Raiskaajapoikaparka

Viime aikojen uutiset pakottivat kirjoittamaan taas kerran raiskauksesta. Ruotsin SVT:n ohjelma Uppdrag Granskning (linkki tv-ohjelmaan, ohjelma katsottavissa internetissä 9.7.2010 asti, tässä linkki vielä artikkeliin aiheesta) kertoi tapahtumista Ruotsin Bjästassa, jossa 15-vuotias poika raiskasi kaksi tyttöä ja silti koko kylä-yhteisö oli pojan puolella, koska ”hän on niin kunnon poika, hyvännäköinenkin, ei hänen TARVITSE ketään raiskata”. Uskomattomalta tuntui se, että molemmissa tapauksissa oli todisteita, ensimmäisen raiskauksen poika jopa tunnusti poliisille ja kertomus oli yhtäpitävä tytön kertomuksen kanssa, ja silti tyttöihin ei uskottu. Kaikkein uskomattominta kuitenkin on se, että toista tyttöä (joka ennen raiskausta oli sitä mieltä, että ensimmäiseksi raiskattu tyttö valehteli) ei uskottu. Hänen tapauksessaan oli vielä dna-todisteitakin. Ja jos joku kuvittelikin, että ensimmäinen tyttö olisi hakenut rahaa, julkisuutta tai mitä tahansa huomiota, niin toisen tytönhän olisi täytynyt olla täysi idiootti, kun hän kuitenkin näki, miten ensimmäisessä tapauksessa kävi. Suoraan sanottuna, ohjelma ei sovi aivan heikkohermoisille.

Reportaasi keskittyi erityisesti ensimmäisen raiskatun tytön tarinaan, joka myös esiintyi dokumentissa (tosin hänen kasvojaan ei näytetty). Koko yhteisö kääntyi tyttöä vastaan sekä nuoret että aikuiset. Tytön ystävätkään eivät uskoneet häntä. Huhuja leviteltiin, että tyttö oli kiinnostunut pojasta, joka ei ollut vastavuoroisesti kiinnostunut ja että tyttö yritti seksiä keinonaan painostaa poikaa suhteeseen ja kun se ei toiminut, tyttö syytti poikaa raiskauksesta. Lisäksi huhuttiin, että tyttö oli kertonut jutusta eri versioita, vaikka hän oli koko ajan pysynyt tarinassaaan ja poika tunnustaessaan poliisille oli kertonut saman. Lisäksi tytön tutkinut lääkäri vahvisti tytön vammojen sopivan kerrottuun. Tyttöä nimiteltiin huoraksi ja hänet suljettiin tehokkaasti kouluyhteisön ulkopuolelle. Koulu totesi, että ei voi tehdä asiassa mitään, koska heidän täytyy pysyä neutraaleina (mitä neutraalia siinä oli: hehän olivat selvästi pojan puolella) Tyttö päätyi lopulta käymään koulunsa Tukholmassa, kun ei enää kestänyt yhteisön ulkopuolelle sulkemista. Koulun päättäjäiset pidettiin kirkossa, jonne poika toivotettiin tervetulleeksi ja netissä levitettiin (pojan äidin ja veljen toimesta) viedota, jossa poika jakaa luokkakavereilleen ruusuja ja halaa jokaista. Video päättyy suosionosoituksiin pojalle. Tytön vanhemmat epäilivät pahaa ja perhe lähti pois kaupungista päättäjäisten ajaksi (perhe asuu vielä kaupungissa, vaikka tyttö käy koulua Tukholmassa). Tämä siis kun hovioikeuskin oli tuominnut pojan raiskauksesta ja lähestymiskieltoon. Tyttö oli tapahtumahetkellä 14, eli rikosoikeudellisesti lapsi, poika 15, rikosoikeudellisesti aikuinen. Päättäjäisjuhla päättyi juhlintaan rannalla, jossa poika raiskasi toisen tytön.

