Tasa-arvoa käytännön ja asenteiden tasolla

Luin äsken Sini Terävän kirjoituksen Asenteita ennen ja nyt. Suosittelen sitä muillekin, jos kiinnostaa kuulla Sandra Day O’Connorin (hän oli ensimmäinen nainen USAn korkeimman oikeuden jäsenenä) kokemuksista juristina 50-luvun USA:ssa, kun oikeustieteen opiskelijoista vain 1% oli naisia. Women in Politics and Government -seminaarissa puhuttiin myös tasa-arvosta Suomessa, ja siinä kävi ilmi mielenkiintoinen seikka: panelistit eivät tunnistaneet esille nostettuja tasa-arvongelmia nykypäivän Suomesta.

Sini Terävä kirjoittaa:

”Pohdimme seminaarin jälkeen, onko tässä jotenkin havaittavissa sukupolviero suhteessa tasa-arvoon. Kun lainsäädännölliset ja sääntöihin pohjautuvat tasa-arvo-ongelmat alkavat olla jo melko vähissä (toki niitäkin on), tuntuu tasa-arvo käytäntöjen ja asenteiden tasolla entistä suuremmalta kysymykseltä. Me kaikki, kaksi nuorta naista ja kaksi nuorta miestä, tunnistimme tasa-arvo-ongelmia mm. suomalaisessa järjestökentässä ja asenneilmapiirissä. Miksi SYLin hallituksen puheenjohtaja on vuosikausia ollut mies ja varapuheenjohtaja nainen? Miksi tuossakin seminaarissa, jonka yleisö oli hyvin naisvaltainen, noin puolet kysymyksistä esittivät miehet? Miksi koulussa hyvin menestyviä poikia pidetään älykkäinä mutta tyttöjä edelleen helposti ahkerina? Miksi käytännön vapaaehtoistyöntekijöistä suuri osa on naisia mutta puheenjohtajistot täyttyvät monissa järjestöissä miehistä? Miksi kunnallispolitiikassa valtuustojen, hallitusten ja lautakuntien puheenjohtajista niin suuri enemmistö on miehiä?”

Yksi suurimpia esteitä todelliselle tasa-arvon toteutumiselle on nimenomaan tasa-arvon puute ”käytäntöjen ja asenteiden tasolla”. Asiaa hankaloittaa erityisesti se, että Suomessa on vuosikausia rakennettu myyttiä siitä, että tasa-arvo on jo saavutettu, ja todella monet näyttävät uskovan tähän. Minäkin uskoin jossain vaiheessa kyseiseen myyttiin, ja siitä seurasi mielenkiintoinen paradoksi, kun monesti huomasi epätasa-arvoa, eikä tiennyt mitä ajatella siitä. Uskosta siihen, että suomalainen yhteiskunta on pääasiassa tasa-arvoinen, seuraa usein se, että epätasa-arvoisista tilanteista ja käytännöistä ajatellaan helposti, että ”asiat nyt vain ovat näin” ja ei niille mitään kannata tehdä. Epätasa-arvo tulee samalla ulkoistettua muihin maihin, ja tasa-arvotaistelu muiden ongelmaksi, johon ei itse tarvitse puuttua.

Nimenomaan ihmisten asenteissa on tasa-arvon saavuttamisen kannalta vielä hirveästi työsarkaa, senkin jälkeen kun lainsäädännöstä on saatu poistettua loputkin epätasa-arvoa tuottavat kohdat. (Onko tällainen lainsäädäntö edes mahdollista saavuttaa?) Monet epätasa-arvoiset käytännöt ovat niin normaaleja, että suurin osa ihmisistä ei edes ajattele niitä. Näihin käytäntöihin kuuluu esim. naisten jatkuva arvottaminen ulkonäön perusteella, nykyinen armeijakäytäntö, vanhemmuuden kustannusten kasautuminen äidin työnantajalle, kaikki Sinin kirjoituksessaan mainitsemat asiat jne. Samoin ihmisten asenteiden takana piilevät sukupuolistereotyyppiset käsitykset siitä, minkälainen on mies ja minkälainen on nainen, estävät ihmisiä olemaan vapaasti oma itsensä, koska normeihin mukautuminen on aina helpompaa. Kaikista näistä asioista voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta tämän kirjoituksen tarkoitus oli tuoda esille, että tasa-arvo vaatii muutakin kuin tasa-arvoista lainsäädäntöä. Yhtä tärkeitä ovat tasa-arvoiset arjen käytännöt, ja kulttuurinen tarinavaranto/diskurssi, joka mahdollistaa tasa-arvoiset asenteet.

Lopuksi vielä linkki listaan naisten kohtaamista tasa-arvo-ongelmista:
Andrea Rubenstein: Think women have achieved equality? Think again.

Mainokset