Oikeus olla oma itsensä

Uskalla-kampanja

12.8.2009 alkanut Uskalla-kampanja on herättänyt verkossa keskustelua. Kampanja sai heti kättelyssä julkisuutta, kun Helsingin ja Espoon liikuntatoimet kieltäytyivät osallistumasta kampanjaan. Kohta molemmat kaupungit pyörsivät päätöksensä ja lähtivät sittenkin mukaan.

Tässä kampanjan perusajatus lyhyesti:

Kampanjan tunnuslause “Uskalla olla itsesi – myös urheilussa” haluaa rohkaista urheilijoita hyväksymään seksuaalisuutensa. Kampanja myös haastaa urheilijat, seurat ja urheiluvaikuttajat kamppailemaan homofobiaa vastaan.

Kuten arvata saattaa, keskustelu asiasta ei ole ollut mieltä ylentävää luettavaa. Pampula on koonnut kirjoitukseensa järkyttävimmät mielipiteet Hesarin keskustelun kahdelta ensimmäiseltä sivulta, jos joku haluaa käydä ruokkimassa masokistisia taipumuksiaan. Kommentit osoittavat, että tämä kampanja on todella tarpeellinen. Yleisin kommentti taitaa kuitenkin olla, että ”miksi seksuaalisuus pitää tuoda mukaan urheiluun?” Näitä kommentteja voi ihastella esim. Ylen sivuilla ja Jyrki J.J. Kasvin blogissa. Ari Heikkinen kysyy Kasvin blogissa:

Miksi kenenkään pitäisi retostella yksityisasioitaan (esim. sitä mitä tekee makuuhuoneessaan) julkisesti?

Minullakin on muutama kysymys Arille: Oletko naimisissa? Jos olet, kai olet salannut tämän tiedon kaikilta työ- ja harrastuskavereiltasi? Muutenhan heille saattaisi selvitä, että harrastat (hui kauhistus) SEKSIÄ vaimosi kanssa! Vai oletko mahdollisesti paljastanut seurustelevasi? Kai olet muistanut puhua kumppanistasi aina sukupuolineutraalein termein, niin ettei kenellekään vain selviä kumppanisi sukupuoli? Muutenhan he voisivat mielessään kuvitella, mitä teet sängyssä!

Seksuaalisuuden poistamista urheilusta on myös parodioitu Kummakerhossa.

Kysymykset siitä, miksi homojen pitää tuoda seksuaalisuutensa julki, tuo mieleen Yhdysvaltojen Don’t ask, don’t tell-toimintaperiaatteen, jonka mukaan homot eivät saa kertoa mitään tietojaan yksityiselämästään armeijassa, jotta heidän suuntautumisensa ei paljastuisi. Monet näyttävät haluavan, että samaa periaatetta noudatettaisiin suomalaisessa urheilussa ja muuallakin. Heterot ovat niin hyvin marinoituja omassa etuoikeudessaan, etteivät he näytä tajuavan, kuinka paljon he puhuvat omasta yksityiselämästään julkisesti. He eivät näytä ymmärtävän, että homouden salaaminen vaatisi jatkuvaa valehtelua arjessa.

PortlyDyke kirjoitti todella koskettavan kertomuksen (Take My Arm, My Love) siitä, minkälaista on jatkuvasti ja automaattisesti muokata omaa käytöstään julkisilla paikoilla, jottei paljastaisi seksuaalista suuntautumistaan.

I notice that, in public, I seem to have an automatic timer that warns me not to gaze at her as long as I might at the privacy of our dining room table, a subtle mask that shifts the set of my smile when I respond to hearing her laugh, and an inner language editor that reflexively erases ”honey”, ”my love” and ”darling” from my lexicon as I’m calling to her across a parking lot.

I want to make it very clear that I don’t think about these things.

These adjustments have become so internalized that I rarely, if ever, notice them — until I sit down to write a post like this.

