Lepää rauhassa Bea Arthur

Pitkän uran tehnyt Bea Arthur menehtyi syöpään viime lauantaina 86-vuotiaana. Hän kuului feminismin pioneereihin tv:ssä. Suomessa Bea muistetaan ainakin roolistaan Dorothy Petrillo Zbornakina sarjassa Tyttökullat. Hänellä oli myös nimirooli 70-luvun sarjassa Maude, joka oli spin-off Perhe on pahin -sarjasta, jossa Maude oli Edithin serkku. Maude oli aikanaan edelläkävijä mm. siinä, että Maude teki sarjassa abortin. Tämä tapahtui kaiken lisäksi ennen Yhdysvaltojen aborttioikeuden ennakkotapausta Roe vs. Wade. En tiedä onko Maudea näytetty Suomessa, minä en ainakaan sitä muista katsoneeni.

Kuultuani uutisesta muistelin kuinka Tyttökullat oli joskus yksi lempisarjoistani. Sarjaa tehtiin 1985-1992, joten eiköhän se ollut 80-luvun loppupuolella kun sarja tuli myös Suomen tv:stä. Tyttökullat oli monella tavalla poikkeuksellinen sarja. Sen päähenkilöt olivat kaikki naisia ja vielä keski-iän ohittaneita naisia, jotka eivät värjänneet hiuksiaan tai peittäneet ryppyjään. Kuinka usein televisiossa näkee tällaisia naisia? Ja joilla on myös seksielämää? Usein vanhemmille naisille tarjolla olevat roolit ovat äitejä tai mummoja. Nykyään tuntuu, että seksiä voi harrastaa vain nuoret ja kauniit. Ainakin televisiossa. Tämän sarjan valossa tuntuu kummalliselta, että niinkin konservatiivinen sarja, kuin Sinkkuelämää herätti kohua kymmenisen vuotta myöhemmin.

Sinkkuelämää oli siinä mielessä positiivinen, että myös sen päähenkilöt olivat naisia. Tyttökultiin verrattuna Sinkkuelämän naiset olivat kuitenkin kovin karikatyyrisiä. Tyttökullat olivat oikeita ihmisiä. Sinkkuelämää pyöri kovin paljon miesten ja erityisesti seksin ympärillä. Tämän lisäksi naiset keskittyivät muihin ”naisten” juttuihin, kuten kenkien osteluun. Hahmot jäivät hieman yksiulotteisiksi sekä vahvistivat stereotypioita naisista ja siksi sarjaa ei mielestäni voi pitää kovin feministisenä. Toisin oli Tyttökultien laita. Jo se, että kaikkien naisten ei tarvitse olla nuoria ja kauniita on itsessään feminististä.

Olen nähnyt Tyttökullat-sarjaa viimeksi silloin kun se tuli tv:stä ensimmäisen kerran, joten en voi esittää mitään kovin varmoja faktoja sarjasta. Sen kuitenkin muistan, että sarjan neljä naista pitivät toistensa puolia tuli eteen mitä tahansa eivätkä he yrittäneet peittää vanhenemistaan, paitsi ehkä Blanche, joka oli hieman nuorempi muita. Hän taisi olla ainoa, jolla oli vanhenemisongelmia. Joka tapauksessa nämä naiset pitivät huolta toisistaan ja mielestäni hienoa oli myös se, että joukkoon mahtui myös Sophia, joka oli Dorothyn äiti. Tässä olisi sarja, jonka nimeksi sopisi Täydelliset naiset huomattavasti paremmin kuin nykyään nimen omaava sarja (jonka englanninkielinen nimi on Desperate Housewives eli Epätoivoiset kotirouvat). Tyttökullat näytti parhaan puolen tyttöjen välisestä ystävyydestä: se ei lopu siihen kun tytöistä kasvaa naisia.

