteet liittyvät yhteiskunnan rakenteisiin, ja rajoihin normaalin ja poikkeavan, oikean ja väärän, arvostetun ja halveksutun välillä. Rajat eivät ole selviä, ja ne liikkuvat tilanteesta riippuen, mutta rajanvetoa tapahtuu kaiken aikaa. Ihminen ei itse voi vaikuttaa siihen, mihin kohtaan hän asettuu tässä rajanvedossa, vaan kyse on siitä, miten ympärillä olevat kokevat hänet, mihin asemaan hänet sijoitetaan sosiaalisessa hierarkiassamme. Etuoikeutetussa asemassa olevat ovat usein sokeita rajanvedolle, ja marginaalisessa asemassa olevien ihmisten todellisuudelle. Usein rajanveto huomataan vasta silloin, kun itse vetää lyhyemmän korren.

Maailmankuvamme muodostuu hegemonisten identiteettien kautta. Kun etuoikeutettujen kokemusmaailma koetaan normaalina, epätasa-arvosta tulee normaalia, huomaamatonta. Tästä seuraa, että tasa-arvoinen tilanne nähdään epätasa-arvoisena, marginaalista ryhmää suosivana. Esimerkiksi Helsingin valtuuston 58% naisenemmistö uutisoitiin raflaavalla otsikolla “ylivoimainen naisenemmistö”, mutta kukaan ei kiinnitä mitään huomiota niihin valtuustoihin, joissa on 58% tai enemmän miehiä, koska sehän on vain “business as usual”. Samoin kaikki tilanteet, joissa pyritään ottamaan huomioon esim. seksuaalivähemmistöjen oikeudet, teilataan vihaisten nettikirjoittelijoiden toimesta “homojen suosimiseksi“. Keskustelu tasa-arvosta on aiheuttanut takaiskun, jossa etuoikeutetut ihmiset valittavat, että heitä syrjitään, kun epäoikeudenmukaista tilannetta yritetään korjata. Kokemus syrjinnästä johtuu hegemonisen aseman mahdollistamasta sokeudesta omille etuoikeuksille.

Kaikilla ei ole tasa-arvoiset mahdollisuudet menestyä. Yhteiskunnassa, jossa on tärkeää pitää yllä uskomusta tasa-arvosta, ei ole tilaa puhua etuoikeutetuista ja marginalisoiduista kategorioista. Kun etuoikeus on näkymätöntä, mahdollistuu rakenteellinen epätasa-arvo.

Konkreettisia esimerkkejä luvassa myöhemmissä kirjoituksissa. Niitä odotellessa suosittelen lukemaan aiemman kirjoitukseni valkoisesta etuoikeudesta.

Etuoikeuden käsitettä selventäviä artikkeleita:
Privilege is Driving a Smooth Road and Not even Knowing It by Barry Deutsch

A primer on privilege: what it is and what it isn’t by brown betty

FAQ: What is male privilege? (Finally, A Feminism 101 Blog)

“Check my what?” On privilege and what we can do about it by Andrea Rubenstein

Things You Need To Understand #4 by The Angry Black Woman

Listoja konkreettisista etuoikeuksista:
White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack by Peggy McIntosh

The Male Privilege Checklist by Barry Deutsch, aka “Ampersand”
(Keskustelua listasta löytyy täältä.)

A List Of Privilege Lists by Barry Deutsch, aka “Ampersand”

The Story Of Bob And Race by Barry Deutsch:

———————————

*Markedness/unmarkedness on kielitieteellinen konsepti, jonka kehitti 1930-luvulla Prahan koulukunnan Roman Jakobson. Käsite on osa semiotiikkaa, ja hyvä selitys siitä löytyy Daniel Chandlerin kirjasta Semiotics: the basics. Klikkaa kirjan nimeä lukeaksesi käsitteen määrittely, sekä keskustelua siitä.