They are part of the enculturated self- censoring that most queers learn in order to assure their own safety in the world (and sometimes, their very survival). In fact, I had to ”unlearn” many other, more rigid, tendencies to automatic hiding when I finally made the decision to be completely ”out” as a lesbian.

I don’t edit myself this way because I am ashamed of being a lesbian. I do it because I’m afraid that someone else, who thinks I ought to be ashamed of being a lesbian, might hurt me — or worse, hurt my beloved.

Vaikuttaa siltä, että monien Uskalla-kampanjaa kritisoineiden heteroiden silmissä homous näyttäytyy seksuaalisina tekoina, ei katseina, kosketuksina tai hellinä sanoina. Heteropariskuntien on täysin sallittua kävellä käsi kädessä, mutta homoille tätä ei haluta sallia, koska ”seksuaalisuus on yksityisasia”. Rehellisempää olisi myöntää suoraan, että halutaan ylläpitää heteroseksuaalisuuden normatiivista asemaa, jolloin ainoastaan heteroseksuaalisista parisuhteista ja haluista on hyväksyttävää puhua ääneen.

PortlyDyke antoi kaikille homojen syrjintää ymmärtämättömille heteroille haasteen: eläkää viikko salaten seksuaalisuutenne:

Spend an entire week pretending that you’re not a couple. Don’t write a check from a joint bank account. Hide all the photographs in your home and office which would identify you as a couple. Take off your wedding rings. Touch each other, and talk to each other, in public, in ways that could only be interpreted as you being ”friends”. Refer to yourself only in the singular ”I”, never in the ”we”. When you go to work on Monday, if you spent time together on the weekend, include only information which would indicate that you went somewhere with a friend, rather than your life-mate. If someone comes to stay with you, sleep in separate beds. Go intentionally into the closet as a couple. For a week.

Tästä on kyse Uskalla-kampanjassa. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä, peittelemättä suhteitaan.

Sukupuolipoliisi iski

Caster Semenya GoldBerliinin maailmanmestaruuskisoissa naisten 800m kultaa voittanut Etelä-afrikkalainen Caster Semenya on joutunut sukupuolipoliisin kynsiin. Nuoren naisen ilmiömäinen kehitys ei ole johtanut doping-epäilyihin (tosin mitalistina hän joutuu automaattisesti antamaan näytteen), vaan kyseenalaiseksi onkin asetettu hänen sukupuolensa. (Jutun taustat voi lukea esim. täältä (Mtv3.fi), tai pidemmin englanniksi Huffington Postista.)

Koska Caster Semenya ei ole tarpeeksi ”naisellinen”, hän on joutunut todella julman arvostelun kohteeksi. New York Times raportoi, että hänen kanssakilpailijansa, 6. tullut Elisa Cusma sanoi Italian lehdistölle ”Tuonlaisten ihmisten ei pitäisi juosta meidän kanssamme. Minulle hän ei ole nainen. Hän on mies.” ja Venäjän Mariya Savinova ei uskonut, että Semenya läpäisisi sukupuolitestiä. Hänen perustelunsa oli ”Katsokaa nyt häntä”. Kuten arvata saattaa, kommentointi ei jäänyt siihen: Suomessa Helsingin Sanomat kutsui Semenyaa poikatytöksi, ja keskustelupalstoilla ihmiset näkivät oikeudekseen päättää hänen sukupuolestaan Italian Elisa Cusman tavoin.

