Salaisuus

Näin tämän kuvan kaksi vuotta sitten Feministing-blogissa. (Alunperin se julkaistiin PostSecret-blogissa.) Kuvan synnyttämä keskustelu oli erittäin silmiä avaava – minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka moni oli kokenut seksuaalista väkivaltaa parisuhteissa, eikä etenkään siitä, miten usein ihmiset olivat kieltäneet itseltään todellisuuden jotta he voisivat selvitä.

Suosittelen lukemaan koko keskustelun, mutta tässä muutama kommentti:

I used to think that I had betrayed myself by continuing the relationship with the guy who raped me. Now I understand that it was a matter of survival.

I have (thankfully) never been raped, but I was in an emotionally and sexually abusive relationship with my first boyfriend when I was 14. We didn’t have intercourse, but there were many times when he wanted to engage in sexual play that I didn’t, and just kept trying and asking until I eventually gave up and did it. It took me a long time to realize that what he did was wrong and abusive and not my fault. Sometimes I still have nightmares about him and though I’m happily married now to a wonderful, feminist man, I still have a lot of difficulty trusting men.

Been there, done that, have the t-shirt.

I didn’t break up with the boyfriend who raped me in college because see, if I pretended everything was okay, then I hadn’t really been raped, right? Riiiight.

To this day, I typically get one of two responses from people when I tell them this story: Either the rape wasn’t so bad (because I stayed, der) or it wasn’t really rape. Oh, I occasionally get told that it wasn’t really rape because I didn’t fight hard enough.

Fun times.

I lost my virginity in a date rape. That was before we had a word to describe it. It was years before I stopped telling the ”romantic” story of my first time on a beautiful spring day in a forest and acknowledged to myself that I had been raped.

It applies to rape and any type of violence: there is always the desire, when the abuser or rapist is close to you, to pretend that it wasn’t really that bad.

(Keskustelu ajautuu myöhemmin väittelyyn siitä mitä voidaan kutsua raiskaukseksi, ja lopussa typerys nimimerkillä justicewalks vie keskustelun ihan väärille urille, mutta tästä huolimatta se on avartavaa luettavaa.)

Suomalaisessa mediassa on joskus ollut maininintoja ”treffiraiskauksista”, mutta en muista lukeneeni mitään parisuhteissa tapahtuvista raiskauksista. Raiskaus avioliitossa muuttui rikokseksi vasta vuonna 1994, myöhemmin kuin monessa muussa Euroopan maassa. Kuitenkin ”on arvioitu, että kolme neljäsosaa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu läheissuhteissa.” [1] Raiskauskriisikeskus Tukinaiseen tulevista soitoista suurin osa koskee seksuaalista väkivaltaa läheisissä ihmissuhteissa, mutta poliisille ilmoitetuista raiskauksista niiden osuus on huomattavasti pienempi [2]. On selvää, että uhrin on paljon helpompi ilmoittaa tuntemattomien tekemistä raiskauksista – kun kuvaan astuu kaikki ihmissuhteiden kiemurat, tilanne ei enää olekaan niin yksinkertainen. Ylläolevista kertomuksista käy myös ilmi, että usein raiskausta ei pidetä raiskauksena, eikä siihen haeta apua ennen kuin vasta paljon myöhemmin, jos silloinkaan. Seksiin painostaminen parisuhteissa ja yhdenyönsuhteissa on varmasti äärimmäisen yleistä, ja niin normalisoitua, että sitä harvemmin tunnistetaan väkivallaksi.