Reportaasin sankari on (tyttöjen, jotka seisoivat oman tarinansa takana ja ilmoittivat poliisille) Amanda Ögren, joka ainoana tuntuu puolustavan tyttöjä ja uskaltaa vielä esiintyä omalla nimellään julkisuudessa. Jopa pappi (joka siis teki päätöksen pojan osallistumisesta juhlaan periaatteella kirkko on avoin kaikille, mutta on kyllä jälkikäteen pyytänyt anteeksi julkisesti tytöltä) kuultuaan toisesta raiskauksesta toteaa ensireaktionaan ”stackars pojke” (poika parka).  Pojan veli keräsi blogissaan kansaa veljensä raiskaamia tyttöjä vastaan ja pojan äiti perusti facebookiin ryhmän samassa tarkoituksessa, jossa mm. aiemmin mainittua videota levitettiin. Nämä on sittemmin poistettu netistä. Ohjelman esityksen jälkeen kahdesta raiskauksesta tuomittu poika ilmoitti SVT:n tarkastuslautakunnalle, koska hän oli tunnistettavista ohjelmasta ja hänen perheensä elämä on pilattu ohjelmalla. Veli on menettänyt työmahdollisuutensa ja perhe on saanut tappouhkauksia. Vaikka en tappouhkauksia hyväksykään missään nimessä (mielestäni väkivalta ei ole oikeutettua kuin itsepuolustuksena), niin jotenkin en jaksa sääliä pojan perhettä, joka aktiivisesti jatkoi raiskattujen tyttöjen elämän pilaamista. Ironiselta tuntuu, että pojan äiti valittaa erityisesti, että heitä ei kuultu ohjelman teossa (missä oli tyttöjen ääni kun he kampanjoivat poikansa puolesta?). Ohjelman esityksen jälkeen väkijoukko vaihtoi puolta ja siitä tässä siis lopulta on kyse.

Parasta on toki katsoa ohjelma itse, tässä on esitetty vain pääkohdat. Suosittelen todella, vaikka oli vaikeaa katsottavaa. Jos ruotsi tuntuu vaikealta, tapaus on uutisoitu myös englanniksi. Kuten myös pojan valitus tv-ohjelmasta. Tosin nämä eivät toki ole aivan sama asia kuin tunnin ohjelma aiheesta. Ohjelman lopussa on vielä asiantuntijoita kommentoimassa asiaa, jotka pitävät kuultua valitettavan yleisenä kuvauksena siitä, mitä raiskausjutuissa tapahtuu: uhria syyllistetään ja usein hän joutuu muuttamaan elämänsä täydellisesti, kun niin usein ”kunnollinen, hyvännäköinen ja muut huomioonottava” raiskaaja saa jatkaa elämäänsä ja pahimmassa tapauksessa uusia rikoksensa. Ja mitä uutta siinä on, että tyttöjen tai naisten sana painaa vähemmän kuin poikien tai miesten. Miehet nyt vaan ovat niin paljon uskottavampia.

Ja sitten muutama vielä aiheeseen liittyvä linkki:
Meet the predators ja aiheelle jatkoa: Predator redux
Meet the predators, but which ones?
Profile of a college rapist
Miksi raiskaus ei ole ”suuri väärinymmärrys”
Neuvoja miehille: Men can stop rape

Ja aiemmin tässä blogissa raiskauksesta, seksuaalisesta väkivallasta ja uhrin syyllistämisestä kirjoitettua:
Sexual Assault Prevention Tips Guaranteed to Work
Tilaisuus tekee raiskaajan
Salaisuus
Pohjanoteeraus Kaari Utriolta

Mainokset

Hyvää Ada Lovelace -päivää!

Ada Lovelace -päivä on bloggaajien päivä, jolloin on tarkoituksena juhlistaa naisia aikaansaannoksia tieteentekijöinä ja tekniikan alalla. Tämä siksi, että edelleenkin on vallalla käsitys, että naiset ovat huonompia matematiikassa ja luonnontieteissä. Naiset myös tarvitsevat roolimalleikseen naisia, jotka ovat menestyneet tieteissä ja tekniikassa huolimatta sukupuoleen liittyvistä esteistä. Itse olen huomannut, kuinka vaikeaa välillä on löytää näitä roolimalleja, vaikka niitä on olemassa, jopa enemmän kuin olettaisi.  Suomessa on viime aikoina yritetty tehdä näitä naisia – jotka ovat unohdettu tieteentekijöinä – näkyviksi. Vuoden 2008 Tieto-Finlandia-palkinnon voitti Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret, joka  esittelee useita aiempien vuosisatojen tiedenaisia. Lisäksi Helsingin yliopiston kirjasto ja Kristiina-instituutti toteutti Kansalliskirjaston galleriaan sekä internettiin näyttelyn Tiedenaisia vuonna 2000. Näyttely esittelee suomalaisia tiedenaisia sekä merkkipaaluja naisten institutionaalisista läpimurroista tiedeyhteisössä.