Kun ihminen ylittää ulkonäöllään sukupuolille asetetut rajat, hän joutuu yhteisön halveksumaksi ja hänen sukupuoli-identiteettinsä kyseenalaistetaan. Tämä koskee varsinkin mustia naisia, jotka on länsimaisen historian saatossa ja tänäkin päivänä nähty ”maskuliinisempina” kuin valkoiset naiset. Jopa tennismaailmaa 2000-luvulla hallinneita Williamsin siskoksia, Serenaa ja Venusta, on haukuttu transuiksi. Tilanne on varmasti äärettömän raskas vasta 18-vuotiaalle Semenyalle, ja tuo mieleen intialaisen Santhi Soundarajanin tapauksen. Soundarajan voitti 800m hopeaa Aasian kisoissa joulukuussa 2006, mutta joutui luopumaan mitalista kun hän ei läpäissyt sukupuolitestiä. Tämän seurauksena Soundarajan sanottiin irti työpaikaltaan, ja hän yritti myöhemmin itsemurhaa. Mediassa spekuloitiin, että Soundarajanilla oli mahdollisesti jokin intersukupuolisuuden muoto, kuten AIS, mutta varmuutta asiasta ei ole. Jos Semenya ei läpäisisi testiä, todennäköisintä olisi, että hänkin olisi tietämättään intersukupuolinen. Hänen ulkonäkönsä perusteella ei kuitenkaan ole mitään erityistä syytä olettaa tätä – monet intersukupuoliset näyttävät selkeästi joko miehiltä tai naisilta, eikä heihin kiinnitetä mitään erityistä huomiota.

Nettikeskusteluissa on tullut selväksi, että monet kuvittelevet sukupuolen selviävän housuihin katsomalla. BBC valoittaa lyhyesti sukupuolitestien prosessia, ja Paula valaisee meitä vielä hieman tarkemmin: (Lähde: Mika Venhola, transtukipiste)

Kun sukupuolitestit tulivat 60-luvulla käyttöön naisten lajeissa, oli käytäntö sellainen, että naiset riisuutuivat testaajien edessä alasti. Kaikissa kisoissa tämä ei riittänyt, vaan naisten sukuelimet kopeloitiin käsin. Käytäntö lakkautettiin naisia nöyryyttävänä (ja ainakin nykytiedon valossa on selvää, ettei se olisi kuitenkaan ollut riittävä testi intersukupuolisuuden eri muotojen tunnistamiseen).

Ulkoisten sukuelinten sijaan ryhdyttiin pian testaamaan naisurheilijoiden kromosomeja. Käyttöön tullut kromosomitesti ei ollut sataprosenttisen tarkka, mutta sen avulla saatiin kuitenkin enemmän (tai ainakin erilaista) tietoa kilpailijoiden sukupuolesta kuin käsikopelolla. Ongelmaksi muodostui se, että testatuilta löytyy monenlaisia muitakin kromosomiyhdistelmiä kuin XX tai XY. Sellaiseltakin henkilöltä, joka identifioituu naiseksi ja vaikuttaa sukuelintensä ja/tai sisäerityksen perusteella naiselta, toinen X voi puuttua joko kokonaan tai osittain, tai kromosomit saattavat olla tyyppiä XY, kuten miehillä.

Ja – tämä on olennaista – ei ole helppoa keinoa määritellä edes kromosomaalista sukupuolta siten, että yksikään kilpailija ei saisi “epäreilua” etua intersukupuolisuutensa tähden. Jos päätetään, että naisten sarjassa saavat kilpailla vain XX-kromosomeilla varustetut henkilöt, diskataan joukosta intersukupuolisia ihmisiä, joilla ei tosiasiassa ole minkäänlaista “hyötyä” epätyypillisistä kromosomeistaan. Toisaalta on olemassa intersukupuolisia henkilöitä, joilla on naisen XX-kromosomit, mutta joiden elimistö tuottaa poikkeuksellisen paljon testosteronia ja joilla näin ollen on maskuliininen ruumiinrakenne. Tällä tavalla intersukupuolisia urheilijoita ei testin perusteella kuitenkaan hylättäisi.

Vielä monimutkaisemmaksi asian tekee se, että on olemassa sekä ruumiinrankenteeltaan miehisiä että naisellisia urheilijoita, joilla on kromosomit XXY. Koska urheilukisoissa käytetty kromosomitesti itse asiassa tunnistaa vain X-kromosomin eikä Y-kromosomia, voisivat sekä naiselta että mieheltä ulkoisesti vaikuttavat XXY-kromosomein varustetut henkilöt läpäistä tämän testin (jos siis läpäisyn kriteeri on se, että löytyy ainakin yhdistelmä XX).

