Tilaisuus tekee raiskaajan

Väitän, että suuri osa raiskaajista ei tiedä olevansa raiskaajia. Mitä helvettiä tarkoitan tällä?

Iltapäivälehdet ovat yrittäneet nostaa kohua Anna Kontulan Tästä äiti varoitti-kirjan sisältämästä paljastuksesta, että poliitikko oli raiskannut naisen. (Linkit juttuihin: 1, 2, 3.) Raiskauksen yksityiskohdat ovat olleet iloisesti hukassa keskustelijoilta, joten tässä lyhyt kuvaus kirjasta:

”Iloisen illan päätteeksi seksi tuntui hyvältä idealta. (…) En nähnyt siinä mitään ongelmaa, sillä mies oli ennalta tuttu ja minulla oli laukussani korkkaamaton kumipaketti. (…) Jossain kohtaa viritys kuitenkin särkyi neuvotteluihin turvaseksistä.”

Koska mies ei suostunut yhdyntään kondomin kanssa, nainen ehdotti kompromissina runkkausta. Mies ei tyytynyt siihen, vaan jatkoi seksin ruinaamista samalla kuin nainen yritti tyydyttää häntä kädellä. Lopulta nainen sai tarpeekseen, ja oli aikeissa lähteä, jolloin mies yht’äkkiä kaatoi hänet ja tuli hänen sisälleen, ilman kumia.

”Ei hän mitenkään erityisesti halunnut minua vahingoittaa, ottipahan vain sen, minkä katsoi itselleen kuuluvan. (…) Hän ei aivan ilmeisesti edes ymmärtänyt, mistä sillä tavalla hermostuin. Ei pahoitellut tai pyytänyt anteeksi.”

Nainen teki rikosilmoituksen, ja muutaman viikon kuluttua poliisi kertoi tutkinnan tuloksista: rikosnimike olisi todennäköisesti sukupuoliyhteyteen pakottaminen, ja naisen sanojen tueksi oli mahdotonta koota pätevää näyttöä. Poliisi arveli, että oikeusprosessi ei päättyisi hyvin ja kehotti jättämään asian sikseen, ”kun kyse on julkisuuden ihmisestä, seuraukset voivat olla arvaamattomia”.

Raiskaus ymmärretään yleisesti niin, että tekijä pakottaa uhrin seksiin vastoin tämän tahtoa. (Suomen lainsäädännössähän on kolme eri raiskauksen tasoa, joista aion puhua myöhemmässä kirjoituksessa. Selvennyksen vuoksi en siis puhu tässä Suomen laista, vaan raiskaus-sanan merkityksestä ihmisten mielessä.) Usein ihmisten mielissä tämä seksiin pakottaminen yhdistyy tuntemattoman miehen äkilliseen hyökkäykseen, jossa uhri taistelee vastaan kaikin voimin. Kuollut valkoinen filosofi väitti jopa, että naisen täytyy taistella kuolemaan asti säilyttääkseen kunniansa. Tosiasiassa raiskaaja on usein uhrin tuttu, ja väkivallan käyttäminen tuttuja kohtaan on vaikeampaa kuin tuntemattomia kohtaan. Joskus raiskaus tapahtuu niin yllättäen, ettei uhri ehdi edes yrittää puolustaa itseään, kuten yllä siteeraamassani tapauksessa. Jos henkilö sanoo, että ei suostu yhdyntään ilman kondomia, mutta seksikumppani ei kuuntele häntä, vaan aloittaa yhdynnän, yhdyntä tapahtuu selkeästi vastoin toisen tahtoa, eli kyseessä on raiskaus.