Tiedenaisia-näyttely esittelee mm. tähtitieteilijä Liisi Oterman (1915-2001), joka väitteli tähtitieteestä ensimmäisenä naisena Suomessa vuonna 1955. Hän valitsi alun perin luonnontieteiden opiskelun, koska Turun yliopistossa ei opetettu sanskriittia. Liisi Otermasta tuli Turun yliopiston tähtitieteen dosentti vuonna 1959 ja vt. professori 1962. Hän työskenteli läheisesti suomalaisen tähtitieteen vaikuttajan, Turun yliopiston professorin, Yrjö Väisälän kanssa. Väisälän vaikutus naisten etenemiselle tähtitieteessä oli kohtuullisen suuri, sillä hän innosti vielä Hilkka Rantaseppä-Heleniuksen (1925-1975) vaihtamaan matematiikan opintonsa tähtitieteeseen. Tämä on eritysen merkittävää siksi, että alkuaikoina Turun observatorion koko henkilökunnan muodostivat professori Väisälä, observaattori Oterma ja osa-aikainen assistentti. Rantaseppä-Helenius toimi ensin Tuorlan observatorion assistenttina ja myöhemmin observaattorina, Oterman jätettyä viran. Rantaseppä-Helenius otti myös kantaa tyttöjen matematiikan taitojen vähättelyyn:

”Sellainen puhe, etteivät tytöt tajua matematiikkaa, ei ole totta. Tyttöjen pitää vaan saada enemmän itseluottamusta, niin tajuaminen tulee sen mukana.”

Toisaalta hän oli selkeästi myös aikansa kasvatti. Ajan, jolloin tyttöjen koulutus oli luksusta ja naiset tekivät työtä, jos heidän oli pakko. Pääelättäjä oli tietenkin mies ja naisen ei ollut soveliasta tehdä työtä edes elättääkseen itsensä, jos vaihtoehtona oli miehen elanto:

”On oikein hyvä omatunto kun ei ole vienyt kenenkään miehen leipää. Varsinkin kun tietää, että tekee työtä, johon tuskin monenkaan miehen kärsivällisyys riittäisi […]”

Joka tapauksessa, Tiedenaisia-sivusto on tutustumisen arvoinen jokaiselle asiasta kiinnostuneelle.

Ulkomaisista tiedenaisista haluaisin tuoda vielä esille Cecilia Payne-Gaposchkinin (1900-1979), joka sai minut perehtymään enemmän naisiin tieteentekijöinä. Hän oli kotoisin Englannista, mutta teki uransa Harvardissa. Hän oli ensimmäinen Harvardista valmistunut tähtitieteilijä. Tämä siksi, että perinteisesti miespuoliset tähtitieteilijät olivat valmistuneet fysiikasta. Fysiikan laitoksen silloinen johtaja, Theodore Lyman, ei kuitenkaan suostunut ottamaan naisia opiskelijoiksi ja siksi Harold Shapley, jonka kanssa Payne työskenteli järjesti hänelle mahdollisuuden valmistua tähtitieteestä. Hän työskenteli suureksi osaksi Sergei I. Gaposchkinin kanssa, jonka kanssa hän myös meni naimisiin 1934. Payne-Gaposchkin tuotti yli 300 julkaisua ja hänet tunnetaan erityisesti siitä, että hän totesi tähtien muodostuva pääosin vedystä ja heliumista. Tähän asti oli oletettu tähtien olevan pääosin maan kaltaisia kappaleita. Hänen väitöskirjaansa on kehuttu mm. epäilemättä erinomaisimmaksi väitöskirjaksi, joka koskaan on kirjoitettu tähtitieteestä. Vaikka Payne-Gaposchkin oli ensin tutkija ja myöhemmin tutkijatohtori, hän joutui kärsimään sukupuolestaan. Hänelle maksettiin teknisen assistentin palkkaa opettajan tai professorin palkan sijaan. Kun hän sai professuurin ensimmäisenä naisena Harvardin yliopiston historiassa vuonna 1956 hän sanoi palkkansa nelinkertaistuneen. Ja vaikka suuri osa ymmärsi Payne-Gaposchkinin tieteelliset saavutukset, niitä myös vähäteltiin ja tuloksia kiistettiin sen vuoksi, että tutkijana oli nainen. Hän jäi eläkkeelle tähtitieteen laitokselta vuonna 1966, mutta jatkoi tutkimustyötä lähes kuolemaansa asti 1979.