Stina Jeffner on tutkinut tohtorinväitöskirjassaan 15-vuotiaiden ruotsalaisnuorten asenteita raiskauksiin [3], ja hän löysi kuusi erilaista olosuhdetta, jotka nuorten käsityksissä ”muuttavat normaaliksi käyttäytymiseksi teon, jota periaatteellisella tasolla kutsuttaisiin raiskaukseksi” [4]. Alla on listattu nämä kuusi olosuhdetta:

  1. Tapa millä tyttö sanoo ”ei”. Tytön on kieltäydyttävä selkeästi ja varmasti, muuten poika voi tulkita tilanteen niin, että tytön ”ei” tarkoittaakin ”kyllä”. Kieltäytyminen pitää lisäksi tehdä hyvissä ajoin, aivan viime hetkellä poika ei kykene hillitsemään herätettyä haluaan.
  2. Jos tytön pakottaa sukupuoliyhteyteen poika, johon tämä on rakastunut, ei tapausta nuorten mukaan voida pitää raiskauksena.
  3. Jos jompikumpi osapuolista on humalassa, tekoa ei voi kutsua raiskaukseksi. Tytön on siksi varottava olemasta liian humalassa, kun taas pojan humala voi vapauttaa vastuusta.
  4. Jos tytöllä on huono maine, teko ei ole raiskaus, sillä huonomaineisen tytän tulkitaan harrastavan seksiä kenen kanssa tahansa.
  5. Jos raiskaaja on psyykkisesti sairas, häntä ei pidetä vastuullisena teostaan.
  6. Raiskauksen uhriksi joutunut tyttö voi todella huonosti. Jos näin ei ole, kysymyksessä ei ollut raiskaus.

On selvää, että kaikki kuusi väittämää ovat harhaluuloja, jotka asettavat raiskauksen uhrin syylliseksi, ja poistavat vastuun raiskaajalta. Huomionarvoista on myös, että nuorten käsityksissä raiskauksen uhri on aina tyttö – miten nuoret näkisivät pojan, joka on raiskattu, jää epäselväksi. Olettaisin, että pojan kokemuksia vähäteltäisiin, ja jos raiskaaja on nainen, tilanne nähtäisiin tilaisuutena saada pillua (linkki vie esimerkkiin tällaisesta tulkinnasta), eikä seksuaalisena väkivaltana. (En siis ole lukenut itse tutkimusta, vain ainoastaan arvostelun siitä, joten en tiedä millä tavalla asiaan otetaan kantaa alkuperäisessä tutkimuksessa.) Perinteiset käsitykset sukupuolirooleista ja seksuaalisuudesta vaikuttavat nuorten asenteisiin, jolloin miehet nähdään yliseksuaalisina olentoina, jotka ovat vain tyytyväisiä jos heidät otetaan vaikka väkisin, ja joille on aivan normaalia pakottaa tyttöystävänsä seksiin, koska seksiä on nyt vain pakko saada. Naisten rooli taas nähdään perinteisesti tasapainoittelijana, jonka pitää olla seksuaalinen miellyttääkseen miehiä, mutta ei liian seksuaalinen, koska väärin käyttäytynyt tyttö on itse syypää jos hänet raiskataan. Valitettavan usein myös poliisilla on näitä vanhentuneita käsityksiä.

Perinteiset käsitykset sukupuolirooleista estävät ihmisiä näkemästä seksuaalista väkivaltaa niissä tapauksissa, jotka eivät mukaudu ”puskaraiskaaja hyökkää naisen kimppuun”-skenaarioon. Lähisuhteissa tapahtuva seksuaalinen väkivalta jää nimeämättä ja tunnistamatta, ja häpeä ja pelko siitä, ettei kukaan kuitenkaan usko, estää uhreja puhumasta kokemuksistaan, sekä läheisilleen että poliisille. Hiljaisuuden on loputtava: Shakesvillen ”survivor thread” on hyvä alku.

————————————–

[1] Honkatukia, Päivi: Raiskaus – tuttu vai tuntematon uhka? HAASTE 1/2001
[2] Honkatukia, Päivi: Ilmoitti tulleensa raiskatuksi. Tilastokeskus, Oikeus 2001:2, OPTL:publication 180/2001, s.26.
[3] Jeffner, Stina: ”Liksom våldtäkt, typ”: Om betydelsen av kön och heterosexualitet för ungdomars förståelse av våldtäkt. Tohtorinväitöskirja, Uppsalan yliopisto, Uppsala 1997.
[4] Honkatukia, Päivi: Nuoret ja raiskaus. Oikeus 2/1998, s. 102-104.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s