Koska raiskaus nähdään niin äärimmäisenä väkivallan tekona, väkivallattomia tilanteita ei välttämättä ymmärretä raiskauksiksi. Silti painostaminen seksiin on pelottavan yleistä. Toisen rajojen ylittäminen seksuaalisessa tilanteessa tapahtuu helposti, jos ei välitä kuunnella mitä toinen sanoo. Yhtä en ymmärrä – jos seksuaalisessa tilanteessa toinen sanoo, ettei halua jotain, mikä saa ihmisen jankuttamaan? Voiko seksi olla kivaa, jos tietää, että toinen on suostunut siihen vastentahtoisesti? Vaikuttaa siltä, että kumppanin seksuaalisella halulla ei olisi mitään väliä, jos on valmis tällaiseen ”seksiin”. Jos toinen makaa paikallaan liikkumatta, eikä selvästi ole mukana tilanteessa, oikea tapa toimia on lopettaa se mitä oli tekemässä, ja kysyä mikä toisella on hätänä.

Kun miesten kanssa puhuu raiskauksista, yleensä miehet tuntevat suurta vihaa raiskaajia kohtaan (ainakin ne miehet, joiden kanssa minä olen puhunut). Tästä huolimatta miehet puhuvat yleisesti myös siitä, kuinka he aikovat juottaa jonkun naisen känniin, jotta saisivat pillua. Haluatko todellakin harrastaa seksiä henkilön kanssa, joka ei tekisi sitä kanssasi selvinpäin? Asia vain paranee, jos odotat että nainen sammuu, ennen kuin työnnät sen sisään. Voin kertoa, että tämä on raiskaus. Sammunut ei voi antaa suostumustaan.

Jotkut miehet raiskaavat sopivan tilaisuuden tullen. Esimerkiksi ystäväni oli eräänä kesäyönä todistamassa tilannetta, jossa kaksi sammumispisteessä olevaa tyttöä istui ravintolan terassilla. Paikalla oli myös toistakymmentä miestä, mutta kukaan ei ollut auttamassa tyttöjä taksiin ja siitä kotiin, sen sijaan pari kaverusta yrittivät suostutella tyttöjä jatkoille. Nämä miehet ovat niitä, joita kutsun ”opportunistisiksi raiskaajiksi”, jotka käyttävät hyväkseen naisia, jotka ovat niin humalassa etteivät enää pysy tolpillaan. He haluavat seksiä keinolla millä hyvänsä, riippumatta siitä haluaako toinen osapuoli samaa. (Ystäväni auttoi tytöt taksiin, joten sinä yönä he todennäköisesti pääsivät kotiinsa.)

Raiskauksesta puhuminen on vaikeaa, on helpompi nimittää tapahtumaa joksikin muuksi. Miehetkään tuskin kulkevat kertomassa siitä, kuinka he raiskasivat jonkun. Virginie Despentes kuvailee kirjassaan King Kong -tyttö käsitystään raiskaajien ajatuksenjuoksusta (s. 36):

”He nimittävät asiaa toisin, kaunistelevat, selittelevät, eivät ainakaan käytä sitä sanaa kuvatessaan tekoaan. He ”vähän painostivat” tyttöä, ”he vähän irrottelivat”, tyttö oli ”räkäkännissä” tai sitten hän oli nymfomaani, joka pani vastaan vain muodon vuoksi, mutta oli pohjimmiltaan myöntyväinen koska oli aktissa mukana. Asiaan ei vaikuta se, että miehen piti lyödä, uhata ja painostaa tyttöä muiden avustuksella eikä se, että tyttö parkui ennen aktia, sen aikana ja jälkeenpäin. Useimmissa tapauksissa raiskaaja hiljentää omantunnon kolkutuksen selittämällä, ettei se mikään raiskaus ollut, lutka vain vähän kainosteli ja kaipasi taivuttelua. Tai voihan olla, että miestenkin on vaikea kantaa tekoa tunnollaan. En osaa sanoa, kun miehet eivät siitä puhu.”