Vaikka on inspiroivaa lukea naisista, jotka ovat onnistuneet tekemään sitä, mitä he haluavat esteistä huolimatta, on myös hieman masentavaa huomata, että tähän pystyäkseen heidän on oltava huomattavasti parempia, kuin miespuoliset kolleegansa. Vaikka tilanne on huomattavasti parantunut viimeisen sadan vuoden aikana, on sama ilmiö vieläkin huomattavissa työelämässä. Lisäksi, vaikka yliopistojen perustutkinto-opiskelijoista on naisia enemmän ( 54,8 %) kuin miehiä, niin miesten määrä on edelleen suurempi tohtoreissa, assistenteissa, yli-asssistenteissa ja erityisesti professoreissa (82,1 %). Nämä luvut ovat tosin vuodelta 1999, uuden tutkimuksen mukaan tilanne on hieman parantunut n. 10 vuodessa.  Takaiskuista ja vielä tehtävän tasa-arvotyön määrästä huolimatta suunta tuntuu olevan kuitenkin oikea. Ehkä vielä jonain päivänä kaikki ovat oikeasti samalla viivalla.

Lisätietoa:
Ada Lovelace Day: Mistä kaikki alkoi?
Liisa Husu: Tiedenaiset suomalaisen tiedepolitiikan kohteena

Kirja-arvostelu: Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä (Sanna Aaltonen)

9515706904Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä on Sanna Aaltosen väitöskirja. Väitöskirjassaan hän tutkii yläasteen yhdeksäsluokkalaisia ja heidän käsityksiään sukupuolisesta häirinnästä. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivista ja perustuu erään koulun (koulun nimi kuten muutkin tunnistetiedot on muutettu) yhdeksäsluokkalaisten kirjoittamiin ainekirjoituksiin aiheesta seksuaalinen häirintä ja ainekirjoituksen jälkeen tehtyihin haastatteluihin. Vaikka olisin toisaalta kaivannut kvantitatiivista dataa sukupuolisen häirinnän ja sen eri ilmenemismuotojen yleisyydestä, tuntui metodivalinta väitöskirjaa lukiessa kuitenkin järkevältä. Monissa aineissa ja haastatteluissa tuli esille, että vaikka aluksi oppilaat totesivat, että eivät ole kohdanneet minkäänlaista häirintää, niin lähes kaikki tytöt olivat kokeneet epämiellyttävää koskettelua julkisissa tiloissa ja pojatkin tiesivät tutuille tytöille tapahtuneista häirintätapauksista. Koulussa oli lähiaikoina ollut kaksi tapausta, jotka olivat johtaneet jopa ex-poikaystävien lähestymiskieltoon. Näitä asioita ei välttämättä olisi tullut kvantitatiivisessa tutkimuksessa ilmi, ainakaan jos kysymyksiä ei olisi osattu esittää oikein. Kirjassa Aaltonen myös viittasi muihin tutkimuksiin, joista ehkä osa olikin kvantitatiivisia ja joihin aion jatkossa tutustua.