Muun muassa näistä syistä Kansainvälinen yleisurheiluliitto lopetti sukupuolen systemaattisen testaaminen 90-luvulla ja olympialaisissakin se lakkautettiin 2000-luvulla. Intersukupuolisuus on niin yleistä, että epätyypillisiä kromosomiyhdistelmiä löytyi toistuvasti. Testien perusteella jouduttiin hylkäämään urheilijoita, jotka ilmiselvästi eivät “hyötyneet” intersukupuolisuudestaan urheilun saralla.

Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) kanta on, että naisten sarjassa kilpailevan tulee olla “entirely female”. Mitä tämä tarkoittaa, sitä en ainakaan vielä ole nähnyt missään julkisesti määriteltynä. Kansainvälinen olympiakomitea hyväksyy transsukupuoliset urheilijat kilpailemaan, olettaen että he ovat joko korjanneet sukupuolensa jo murrosiässä, tai korjauksesta on kulunut vähintään kaksi vuotta. KOK:n suositukset perustuvat IAAF:n ohjeisiin, mutta sen tarkempaa tietoa minulla ei ole IAAF:n tavasta määritellä sukupuoli. Intersukupuolisten urheilijoiden mahdollisuuksista osallistua kilpailuihin en myöskään osaa sanoa.

Intersukupuolisuuden tarkka määrittely on hankalaa, koska sukupuolen monimuotoisuus on kuin väriskaala. Missä menee punaisen ja oranssin raja? Rajat mieheyden, naiseuden ja intersukupuolisuuden välillä ovat yhtä mielivaltaisia. Kuinka suuri klitoriksen pitää olla, että nainen ei enää ole anatomisesti ”normaali”? Ja onko järkeä, jos normaalin ja epänormaalin välillä on puolen millimetrin ero?

Kun ihminen uhkaa ulkonäöllään sukupuolten kaksijakoisuutta, hän aiheuttaa ahdistusta ympäristössään, ja ahdistus purkautuu vihana. Ihmisillä on valtava tarve määritellä kaikkien sukupuoli, ja erityisesti tarve määritellä se toisen itsemäärittelystä riippumatta. Caster Semenya on julkisuudessa olleiden tietojen perusteella identiteetiltään nainen, mutta kuinka moni nettikeskustelija kunnioittaa hänen identiteettiään? Aika moni näyttää olevan sitä mieltä, että oma näkymys ajaa Semenyan identiteetin yli. Naisella on oltava oikeus näyttää maskuliiniselta, ja miehellä oikeus näyttää naiselliselta.

Caster Semenya by Clyde Koa Wing

Caster Semenyan tapaus osoittaa myös surullisella tavalla kulttuurimme transfobian. Miehekäs nainen saa halveksuntaa osakseen, ja nuori urheilija joutuu käymään läpi nöyryyttävän prosessin. Sukupuolen kyseenalaistaminen on erityisen nöyryyttävää juuri sen takia, että koemme ”oikean” naiseuden/mieheyden niin tärkeäksi. Jotkut ovat vihaisia Caster Semenyan kohtalosta, mutta paljastavat samalla oman transmisogyniansa: ”miten ne kehtaavat kohdella tätä oikeaa naista kuin jotain transua”. (Ja jotkut, kuten transfobinen ääliö Germaine Greer, käyttävät tilaisuutta hyväkseen haukkuakseen transsukupuolisia.) Entä sitten jos Semenya olisi transsukupuolinen? Jos hän olisi käynyt läpi sukupuolenkorjausprosessin ennen 18 ikävuottaan, hänellä olisi oikeus kilpailla. Mutta saisiko hänen ulkonäköään ja naiseuttaan arvostella, jos paljastuisi, että hän olisikin trans- tai intersukupuolinen? Minun mielestäni arvostelu ei missään tilanteessa ole oikeutettua.