Kaikki miehet eivät ole raiskaajia. Mutta jotkut miehet ovat raiskaajia, vaikka he itselleen väittävät muuta. Opportunistiset raiskaajat raiskaavat sopivan tilaisuuden tullen. He painostavat, pakottavat ja uhkailevat naisen suostumaan, tai käyttävät hyväkseen tämän alentunutta tajunnan tilaa. He myös vähät välittävät seksikumppaninsa selväsanaisesti asettamista rajoista, kuten vaatimuksesta käyttää kondomia, ja yllättävät tämän ylittämällä nämä rajat. He ovat raiskaajia, koska suostumuksen puute tekee tilanteesta raiskauksen. Toisen ihmisen raiskaamisen voi välttää helpon kysymyksen avulla: kyllä vai ei.

Mainokset

Sukupuoliroolit ja hormonitoiminta

Eilisen hesarissa (HS 5.5.2009 Tiede & Luonto) oli artikkeli tärkeästä aiheesta: Susanne Björkholmin Väärässä ruumiissa käsittelee sitä, kuinka sukupuoltamme muokkaavat muutkin asiat kuin XX tai XY-kromosomit. Joskus muunnokset johtavat intersukupuolisuuteen (jota artikkelissa nimitetään hermafrodismiksi, joka nykyään on vanhentunut nimitys). Useimmiten sukupuoli voidaan kyllä määritellä, mutta sukupuoli-identiteetti ei välttämättä ole yhtä selkeä.

”Aivojen sukupuolisuuden kehityksessä on moni asia yhä hämärän peitossa. Varmaa on kuitenkin se, ettei ihmistyypeille ole selkeitä lokeroita vaan kyse on jatkumoista.

Monenlaisia kombinaatioita löytyy, mutta kun aivot kerran ovat päättäneet mitä ovat, on asia yksilön osalta aika lailla loppuun käsitelty.”

Hieno asia, että tuodaan esille miten erilaiset asiat voivat vaikuttaa sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen. Mutta minkä ihmeen takia artikkelissa on vähän väliä tällaista potaskaa:

”Paljonko ja mitä hormonia täytyy päästä sikiön aivoihin, jotta tyttö tuntee itsensä kotoisemmaksi leikkiautojen kuin barbien seurassa?”

Ai, että kaikki on ihan vain hormoneista johtuvaa? Rohkenen epäillä, että myös ympäristöllä on aika suuri vaikutus ihmisen kehitykseen. Niinkin itsestäänselvä asia, kuin naisten rintojen seksikkyys on kulttuurikysymys – on olemassa kulttuureja, joissa naisen rinnoilla ei ole seksuaalista merkitystä, vaan himoja herättävät esim. reidet ja peppu.

Artikkelin yhteydessä oli myös tietokulma, jossa esiteltiin synnynnäistä lisämunuaishyperplasiaa. Hesarin mukaan kyseinen tauti aiheuttaa tytöille ylisuuria määriä testosteronia. Se on myös yleisin intersukupuolisuuden muoto, joskin tätä artikkelissa ei mainittu. Artikkelin mukaan lisämunuaishyperplasiasta seuraa esimerkiksi että:

”Heillä on keskimääräistä parempi matikkapää ja avaruudellinen hahmotuskyky ja he ovat aggressiivisempia – yleensä miehisiä ominaisuuksia.”

Minusta on kiva lukea hormonien vaikutuksesta, mutta oikeasti alkaa kyllä ihmetyttää tämä pakonomainen tarve selittää kaikki pelkillä hormoneilla. Pitäisikö tässä mennä nyt varmuuden vuoksi endokrinologille kyselemään lisämunuaishyperplasia-tutkimuksia? Vai olisiko kyseessä vain vanhat stereotypiat poikien paremmista matemaattisista kyvyistä, jotka eivät edes pidä paikkaansa, mutta jotka aiheuttavat tytöillä alisuoriutumista stereotype threat-efektin ansiosta? Hesarin artikkelista ei käy ilmi, että lisämunuaishyperplasia aiheuttaa useimmiten myös muutoksia sukuelimissä, siitä saa pikemminkin sen kuvan, että jos olet tyttönä hyvä matikassa ja tykkäät leikkiä autoilla, hormonitoiminnassasi saattaa olla jotain häikkää.