Ensimmäiset kolme lukua kirjasta keskittyvät tutkijan metodologisiin valintoihin ja aiheen aiemman käsittelyn esittelyyn. Ymmärrän osuuden tärkeyden tieteelliseltä kannalta, mutta tämä oli kirjan raskain osuus. Toisaalta, vaikka osuus oli raskas, oli myös mielenkiintoista tietää miksi tutkija oli päätynyt tekemään tutkimuksen juuri siten kuin se oli tehty. Osuudessa esiteltiin myös runsaasti aiempaa tutkimusta, johon metodologiset valinnat pohjattiin. Minulle tämä väitöskirja oli ensimmäinen lukemani tutkimus aiheesta, joten en voi täysin arvioida lähteitä ja niiden käyttöä, mutta ainakin metodologinen osuus oli johdonmukainen ja lähteet tuntuivat tukevan toisiaan. Seuraavissa luvuissa keskityttiin itse tutkimukseen. Tutkija kirjottaa oppilaiden arjesta koulussa ja sen ulkopuolella ja sukupuolisen häirinnän määrittelystä. Omat lukunsa saavat myös häirinnän kohteet, häirinnän tilat, häiritsijät sekä kokemusten käsitteleminen ja kertominen. Lopuksi kirjassa on vielä yhteenvetokappale sekä liitteet, joista löytyy lisätietoa tutkimuksen teosta, esim. haastattelurunko sekä aineiston koodaaminen.

Tutkimuksessa korostui mielestäni selkeä tasa-arvo-ongelma. Toisaalta pohdittiin, että kyllä varmaan tytötkin voivat häiritä poikia, mutta kukaan ei tällaista ollut oikeasti kohdannut. Pojat miettivät, että tämä johtuu ainakin osittain omasta fyysisestä puolustuskyvystä. Tutkimuksessa ei tutkittu kiusaamista yleensä ja ainakin itselleni tuli mieleen, että poikiin kohdistuva kiusaaminen ei ole useinkaan niin seksuaalista. Pojat olivat kohdanneet häirintää lähinnä uimahalleissa aikuisten miesten taholta. Tyttöjä ja naisia arvioidaan jo muutenkin paljolti ulkonäön perusteella, joten myös kiusaaminen kohdistuu helposti tytön ulkonäköön ja maineeseen. Toisaalta tyttöihin kohdistuva häirintä tunnustetaan, mutta toisaalta tyttöihin kohdistetaan myös vaatimuksia (s. 214):

”Rajantekojen suhteen tytöille myös asetetaan ja he asettavat itselleen monenlaisia vaatimuksia, jotka tuntuvat paikoittain kohtuuttomilta. Heidän tulisi olla autonomisia, lähes kaikkivoipaisia yksilöitä, itsevarmoja, välinpitämättömiä, ymmärtää ja kontrolloida lähettämiään viestejä sekä kykeneviä varomaan, ehkäisemään ja torjumaan tehokkaasti häiritseviä tai uhkaavia tilanteita. Niillä, jotka eivät toimi näin, on väärä asenne tai väärät vaatteet. Jos he valittavat varsinkin verbaalisesta häirinnästä, he ”ottavat” asiat liian vakavasti ja jos heille tapahtuu jotain pahaa, he ovat ”antaneet” sen tapahtua.”

Aika rankkoja vaatimuksia minusta, varsinkin kun puhutaan 15-16-vuotiaista tytöistä, joilla on varmasti vielä tekemistä itsetunnon ja oman kasvamisensa kanssa. Ikävimmältä tuntui se, jonka muistan myös omasta nuoruudestani eli, että pojat ovat poikia. Toisin sanoen poikia ei opeteta ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja tyttöjen sitten tulisi ymmärtää, että pojilla on kuitenkin hyvät aikeet (rakkaudesta se hevonenkin potkii). Kuitenkin, jos kuulee jatkuvia kommentteja ulkonäöstään ja vielä rikotaan fyysistä koskemattomuutta ja huoritellaan päälle, ei tyttö varmasti tunne oloaan kovinkaan hyväksi. Ei siinä taida paljon hyvät aikeet auttaa.