********

Bea Arthurista on kirjoitettu myös useissa englanninkielisissä blogeissa:
Salon Broadsheet: Bea Arthur ”changed the perception of a woman’s role”
Salon Broadsheet: Remembering Bea Arthur, feminist TV pioneer
The Pursuit of Harpyness: Thank You For Being a Friend: Bea Arthur, 1922-2009
Pandagon: BUMMER

Englanninkielisissä blogeissa on käsitelty osittain samoja asioita, kuin tässä kirjoituksessa. Ajatukset olivat kuitenkin omiani, joita pohdin ennen kuin luin ko. tekstejä, joten siksi en ole linkittänyt niitä suoraan tekstiin. Kuten muista blogiteksteistä voi huomata, ajatukseni eivät ole mitenkään omaperäisiä.

Koolla on väliä, eli kuinka amerikkalaista kulutuskulttuuria markkinoidaan suomalaisille heteroille

Supersormus ja luksusloma!

Tanja Karpela on mennyt taas naimisiin, ja tällä kertaa sormessa koreilee jopa 15 000 euron arvoinen sormus. Minua huolestuttaa amerikkalaisen sormuskulttuurin rantautuminen Suomeen. En paheksu sitä, että naiset haaveilevat timanttisormuksesta (vaikken itse sellaista haluakaan), vaan minua häiritsee sormuksiin liittyvä kilpailukulttuuri. Blondin kosto-elokuva piruili naisten väliselle kilpailulle kihlasormuksen timantin koosta, mutta amerikkalaisille naisille koolla on väliä. Eräs sikäläinen ystäväni kävi ”päivittämässä” kihlasormuksensa, eli vaihtoi timantin isompaan. Hääsivustot ja lehdet näyttävät markkinoivan samanlaista kulttuuria Suomeenkin, ja ihmisille uskotellaan, että häiden pitäisi olla kulutusjuhla. Keskiaikainen huomenlahjakin on löydetty taas uudelleen.

Koska perinteisesti miehen kuuluu ostaa kihlasormus naiselle, niin kilpailu timantin koosta muuttuu nopeasti kilpailuksi siitä, kenellä on rikkain mies, jolloin olemme jo todella kaukana tasa-arvosta. Rikkaan miehen etsintä kuuluu aikaan, jolloin naisella ei ollut muuta keinoa elättää itseään kunniallisesti kuin pääsemällä hyviin naimisiin. Nykyään jokainen nainen voi itse elättää itsensä. Naisvaltaisella alalla työskentelevän naisen leipä on kuitenkin laiha, jonka takia meidän täytyykin taistella oikeudenmukaisen palkkauksen puolesta, eikä jättäytyä miehen elätettäväksi*. Sillä, kenellä on perheen kukkaron nyörit käsissään, on myös valta. Tasa-arvoisessa perheessä raha-asioista päätetään tietenkin yhdessä, mutta köyhemmän osapuolen on loppupeleissä luotettava varakkaamman osapuolen hyväntahtoisuuteen.

(Jos toinen vanhemmista on kotona hoitamassa lapsia, on tietenkin luonnollista että työssäkäyvä elättää perhettään. Kannattaa vain muistaa, että eläkettä ei kerry kotivanhempana olemisesta. Jos naisvaltaisella alalla työskentelevä nainen jää kotiin, hänen muutenkin pieni eläkkeensä kutistuu entisestään.)

En tiedä mitä tälle hääkulttuurin kaupallistumiselle voisi tehdä. Tunnen itseni voimattomaksi iltapäivälehtien edessä, jotka herkuttelevat käsittämättömän hintaisilla timanttisormuksilla, luoden samalla kilpailukulttuuria ja painetta pröystäilevään elämään. Toivon että tämä ilmiö jää marginaaliseksi. Ainakin minulle se, että kumppanini on rakastava, huumorintajuinen ja tasa-arvoinen, on äärettömän paljon tärkeämpää, kuin hänen varallisuutensa taso.

————————–
*En kritisoi tällä kirjoituksella niitä naisia, joiden mies tienaa heitä enemmän. Ottaen huomioon palkkatasa-arvo-ongelman, heitä on varmasti enemmistö Suomen parisuhteessa olevista heteronaisista. Kritisoin vähän niitä naisia, joille miehen varallisuus on muita ominaisuuksia tärkeämpää, koska näen asian niin, että jos raha on tärkeää, voi itse yrittää tehdä uran jossa sitä saa paljon. Eniten kritisoin kuitenkin sitä, että naisvaltaiset alat ovat huomattavasti vähemmän arvostettuja kuin miesvaltaiset alat, jos arvostusta mitataan palkkauksella.