Miksi selitystä sukupuolirooleihin mahtumattomuudelle pitää hakea hormoneista? Artikkelin kirjoittaja kertoo: ”Synnyin (tuntemattomasta syystä) poikamaiseksi enkä osaa vieläkään luontevasti käyttäytyä tai pukeutua kuin nainen.” Oletan, että tämä tarkoittaa sitä, että mitään hormonaalista syytä hänen ”poikkeavuudelleen” ei ole löydetty. Luulisi sen olevan selvää, että perinteiset roolit ovat niin ahtaita, että harva mahtuu niihin täydellisesti. Ihmisillä pitää olla oikeus olla oma itsensä, omia haluja ei pidä joutua perustelemaan hormonitoiminnalla.

Väärässä ruumiissa-artikkelissa sekoitetaan myös seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti. Nämä kaksi ovat toisistaan riippumattomia, eikä homoseksuaalisuuden synty ole niin helposti perusteltavissa hormonitoiminnalla kuin artikkelissa annetaan ymmärtää.

Kirja-arvostelu: Tästä äiti varoitti (Anna Kontula)

Anna Kontula: Tästä äiti varoittiAnna Kontulan Tästä äiti varoitti on nykypäivän kolmekymppisten vastaus heidän äitiensä feminismin puutteille. Kolmannen aallon feministit ovat saanet nauttia toisen aallon feministien työn hedelmistä, mutta työsarkaa on vielä jäljellä, esim. seksuaalisuuden ja intersektionaalisuuden alueilla. Tästä äiti varoitti kritisoi valtavirtafeminismiä nimeomaan seksuaalisuuteen liittyen:

”Vähin äänin on feminismin agendalta hävinnyt joukko sellaisia ongelmia, joissa edistystä ei näytä tapahtuneen ja joista jo siksi on liian kiusallista puhua. Monet näistä liittyvät seksiin. Siksi tämän kirjan tekstit tarkastelevat feminismiä ennen kaikkea seksin ja seksuaalisuuden näkökulmasta.”

Mutta mitä tämä valtavirtafeminismi on? Kirjan johdannossa Anna Kontula hahmottelee sen tarkoittavan 1970-luvun radikaalifemismin ja 1900-luvun alkupuolen tasa-arvofeminismin suomalaista sekoitusta, jota ”virallinen tasa-arvopolitiikka, keskeiset naisjärjestöt sekä feminismin yleinen imago” edustavat. Välillä valtavirtafeminismin kritisoiminen saa minut ymmälleen – ovatko naisjärjestöt muka oikeasti niin pihalla kuin kirjassa annetaan ymmärtää? Oma feministinen aktiivisuuteeni rajoittuu oikeastaan tämän blogin kirjoittamiseen, joten en ole paras henkilö arvioimaan asiaa, mutta jos jossainpäin Suomea liikkuu feministejä, joiden mielestä toisten naisten raiskaaminen on vähemmän tuomittavaa kuin toisten, olemme pulassa. (”Kun kevytkenkäisen maineessa ollut nainen raiskataan, tukea on sisarilta yhä turha odottaa.”) Toisaalta, ottaen huomioon ympäröivän yhteiskunnan innon tuomita raiskauksen uhri ja väittää hänen olevan (osa)syyllinen tapahtumaan, on täysin mahdollista että monet feministitkään eivät ole ajatelleet asioita loppuun asti.

Kirjan ensimmäinen luku käsittelee seksuaalista väkivaltaa, ja seksiä, joka muuttui raiskaukseksi kun poliitikko päätti olla kunnioittamatta naisen tahtoa käyttää kondomia, ja tunkeutui väkisisin sisään. Seurauksena oli juuri sitä itsensä syyllistämistä, ja pohtimista, oliko kyseessä oikea raiskaus, joka kuuluu olennaisena osan raiskauksiin, joissa tekijä on uhrin tuttu. (Kirjoitin lisää aiheesta Tilaisuus tekee raiskaajan-artikkelissa.)