————————–

Lisää aiheesta:
Sukupuolen testaamisesta
Lisää intersukupuolisuudesta… tavallaan

Semenya: the price of looking different (The Guardian)

To her credit, Semenya has so far handled the situation with good grace, though this evening’s medals ceremony will be another test of her composure. Britain’s Jenny Meadows, who will collect bronze, has remained diplomatic when questioned, but one or two athletes who finished outside of the medal places have disputed Semenya’s sex in rather blunt terms. Elisa Cusma, the Italian who finished in sixth, told reporters: ”She’s a man.” No one will know precisely Semenya’s biological sex until the test results are confirmed, when we will all know.

Cusma’s certainty is alarming not only because it is so far unfounded and so publicly denigrates a fellow competitor, but also because it relies upon a gender binary that is nothing more than a comforting illusion. The fact that ”She looks like a man”, or ”He acts like a girl”, tells us as much. It has long suited us to organise the world into ”men” and ”women”, and cast those ”in between” as abnormalities, particularly when competitions are organised around the division of athletes into these two categories. To do things differently would take a complete rethink and no doubt produce some equally insufficient boundaries. But certainly our preparedness to rely on surface clues and use them to pose personal questions, in such a public manner and to athletes so young and inexperienced, should be pause for thought.

Think before you say ’she’s a man’ (The Guardian)
Caster Semenya: The Idiocy of Sex Testing (The Nation)
Black Female Athlete Dominates Competition – Gets Gender Identity Questioned (Womanist Musings)
Women’s 800m gold medallist to undergo sex test (The F Word)
Sex-Determination Testing in Track and Field (feministing.com)
The gender trap (The Guardian, 2008)

Keskenään risteävät sorron mekanismit

Syy, miksi rasismi on feministinen ongelma, selittyy feminismin määritelmällä. Feminismi on ideologia, joka pyrkii vapauttamaan kaikki naiset: värilliset naiset, työväenluokkaiset naiset, köyhät naiset, vammaiset naiset, juutalaiset naiset, lesbot, vanhat naiset, mutta myös valkoiset, taloudellisesti etuoikeutetut heteroseksuaaliset naiset. Jos pyritään vähempään kuin tähän visioon täydellisestä vapaudesta, se ei ole feminismiä vaan naisten itsekorostusta.
–Barbara Smith, National Women’s Studies Associationissa pitämässään puheessa, kesäkuussa 1979.1

Sana ”tasa-arvo” ymmärretään Suomessa usein nimenomaan sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi. Sen puolesta on taisteltu jo yli sata vuotta, mutta muut syrjinnän muodot ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Seta täyttää tänä vuonna 35 vuotta, ja vaikka järjestön olemassaolon aikana HLBT-kansan (homo, lesbo, bi, trans) oikeuksissa on tapahtunut selvää edistystä, syrjintä on edelleen laajasti hyväksyttyä. Toisaalta myöskään vammaisten oikeudet eivät toteudu Suomessa, ja välillä tuntuu siltä kuin Kalle Könkkölä taistelisi yksin niiden puolesta, vaikka Kynnys ry on perustettu jo 36 vuotta sitten. Ihmisiä syrjitään myös monella muulla tapaa, mm. rodun tai etnisyyden, uskonnon, iän, luokan tai transsukupuolisuuden perusteella.

Syrjintä on mahdollista, koska hyväksymme ihmisten jakamisen erilaisiin kategorioihin, joihin liitetään erilaisia mielikuvia ja joita arvotetaan näiden mielikuvien perusteella. Kategorisointi on ihmisen kognitiivinen ominaisuus, josta tuskin pääsemme kovin helpolla eroon, mutta arvottamisesta on pyrittävä luopumaan. Nykyisessä systeemissä ”normaalius” antaa etuoikeuksia, joita ”poikkeaville” ei suoda.