Salaisuus

Näin tämän kuvan kaksi vuotta sitten Feministing-blogissa. (Alunperin se julkaistiin PostSecret-blogissa.) Kuvan synnyttämä keskustelu oli erittäin silmiä avaava – minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka moni oli kokenut seksuaalista väkivaltaa parisuhteissa, eikä etenkään siitä, miten usein ihmiset olivat kieltäneet itseltään todellisuuden jotta he voisivat selvitä.

Suosittelen lukemaan koko keskustelun, mutta tässä muutama kommentti:

I used to think that I had betrayed myself by continuing the relationship with the guy who raped me. Now I understand that it was a matter of survival.

I have (thankfully) never been raped, but I was in an emotionally and sexually abusive relationship with my first boyfriend when I was 14. We didn’t have intercourse, but there were many times when he wanted to engage in sexual play that I didn’t, and just kept trying and asking until I eventually gave up and did it. It took me a long time to realize that what he did was wrong and abusive and not my fault. Sometimes I still have nightmares about him and though I’m happily married now to a wonderful, feminist man, I still have a lot of difficulty trusting men.

Been there, done that, have the t-shirt.

I didn’t break up with the boyfriend who raped me in college because see, if I pretended everything was okay, then I hadn’t really been raped, right? Riiiight.

To this day, I typically get one of two responses from people when I tell them this story: Either the rape wasn’t so bad (because I stayed, der) or it wasn’t really rape. Oh, I occasionally get told that it wasn’t really rape because I didn’t fight hard enough.

Fun times.

I lost my virginity in a date rape. That was before we had a word to describe it. It was years before I stopped telling the ”romantic” story of my first time on a beautiful spring day in a forest and acknowledged to myself that I had been raped.

It applies to rape and any type of violence: there is always the desire, when the abuser or rapist is close to you, to pretend that it wasn’t really that bad.

(Keskustelu ajautuu myöhemmin väittelyyn siitä mitä voidaan kutsua raiskaukseksi, ja lopussa typerys nimimerkillä justicewalks vie keskustelun ihan väärille urille, mutta tästä huolimatta se on avartavaa luettavaa.)

Suomalaisessa mediassa on joskus ollut maininintoja ”treffiraiskauksista”, mutta en muista lukeneeni mitään parisuhteissa tapahtuvista raiskauksista. Raiskaus avioliitossa muuttui rikokseksi vasta vuonna 1994, myöhemmin kuin monessa muussa Euroopan maassa. Kuitenkin ”on arvioitu, että kolme neljäsosaa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu läheissuhteissa.” [1] Raiskauskriisikeskus Tukinaiseen tulevista soitoista suurin osa koskee seksuaalista väkivaltaa läheisissä ihmissuhteissa, mutta poliisille ilmoitetuista raiskauksista niiden osuus on huomattavasti pienempi [2]. On selvää, että uhrin on paljon helpompi ilmoittaa tuntemattomien tekemistä raiskauksista – kun kuvaan astuu kaikki ihmissuhteiden kiemurat, tilanne ei enää olekaan niin yksinkertainen. Ylläolevista kertomuksista käy myös ilmi, että usein raiskausta ei pidetä raiskauksena, eikä siihen haeta apua ennen kuin vasta paljon myöhemmin, jos silloinkaan. Seksiin painostaminen parisuhteissa ja yhdenyönsuhteissa on varmasti äärimmäisen yleistä, ja niin normalisoitua, että sitä harvemmin tunnistetaan väkivallaksi.