Toinen luku käsittelee prostituutiota, josta Kontula on kirjoittanut jo aiemmin Punainen eksodus – Tutkimus seksityöstä Suomessa-kirjassaan. Aihetta käsitellään nimenomaan siirtolaisnaisten näkökulmasta, ja mediassa käydyn keskustelun yksipuolisuus iskee silmille ja kovaa. Ihmiskaupasta puhuttaessa mielessä välkkyy kuvia seksiorjiksi myydyistä naisista, mutta ihmiskauppaa on myös monilla muilla aloilla. Rakennusalalle kaupattu mies voi jatkaa työtään jossain muualla ja silti saada suojaa viranomaisilta, seksityöhön kaupattu nainen taas saa apua vain jos hän lopettaa seksin myymisen ja suostuu auttamaan viranomaisia ihmiskaupan tutkinnassa, ja silloinkin rikosnimike voi muuttua paritukseksi, jolloin nainen voidaan kylmästi palauttaa lähtömaahansa. Jos todella haluaisimme auttaa ihmiskaupan uhreja, heille pitäisi antaa oleskelu- ja työlupa, ja mahdollisuus ansaita rahaa. Tällä hetkellä seksiä myyvän naisen on turha hakea apua viranomaisilta, kuten kirjassa olevat esimerkit seksityöntekijöiden kohtaamasta riistosta ja väkivallasta osoittavat. Lihan hinta on todella ajatuksia herättävää luettavaa.

(Lisää Kontulan ajatuksia ihmiskaupasta löytyy täältä: Ihmiskauppatyötä tehdään länsimaisen keskiluokan ehdoilla.)

Kolmannessa luvussa käsitellään lasten seksuaalisuutta. Koska ensimmäisen yhdynnän ajankohta osuu tytöillä keskimäärin 16 ikävuoteen, se tarkoittaa että puolet heistä ovat harrastaneet seksiä ennen kuin se oikeastaan olisi laillisesti sallittua. Jostain syystä aikuiset ovat aktiivisesti unohtaneet omat kokemuksensa seksuaalisesta heräämisestä, ja kuvittelevat, että lapset olisivat epäseksuaalisia, jotka turmeltuvat heti joutuessaan kosketuksiin sukupuolielämän kanssa. Myös lastensuojelulla on voimakas tarve ylläpitää normatiivista seksuaalisuuta, ja sekä äitien että tyttärien seksuaalinen käyttäytyminen voi olla huostaanottoperuste.

Kirjassa puhutaan myös huorastigmasta ja kuinka sillä kontrolloidaan naisten seksuaalisuutta, sekä rakkauden tunnekoukusta. Tämä jälkimmäinen meni valitettavasti feminismin kritiikkinä täysin yli hilseen – jos siinä oli joku juju, minä en sitä ymmärtänyt. En käsitä väitettä, että ”me emansipoituneet naiset emme lentäisi koskaan”, koska en ole ikinä kokenut, että feminismini olisi jonkinlainen este rakkauteen heittäytymiselle. Ehkä tämä on persoonallisuuskysymys, ja tarinan kertoja vain kokee asiat kovin erilailla. Ja siihen, etteivät feministit osaa puhua rakkaudesta, voin sanoa, että bell hooks on kirjoittanut trilogian aiheesta: All About Love, Salvation ja Communion. (Toisaalta bell hooks ei kyllä edusta suomalaista valtavirtafeminismiä.)