Kirja käsitteli aihetta monipuolisesti ja kerätyn aineiston valossa. Ilmi tuli myös rodullinen/rasistinen elementti, mutta tähän lähinnä aineistossa viitattiin ja tietoa ei ollut tarpeeksi, jotta siitä olisi voinut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Tässä voisi olla tarvetta jatkotutkimukselle. Kirja käsitteli paljon sitä, että kiusaamista ei käsitetä sukupuoliseksi häirinnäksi, koska ”Suomessahan on tasa-arvo”. Kuitenkin aineistosta kävi selkeästi ilmi, että jokainen tiesi häirintätapauksia ja suurin osa tytöistä oli kokenut näitä itse. Kertominen häirinnästä koettiin kuitenkin vaikeaksi ja usein uhri itse vähätteli tapahtumaa, vaikka joissain tilanteissa tytöt olivat oikeasti olleet peloissaan.

Kirjassa on aivan liikaa asiaa käsiteltäväksi lyhyesti, joten olen tuonut esiin vain pääteemoja. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan itse, sillä mielestäni tutkimus valottaa hyvin teinityttöihin kohdistuvia seksuaalisia paineita. Ainainen madonna/huora-kategorisointi tulee tässäkin hyvin esiin. Kirjan painos on loppuunmyyty, mutta sitä saa kyllä kirjastoista luettavaksi.

Maailma muuttuu Eskoseni

Tämän päivän Helsingin sanomissa oli juttu Audin myyntijohtajan, Esko Kiesin, antamasta haastattelusta Anna-lehdelle. Kyseessä oli Anna-lehden uusi media- ja markkinointivaikuttajille räätälöity erikoislehti, joka on  yksittäinen, räätälöity markkinointitempaus, ja joka ei ole ollut julkisessa myynnissä eikä levityksessä, ja juttu ilmestyi sarjassa ”Mies puhuu naisesta”. Juttu on saanut aikaan keskustelua, ainakin internetissä. Jopa niin paljon, että Helsingin Sanomien nettisivuilla VV-auton toimitusjohtaja, Pekka Lahti, pahoittelee julkisesti myyntijohtajansa kommentteja. Kyllä saakin pahoitella, varsinkin kun Kiesi ei ole mikään julkisuuden henkilö, joka esiintyy lehtien sivuilla itsenään, vain häntä haastateltiin juuri siksi, että hän on Audin myyntijohtaja.

En ole lukenut alkuperäistä juttua vain ainoastaan Helsingin Sanomien version, mutta uskoisin voivani luottaa toimittajan kykyyn siteerata alkuperäistekstiä. Tässä hieman Kiesin ajatuksia (siteerattuna tuosta Helsingin sanomien jutusta) kommenttien kera:

Kiesin mukaan autoista ja naisista on helppo puhua, koska ”auton kaikki käyttöominaisuudet löytyvät naisesta”.

Tässä lauseessa on niin paljon pielessä, että en tiedä mistä aloittaisi. Onkohan Kiesi koskaan kuullut siitä radikaalista ajatuksesta, että naiset ovat ihmisiä?

”Auton ulkonäkö viimeistellään jousituksilla ja pyörillä – naisen nilkat ja kengät ovat minulle tärkeitä, ja nainen menettää usein muotonsa, jos hänellä on alle seitsemän senttimetrin korot”, Kiesi sanoo ja kertoo katsovansa naista samassa järjestyksessä kuin uutta autoa: Katse kulkee alhaalta ylös eli kengistä, nilkoista ja sääristä vartaloon ja pukeutumiseen ja viimeiseksi silmiin.

Niin, eipä niillä silmillä niin väliä, kunhan korot on kunnossa… Järkyttävintä on tässä ehkä se, että Kiesin mielestä naisen pitää pilata terveytensä (korkeat korot OVAT haitallisia jaloille) siksi että näyttäisi kauniilta, eli luonnottomalta. Luonnollinen nainenhan ei toki voi ”tosimiehen” mielestä olla kaunis. Suosittelen Eskoa kokeilemaan itse, miltä tuntuu kävellä seitsemän sentin koroissa. Mielellään vielä kapea hame päällä, niin että kävely on mahdollisimman helppoa.

Kiesin kokemusten mukaan nainen on halutessaan ”aika kylmä otus: hän pystyy manipuloimaan ja olemaan ilkeä paljon helpommin kuin mies”. Kiesille on iän myötä naisessa tullut yhä tärkeämmäksi itse naiseus.