Stina Jeffner on tutkinut tohtorinväitöskirjassaan 15-vuotiaiden ruotsalaisnuorten asenteita raiskauksiin [3], ja hän löysi kuusi erilaista olosuhdetta, jotka nuorten käsityksissä ”muuttavat normaaliksi käyttäytymiseksi teon, jota periaatteellisella tasolla kutsuttaisiin raiskaukseksi” [4]. Alla on listattu nämä kuusi olosuhdetta:

  1. Tapa millä tyttö sanoo ”ei”. Tytön on kieltäydyttävä selkeästi ja varmasti, muuten poika voi tulkita tilanteen niin, että tytön ”ei” tarkoittaakin ”kyllä”. Kieltäytyminen pitää lisäksi tehdä hyvissä ajoin, aivan viime hetkellä poika ei kykene hillitsemään herätettyä haluaan.
  2. Jos tytön pakottaa sukupuoliyhteyteen poika, johon tämä on rakastunut, ei tapausta nuorten mukaan voida pitää raiskauksena.
  3. Jos jompikumpi osapuolista on humalassa, tekoa ei voi kutsua raiskaukseksi. Tytön on siksi varottava olemasta liian humalassa, kun taas pojan humala voi vapauttaa vastuusta.
  4. Jos tytöllä on huono maine, teko ei ole raiskaus, sillä huonomaineisen tytän tulkitaan harrastavan seksiä kenen kanssa tahansa.
  5. Jos raiskaaja on psyykkisesti sairas, häntä ei pidetä vastuullisena teostaan.
  6. Raiskauksen uhriksi joutunut tyttö voi todella huonosti. Jos näin ei ole, kysymyksessä ei ollut raiskaus.

On selvää, että kaikki kuusi väittämää ovat harhaluuloja, jotka asettavat raiskauksen uhrin syylliseksi, ja poistavat vastuun raiskaajalta. Huomionarvoista on myös, että nuorten käsityksissä raiskauksen uhri on aina tyttö – miten nuoret näkisivät pojan, joka on raiskattu, jää epäselväksi. Olettaisin, että pojan kokemuksia vähäteltäisiin, ja jos raiskaaja on nainen, tilanne nähtäisiin tilaisuutena saada pillua (linkki vie esimerkkiin tällaisesta tulkinnasta), eikä seksuaalisena väkivaltana. (En siis ole lukenut itse tutkimusta, vain ainoastaan arvostelun siitä, joten en tiedä millä tavalla asiaan otetaan kantaa alkuperäisessä tutkimuksessa.) Perinteiset käsitykset sukupuolirooleista ja seksuaalisuudesta vaikuttavat nuorten asenteisiin, jolloin miehet nähdään yliseksuaalisina olentoina, jotka ovat vain tyytyväisiä jos heidät otetaan vaikka väkisin, ja joille on aivan normaalia pakottaa tyttöystävänsä seksiin, koska seksiä on nyt vain pakko saada. Naisten rooli taas nähdään perinteisesti tasapainoittelijana, jonka pitää olla seksuaalinen miellyttääkseen miehiä, mutta ei liian seksuaalinen, koska väärin käyttäytynyt tyttö on itse syypää jos hänet raiskataan. Valitettavan usein myös poliisilla on näitä vanhentuneita käsityksiä.

Perinteiset käsitykset sukupuolirooleista estävät ihmisiä näkemästä seksuaalista väkivaltaa niissä tapauksissa, jotka eivät mukaudu ”puskaraiskaaja hyökkää naisen kimppuun”-skenaarioon. Lähisuhteissa tapahtuva seksuaalinen väkivalta jää nimeämättä ja tunnistamatta, ja häpeä ja pelko siitä, ettei kukaan kuitenkaan usko, estää uhreja puhumasta kokemuksistaan, sekä läheisilleen että poliisille. Hiljaisuuden on loputtava: Shakesvillen ”survivor thread” on hyvä alku.

————————————–

[1] Honkatukia, Päivi: Raiskaus – tuttu vai tuntematon uhka? HAASTE 1/2001
[2] Honkatukia, Päivi: Ilmoitti tulleensa raiskatuksi. Tilastokeskus, Oikeus 2001:2, OPTL:publication 180/2001, s.26.
[3] Jeffner, Stina: ”Liksom våldtäkt, typ”: Om betydelsen av kön och heterosexualitet för ungdomars förståelse av våldtäkt. Tohtorinväitöskirja, Uppsalan yliopisto, Uppsala 1997.
[4] Honkatukia, Päivi: Nuoret ja raiskaus. Oikeus 2/1998, s. 102-104.