Kirjan viimeinen luku käsittelee naisen alistuvaa seksuaalisuutta, ja sen ongelmallisuutta feminismille. Luvussa sivuutetaan myös ongelmaa, että baarista on vaikea pokata miestä jos on liian menestynyt ja itsevarma, mutta sen jälkeen puhutaaan valtasuhteista makuuhuoneessa, joskin en ole ihan varma viittaako kirjoittaja BDSM:n vai vain hieman normaalia rajumpaan ”vanilla”-seksiin. BDSM on ollut feministeille hankala aihe (esim. 1, 2, 3), joten hyvä, että asia tuli esille, vaikkakin hieman lyhyesti.

Kontula kirjoittaa lopuksi:

”Luokka, seksuaalinen suuntautuminen ja etninen tausta vaikuttavat kaikki siihen, miten sukupuolittunut valta tuhoaa ja/tai emansipoi. Siten myös feministisen analyysin ja kamppailujen tulee kytkeytyä muihin yhteiskunnallisiin liikkeisiin, joissa vaaditaan ihmisten vapautta ja tasa-arvoa.

Tähän voin yhtyä täydestä sydämestäni. Toivonkin että Tästä äiti varoitti tavoittaisi mahdollisimman monia ihmisiä, koska se on ajatuksia herättävää luettavaa, jossa tasa-arvokysymyksiä pohditaan muistakin näkökulmista kuin niistä, joihin normaalisti törmää suomalaisessa mediassa ja feministisessä keskustelussa. Erityisesti toivon, että suomalaiset feministit lukisivat kirjan ja innostuisivat pohtimaan sen herättämiä ajatuksia, koska ”on jälleen aika pohtia, millaista maailmaa ja millaista feminismiä haluamme”.

Lue kirjan johdanto Liken sivuilta.

Linkkejä arvosteluihin:
Anna Kontulan pamfletissa naiset etsivät vapautusta heteronormin pakkopaidasta (Helsingin Sanomat 6.5.2009)
Seksipuhetta tyttäriltä äideille (Fifi 7.5.2009)
Rrrrriot! Feministinen manifesti! (Sudet tulevat 16.5.2009)
Tästä äiti ei tiennyt yhtään mitään (queer-feministi kommentoi Anna Kontulan pamflettia) (Kummakerho 13.8.2009)
Kirja-arvostelu (Nulla dies sine legendo 6.9.2009)

Jääkiekko ja naisten jääkiekko

Jos ei ole tietoinen siitä, että juuri nyt on käynnissä jääkiekon miesten maailmanmestaruuskilpailut, elää varmasti jossain kiven alla, niin paljon jääkiekosta puhutaan mediassa tällä hetkellä. Se, että huhtikuun alussa pelattiin jääkiekon naisten MM-kisat täällä Suomessa, on sen sijaan harvempien tiedossa. Ellei varta vasten seuraa urheilu-uutisia, ei varmasti ole kuullut näistä kisoista, sillä yhtäkään ottelua ei näytetty televisiossa ilmaisilla kanavilla. 12.4. ihmiset jännittivät SM-liigan kolmatta finaalia, harvempi uhrasi ajatusta sille, että samana päivänä pelattiin Hämeenlinnassa MM-kisojen pronssiottelu Suomi-Ruotsi, ja MM-finaali USA-Kanada.

Suomi voitti pronssia jääkiekon MM-kisoissa 2009.

Elisa Tähtinen kirjoitti 16.4.2009 Helsingin Sanomien mielipidepalstalla:

Kuinka on mahdollista, ettei naisten jääkiekon MM-kisojen ainuttakaan ottelua näytetty Ylen kanavilla? Ainoastaan loppuottelu televisioitiin, mutta sekin maksukanavalla.

Miten kyseinen laji voi koskaan saavuttaa kannattajia ja arvostusta, jos pelejä ei edes näytetä? Oltiin sentään kotikisoissa!

Miesten SM-liiga pyöri niin televisiossa kuin radiossakin kyllästymiseen asti ja siirsi jopa uutislähetyksiä. Miesten MM-kisoista näytetään kaikki ottelut, myös ne, joissa Suomi ei pelaa. Missä on tasa-arvo?