Häh? Kiesin mielestä naisen luonteeseen kuuluu siis olla ilkeä ja manipuloiva, mutta hänelle tämä on tullut yhä tärkeämmäksi iän myötä…? Minusta koko Kiesin antama haastattelu on pelkkää ilkeilyä alusta loppuun. Manipuloinnista nyt en sitten tiedä. Kyllä ilkeys ja manipulointi taitavat olla ihan yhtä luontaisia sukupuoleen katsomatta. Usein toki manipulointia käytetään silloin kun ei ole todellista valtaa, joten siinä mielessä nyky-yhteiskunnassa voi olla, että naiset sitä enemmän käyttävät. Tosin tämä ei kyllä perustu omaan kokemukseeni ja on pelkkää pohdiskelua.

”Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava. Nykyään minulle on hyvin tärkeää, että minulla ja naisellani on paljon yhteistä, esimerkiksi samantasoinen koulutus ja arvomaailma. Arvostan myös suuresti sitä, että nainen silittää paitani, tässä eleessä on paljon symboliikkaa. Kun nainen kieltäytyy silittämästä tai siivoamasta, voisi karrikoidusti sanoa, että suhde vetelee viimeisiään.”

Eiköhän kuitenkin jokainen aikuinen ole itse vastuussa osuudestaan kotitöissä. Siis myös jos mies KIELTÄYTYY siivoamasta (minulle silittäminen ei ole niin tärkeää, jos haluaa kulkea silitettävissä paidoissa, niin jokainen silittäköön itse), niin sitten tulee mieleen haluaako mies oikeasti parisuhteen vai kotiapulaisen. Jos haluaa kotiapulaisen, niin sittenhän voi sellaisen palkata.

Naisen sopiva ikä on Kiesin mielestä määritelty hyvin Naisen oppaassa, joka on painettu vuonna 1948: se on miehen ikä jaettuna kahdella ja ynnättynä seitsemällä. Kiesille, 59, sopivan ikäinen nainen on siis 36–37-vuotias.

Tämän laskutavan mukaan mikään parisuhde ei sitten voi kestää kovin kauaa, kun nainen ei voi vanheta samassa tahdissa kuin mies. Kiesi kai ei nyt kovin pitkäaikaisesta suhteesta unelmoikaan.

Tasa-arvoa ei Kiesin mielestä ole se, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla, sillä nainen on niin fyysisesti, psyykeltään kuin tunne-elämältäänkin aivan erilainen kuin mies.

Ei välttämättä SAMALLA TAVALLA, mutta SAMANARVOISENA. Fyysisesti nainen onkin erilainen kuin mies, mutta psyyke- ja tunne-elämäerot tulevat kyllä enemmänkin luonteesta ja kasvatuksesta. Mutta mitä muuta kuin vanhoihin stereotypioihin sortumista voi odottaa mieheltä, joka vertaa naisia autoihin?

”Tämän vuoksi naiset pärjäävät usein huonommin myös johtaja-asemissa: he käyttävät tunteita vääränlaisissa tilanteissa, jolloin tunne menee usein järjen edelle. Mutta tietysti poikkeuksiakin on. Miehet taas pystyvät helpommin hallitsemaan suuria kokonaisuuksia”, Kiesi analysoi.

Ja taas: HÄH? Juuri vähän aikaa sittenhän Kiesi vertasi naisia autoihin, joilla (ainakaan tietääkseni) ei ole tunne-elämää lainkaan (pahoittelen kovasti, jos nyt loukkaan autojen tunteita). Juu, tietysti saattaa minullakin tunteet nousta pintaan, jos minua kohdellaan kuten autoa…

Kiesin mukaan miehen on vaikea joissakin tilanteissa ymmärtää naisen logiikkaa, eikä hän myöskään pidä naisten välisestä peruskateudesta. Naiset ovat myös huonoja verkostoitumaan, hän kertoo.