Sorron mekanismit risteävät keskenään, ja muodostavat hierarkian, joissa tiettyjä ominaisuuksia arvostetaan enemmän kuin toisia. Samoin ihmisten identiteetit koostuvat monista eri osista, ja harva meistä on kaikilla mahdollisilla tavoilla etuoikeutettu, ja kääntäen harva meistä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sorrettu. Nämä eri identiteetin osat kietoutuvat yhteen muodostaen kokonaisuuden, jota on mahdotonta pilkkoa osiin. Tämä tarkoittaa sitä, että esim. syrjintä sukupuolen perusteella voi saada aivan erilaisia muotoja, riippuen siitä, onko kyseessä valkoinen vai tummaihoinen nainen. Samoin naisten kokemukset voivat olla hyvin erilaisia seksuaalisesta suuntautumisesta riippuen, esimerksi naisen äitiys saa yhteiskunnassa hyvin erilaisia merkityksiä riippuen siitä, onko kyseinen äiti lesbo vai hetero. Siksi nykypäivän feminismissä on tullut yhä tärkeämmäksi intersektionaalisuus, eli ymmärrys siitä, että sekä ihmisten identitetti, että heidän kohtaamansa syrjintä, on moniperustaista.

Koska kaikki syrjintä perustuu samaan periaatteeseen, eli ihmisten suosiminen/syrjiminen tiettyyn kategoriaan kuulumisen perusteella, meidän on turha taistella yhtä syrjinnän muotoa vastaan, jos samalla hyväksymme toisenlaisen syrjinnän. Vain yhden sorretun ryhmän oikeuksien puolustaminen ei ota huomioon, että monet kyseisen ryhmän jäsenistä kuuluvat myös muihin sorrettuihin ryhmiin. Feminismi on valitettavasti useimmiten keskittynyt puolustamaan valkoisten, heteroseksuaalisten, ei-vammaisten, yläluokkaisten naisten asemaa, koska jättäessään huomiotta muut sorron muodot, se on unohtanut naisten moninaisuuden. Seurauksena on ollut, että tietyt naisten kohtaamat ongelmat ovat jääneet huomoimatta, koska ne eivät ole koskeneet kaikkein etuoikeutetuimpia naisia. Esimerkiksi 1970-luvulla USA:ssa jotkut feministi-järjestöt vastustivat tiukennuksia sterilisaatiolakiin, vaikka valvomattomat sterilisaatiot mahdollistivat myös köyhien ja värillisten naisten pakkosterilisaation. Etuoikeutetut naiset näkivät tämän vain puuttumisena heidän ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteensa.2

Sukupuolten välistä tasa-arvoa ei voida saavuttaa, jos samalla pidetään yllä hierarkioita, jotka sortavat jonkun muun ominaisuuden perusteella. Yhtä hierarkian osaa tuskin saadaan poistettua, jos muut osat ovat paikallaan. Lisäksi, jos vaikka saavuttaisimme sukupuolten välisen tasa-arvon, ei maailmaa voisi millään tapaa kutsua tasa-arvoiseksi, jos samaan aikaan ihmiset olisivat eriarvoisia vaikka rodun tai seksuaalisen suuntauksen perusteella. Siksi feministien on pyrittävä lopettamaan sorto sen kaikissa muodoissa.

Suosittelen lukemaan myös Audre Lorden klassisen kirjoituksen samasta aiheesta: There Is No Hierarchy of Oppressions

”It is not accidental that the Family Protection Act, which is virulently anti-woman and anti-Black, is also anti-gay. As a Black person, I know who my enemies are, and when the Ku Klux Klan goes to court in Detroit to try and force the Board of Education to remove books the Klan believes ”hint at homosexuality,” then I know I cannot afford the luxury of fighting one form of oppression only. I cannot afford to believe that freedom from intolerance is the right of only one particular group. And I cannot afford to choose between the fronts upon which I must battle these forces of discrimination, wherever they appear to destroy me. And when they appear to destroy me, it will not be long before they appear to destroy you.”

——————————

[1] Barbara Smith: The Truth That Never Hurts: Writings on Race, Gender, and Freedom. Rutgers University Press, 1998. (Sivu 96)
[2] Adrienne Rich: Of woman born: motherhood as experience and institution. Norton, 1986. (Sivu xxi)