Kirja-arvostelu: Feministin käsikirja (Rosa Meriläinen, Liisa Huhta)

Feministin käsikirjaVihdoinkin suomalainen kirja feminismistä! Ajatus Kirjojen julkaisema Feministin käsikirja ilmestyi helmikuussa 2009, ja se taitaa olla ensimmäinen yleisteos feminismistä Suomessa. Kirja on saman tyylinen kuin aiemmin suomennetut ruotsalaisteokset Nyt riitti! Tasa-arvoa arkeen sekä Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan.

Feministin käsikirja koostuu kymmenestä luvusta, jotka ovat samalla feministin 10 käskyä: kysy ja kyseenalaista, valitse itse, syytä systeemiä, jaa tasan, halua mitä haluat, luota itseesi, älä alista, auta naista mäessä, vapaudu, muuta maailma. Ensimmäinen käsky ”kysy ja kyseenalaista” onkin yksi tärkeimmistä, ilman sitä on mahdotonta tiedostaa eriarvoistavan sukupuolijärjestelmän olemassaolo.

Kirja on selvästi suunnattu kirjoittajien kaltaisille, parisuhteessa eläville heteronaisille, joilla on lapsia ja työpaikka. ”Jaa tasan”-luvussa pohditaan tasa-arvoa parisuhteen arjessa, ja myös lasten sosiaalistamisesta sukupuolijärjestelmään riittää asiaa. (En suinkaan valita, aihe on lähellä sydäntäni.) Palkkatasa-arvosta ja vanhempainvapaan jakamisesta puhutaan myös.

Feministin käsikirjan suurin ongelma on mielestäni se, että siinä käsitellyt aiheet ovat todennäköisesti jo tuttuja kaikille, jotka kutsuvat itseään feministeiksi, niin paljon niistä on kirjoitettu mediassa. (Tässä muutama esimerkki: poikien ja tyttöjen värit, naisten vähyys johtajan paikoilla, palkkaerot, tasa-arvo työelämässä, sukunimivalinnat.) Parhaiten kirja sopiikin ihmisille, jotka ovat vasta juuri tutustumassa feminismiin, ja heille näiden aiheiden kokoaminen yksiin kansiin on varmasti ajatuksia herättävä lukukokemus.

Aloitin kirjan lukemisen innostuneena, mutta intoni lopahti loppua kohden, kun tajusin, että kirja ei esittele juurikaan feministisiä teorioita, saati kannusta todella kyseenalaistamaan totuttuja ajatusmalleja. Monet asiat mainitaan todella lyhyesti, kuten homoseksuaalisuus kappaleessa ”Kaikki eivät ole heteroita”. Valitettavasti loppukirjan ajan kaikki ovat heteroita, eikä heteronormatiivisuutta kyseenalaisteta mitenkään. Muutenkin intersektionaalinen näkökulma puuttuu kokonaan, ja etuoikeutetussa asemassa olevat naiset on nostettu keskiöön.

Ehkä odotin liikaa kirjalta, joka selvästi on suunnattu vasta-alkajille. Feminismiä pidempään pohtineille kirjassa ei ole juurikaan mitään uutta. Kirja on kuitenkin helppolukuinen, ja sen voikin lukea ihan vain miellyttävän lukukokemuksen takia. Pidin kovasti eri ihmisten tarinoista siitä kuinka heistä tuli feministejä. Rosa Meriläisen ja Liisa Huhdan edellinen kirja, Kilttien kapina, on myös hyvä, suosittelen lämpimästi sitä.

Lisäys: Kirjan arvostelu Nulla dies sine legendo-kirjablogissa

Esittely, eli miten minusta tuli feministi – osa 2

Luulen, että olen aina ollut feministi. En ehkä tosin ole aina kutsunut itseäni sellaiseksi. Kuitenkin tunnistan tiettyjä asioita, jotka häiritsivät minua jo lapsena. Pienempänä minulla oli paljon kavereita, jotka olivat poikia, ja jossain vaiheessa oli kovin vaikeaa, kun ymmärsin, että heitä pidetään kaikessa parempina, vaikka he eivät sitä olleet. Eniten pieneen päähäni otti se, että poikien OLETETTIIN olevan parempia. Se, että minä tai joku muu tyttö päihitti pojat jossakin, oli aina suuri ihmettelyn aihe. Tottakai tunnustus hyvästä suorituksesta lämmitti mieltä, mutta ei sitä nyt niin kovasti olisi tarvinnut päivitellä. Huomaan vieläkin ärtyväni siitä, jos joku ei usko minun pärjäävän. Tämä saattaa myös johtua osittain siitä, että minulla on kaksi isosiskoa ja olen aina joutunut todistelemaan, että kyllä minäkin ymmärrän asioita, vaikka olen nuorempi.