Onnea Suomen naisille pronssimitalista!

Elisa puhuu asiaa. Urheilussa miesten urheilu on edelleen sitä ”oikeaa” urheilua, ja naisten urheilu on jotain ”puuhastelua”. (Wikipediassakin jääkiekon MM-kisat-artikkelissa ei tällä hetkellä mainita sanallakaan, että kyseessä on miesten jääkiekko, ja naistenkin jääkiekossa pelataan MM-kisat.) Monet miehet eivät edes häpeä tunnustaa, että heidän mielestään naisten joukkueurheilu on huonompaa kuin miesten urheilu (koska miesten suurempi fyysinen voima tekee miesten urheilusta automaattisesti parempaa, duh). Tai kuten varatuomari Erkki Blom kirjoitti vastineessaan Elisa Tähtiselle (HS – Mielipide – 25.4.2009):

Henkilökohtaisesti suosittelen naisille sellaisia urheilulajeja, joissa heidän naiselliset ominaisuutensa pääsevät oikeuksiinsa, kuten esimerkiksi voimistelu, taitoluistelu ja cheerleading. Jääkiekko ja jalkapallo edellyttävät harrastajaltaan aggressiivisuutta, mikä todellakaan ei ole naisellinen ominaisuus.

Ihanaa sukupuoliessentialismia! :/ Naurettavaa väittää, etteivät naiset muka olisi agressiivisia, ja vielä naurettavampaa väittää, että agressiivisuus olisi oleellinen ominaisuus hyvässä jääkiekkoilijassa. Blomin mainitsemat urheilulajit vaativat rautaista fyysistä kuntoa ja täysvaltaista paneutumista harjoitteluun – eli ne eivät juuri poikkea jääkiekosta. Ongelma taitaakin olla, että jääkiekossa pelaajat ovat täysin varusteiden peitossa, ja parin sekunnin vilkaisulla naiskiekkoa ei välttämättä erota mieskiekosta. Jääkiekossa fyysinen taituruus on tärkeintä, ei fyysinen kauneus – ja naisten ensisijainen tehtävähän on olla kauniita, jotta miehinen katse voi levätä heissä. Miehille taas taitoluistelu ei sovi, sehän on homojen hommaa! [/sarkasmi]

Alla on ”hauska” pätkä australialaisesta ohjelmasta Gruen Transfer, jossa naureskellaan sille, miten kuviokelluntaa voisi markkinoida miehille.

Jääkiekon naisten MM-kisoja on pelattu vuodesta 1990 asti, eli ensi vuonna juhlitaan kisojen 20-vuotista taivalta. Aiheen kuoliaaksi vaikeneminen median taholta on selvästi arvovalinta – jos peleistä kirjoitettaisiin ja puhuttaisiin, kiinnostus niitä kohtaan varmasti kasvaisi. Ja ennen kaikkea niitä pelejä pitäisi näyttää YLE:n kanavilla! Medianäkyvyys ruokkii kiinnostusta lajia kohtaan, ja kiinnostus lisää median halukkuutta tarttua aiheeseen, kyseessä on siis itseänsä ruokkiva kehä. Toki on niitä sovinisteja, jotka ovat hamaan tappiin asti sitä mieltä, että naisjääkiekko on naurettavaa pelleilyä, mutta moni muu ihminen varmasti kiinnostuisi lajista, jos heille tulisi sellainen olo, että siitä kannattaa kiinnostua. Jos maailma olisi oikeasti tasa-arvoinen paikka, kansalliselle ylpeydellemme olisi yhtä tärkeää naisten kuin miestenkin menestyminen arvokisoissa.

Tässä vielä Urheiluruudun kooste MM-kisojen pronssiottelusta, jonka Suomi voitti 4-1.

(Naisten ja miesten jääkiekon säännötkin voisi puolestani yhdistää – joko taklaukset sallitaan myös naisille, tai sitten ne voidaan kieltää miehiltäkin.)