Sini Terävä kirjoittaa:

“Pohdimme seminaarin jälkeen, onko tässä jotenkin havaittavissa sukupolviero suhteessa tasa-arvoon. Kun lainsäädännölliset ja sääntöihin pohjautuvat tasa-arvo-ongelmat alkavat olla jo melko vähissä (toki niitäkin on), tuntuu tasa-arvo käytäntöjen ja asenteiden tasolla entistä suuremmalta kysymykseltä. Me kaikki, kaksi nuorta naista ja kaksi nuorta miestä, tunnistimme tasa-arvo-ongelmia mm. suomalaisessa järjestökentässä ja asenneilmapiirissä. Miksi SYLin hallituksen puheenjohtaja on vuosikausia ollut mies ja varapuheenjohtaja nainen? Miksi tuossakin seminaarissa, jonka yleisö oli hyvin naisvaltainen, noin puolet kysymyksistä esittivät miehet? Miksi koulussa hyvin menestyviä poikia pidetään älykkäinä mutta tyttöjä edelleen helposti ahkerina? Miksi käytännön vapaaehtoistyöntekijöistä suuri osa on naisia mutta puheenjohtajistot täyttyvät monissa järjestöissä miehistä? Miksi kunnallispolitiikassa valtuustojen, hallitusten ja lautakuntien puheenjohtajista niin suuri enemmistö on miehiä?”

Yksi suurimpia esteitä todelliselle tasa-arvon toteutumiselle on nimenomaan tasa-arvon puute “käytäntöjen ja asenteiden tasolla”. Asiaa hankaloittaa erityisesti se, että Suomessa on vuosikausia rakennettu myyttiä siitä, että tasa-arvo on jo saavutettu, ja todella monet näyttävät uskovan tähän. Minäkin uskoin jossain vaiheessa kyseiseen myyttiin, ja siitä seurasi mielenkiintoinen paradoksi, kun monesti huomasi epätasa-arvoa, eikä tiennyt mitä ajatella siitä. Uskosta siihen, että suomalainen yhteiskunta on pääasiassa tasa-arvoinen, seuraa usein se, että epätasa-arvoisista tilanteista ja käytännöistä ajatellaan helposti, että “asiat nyt vain ovat näin” ja ei niille mitään kannata tehdä. Epätasa-arvo tulee samalla ulkoistettua muihin maihin, ja tasa-arvotaistelu muiden ongelmaksi, johon ei itse tarvitse puuttua.

Nimenomaan ihmisten asenteissa on tasa-arvon saavuttamisen kannalta vielä hirveästi työsarkaa, senkin jälkeen kun lainsäädännöstä on saatu poistettua loputkin epätasa-arvoa tuottavat kohdat. (Onko tällainen lainsäädäntö edes mahdollista saavuttaa?) Monet epätasa-arvoiset käytännöt ovat niin normaaleja, että suurin osa ihmisistä ei edes ajattele niitä. Näihin käytäntöihin kuuluu esim. naisten jatkuva arvottaminen ulkonäön perusteella, nykyinen armeijakäytäntö, vanhemmuuden kustannusten kasautuminen äidin työnantajalle, kaikki Sinin kirjoituksessaan mainitsemat asiat jne. Samoin ihmisten asenteiden takana piilevät sukupuolistereotyyppiset käsitykset siitä, minkälainen on mies ja minkälainen on nainen, estävät ihmisiä olemaan vapaasti oma itsensä, koska normeihin mukautuminen on aina helpompaa. Kaikista näistä asioista voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta tämän kirjoituksen tarkoitus oli tuoda esille, että tasa-arvo vaatii muutakin kuin tasa-arvoista lainsäädäntöä. Yhtä tärkeitä ovat tasa-arvoiset arjen käytännöt, ja kulttuurinen tarinavaranto/diskurssi, joka mahdollistaa tasa-arvoiset asenteet.

Lopuksi vielä linkki listaan naisten kohtaamista tasa-arvo-ongelmista:
Andrea Rubenstein: Think women have achieved equality? Think again.