Meidän äiti on aina käynyt töissä. Tämä oli minulle itsestään selvää. Vanhemmilla oli oma firma ja töitä oli pakko tehdä. Koskaan minusta ei ole kuitenkaan tuntunut siltä, että äiti olisi jotenkin huono äiti. Ja vietimme myös paljon laatuaikaa perheen kanssa esimerkiksi kesälomilla, jotka vietettiin aina perheen kanssa matkustaen. Äiti on myös suvussaan ensimmäinen tyttö, joka pääsi ylioppilaaksi. Myös mummoni arvosti opiskelua kovasti. Hänen isänsä oli sitä mieltä, että kaikkien lasten pitäisi käydä koulua, jos vain päätä riittää. Mummo lopulta päätti mennä töihin, kun väsyi siihen, ettei koskaan ollut rahaa. Äiti kuitenkin kävi kauppakorkeakoulun ja mummo luki äidin koulukirjoja oppiakseen itse samalla. Isäni ei puolestaan ole korkeasti koulutettu. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että päädyn korkeakouluun tai yliopistoon. Ehkä siksi, että olen aina pitänyt opiskelusta. Kotoa meitä ei painostettu, vaan olemme saaneet tehdä valintamme omien mieltymysten mukaan. Kotona isä on ollut vähintään yhtä feministi kuin äiti. Kotona opin siis, että voin tehdä vaikka mitä, myöhemmin on ollut katkeraa huomata, että on ihmisiä, jotka eivät usko minun pystyvän mihinkään vain siksi että olen tyttö.

Opiskeluaikana aloin kiinnostua feminismistä yleisemmin. Huomasin, että minun oletettiin vaikenevan mielipiteistäni miesseurassa. Yllätyin kovasti, että kaverit, jotka tyttöporukassa toivat oman mielipiteensä esiin kovinkin painokkaasti, olivat sitä mieltä, että miesseurassa oli parempi olla keskustelematta eriävistä mielipiteistä. Liian usein, jos keskustelen hieman tuntemattomamman miehen kanssa, minut koetaan hyökkääväksi. En saisi siis esittää eriäviä perusteltuja mielipiteitä vaan minulle todetaan, että ”ei nyt tarvitse hermostua niin kovasti”. Tämä siis huolimatta siitä, että äänenvoimakkuus ei nouse ja tilanne alkaa lähinnä huvittaa kun toinen vain jankkaa omaa mielipidettään eikä esitä vasta-argumentteja. En siis aina ole näin rauhallinen keskustelija, mutta yritän usein hieman hillitä itseäni tuntemattomammassa seurassa. Kaverien kesken ei yleensä tällaisia ongelmia ole (eikä aina muutenkaan), vaikka joukossa olisi miehiä. Mutta asenne ei ole myöskään harvinainen. Perehtyessäni feministisiin teksteihin löysin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni ja ymmärsin, että vika ei ole minussa. On myös muita ihmisiä, jotka ovat huomanneet, että naisia kohdellaan eri lailla kun miehiä. Oli vapauttavaa huomata, että en ollut ainoa, jonka mielestä jotain on vialla. Mitä enemmän asiaan perehdyn, sitä enemmän ihmettelen, miten joku voi vielä väittää, että Suomessahan on jo tasa-arvo.

Uusi kirjoittaja

Jotta tämä blogi päivittyisi hieman useammin, meitä on nyt kaksi kirjoittajaa. Toivon mukaan aiheisiin tulee lisää variaatiota ja erilaisia näkökulmia, koska emme todellakaan ole samaa mieltä toistemme kanssa kaikista feminismiin liittyvistä asioista. Tervetuloa, A. :)

S.