Naisen logiikkaa? Esko Kiesin logiikka on kyllä todella haussa tämän haastattelun perusteella ja ei kai hän loogisesti ajattelevaa naista silloin ymmärräkään. Ja mikä on naisten välinen peruskateus? Naiset huonoja verkostoitumaan? Kuitenkin useinmiten juuri naiset (ainakin Kiesin sukupolvea olevat) ovat niitä, jotka perheessä pitävät yhteyttä sukulaisiin ja jopa miehenkin sukulaisiin. Naisilla ei vain ole perinteisiä verkostoitumismalleja liike-elämään. Ja esim. johtajatasolla on toistaiseksi vielä sen verran vähän naisia, että verkostoituminen voi olla vaikeaa kun perinteisiin ”herra-kerhoihin” ei ole asiaa.

Kiesin mielestä naisella on sen sijaan kyky pelkistää ja viedä paremmin rutiinit läpi tavanomaisissa asioissa. ”Ja niinhän sitä sanotaan, että naiset ovat enemmän suorittajia ja miehet haaveilijoita.”

Eli naiset tekee työtä ja miehet haaveilee ja siksi miehistä tulee johtajia. Tai jotain. Kyllä miehetkin varmasti osaavat silittää paidan jos vain yrittävät.

Loppujen lopuksi: Toivotan Esko Kiesille siis onnea vain ”unelmiensa naisen” etsinnässä. Uskoisin, että hänen on aika vaikea löytää 36-37-vuotiasta diplomi-insinöörinaista, joka vain haluaa pitää häntä hyvänä ja olla haluttava. Ai niin, ja silittää hänen paitansa…

”Maailma muuttuu, Eskoseni”, kirjoitti aikanaan jo Aleksis Kivi.

Lepää rauhassa Bea Arthur

Pitkän uran tehnyt Bea Arthur menehtyi syöpään viime lauantaina 86-vuotiaana. Hän kuului feminismin pioneereihin tv:ssä. Suomessa Bea muistetaan ainakin roolistaan Dorothy Petrillo Zbornakina sarjassa Tyttökullat. Hänellä oli myös nimirooli 70-luvun sarjassa Maude, joka oli spin-off Perhe on pahin -sarjasta, jossa Maude oli Edithin serkku. Maude oli aikanaan edelläkävijä mm. siinä, että Maude teki sarjassa abortin. Tämä tapahtui kaiken lisäksi ennen Yhdysvaltojen aborttioikeuden ennakkotapausta Roe vs. Wade. En tiedä onko Maudea näytetty Suomessa, minä en ainakaan sitä muista katsoneeni.

Kuultuani uutisesta muistelin kuinka Tyttökullat oli joskus yksi lempisarjoistani. Sarjaa tehtiin 1985-1992, joten eiköhän se ollut 80-luvun loppupuolella kun sarja tuli myös Suomen tv:stä. Tyttökullat oli monella tavalla poikkeuksellinen sarja. Sen päähenkilöt olivat kaikki naisia ja vielä keski-iän ohittaneita naisia, jotka eivät värjänneet hiuksiaan tai peittäneet ryppyjään. Kuinka usein televisiossa näkee tällaisia naisia? Ja joilla on myös seksielämää? Usein vanhemmille naisille tarjolla olevat roolit ovat äitejä tai mummoja. Nykyään tuntuu, että seksiä voi harrastaa vain nuoret ja kauniit. Ainakin televisiossa. Tämän sarjan valossa tuntuu kummalliselta, että niinkin konservatiivinen sarja, kuin Sinkkuelämää herätti kohua kymmenisen vuotta myöhemmin.

Sinkkuelämää oli siinä mielessä positiivinen, että myös sen päähenkilöt olivat naisia. Tyttökultiin verrattuna Sinkkuelämän naiset olivat kuitenkin kovin karikatyyrisiä. Tyttökullat olivat oikeita ihmisiä. Sinkkuelämää pyöri kovin paljon miesten ja erityisesti seksin ympärillä. Tämän lisäksi naiset keskittyivät muihin ”naisten” juttuihin, kuten kenkien osteluun. Hahmot jäivät hieman yksiulotteisiksi sekä vahvistivat stereotypioita naisista ja siksi sarjaa ei mielestäni voi pitää kovin feministisenä. Toisin oli Tyttökultien laita. Jo se, että kaikkien naisten ei tarvitse olla nuoria ja kauniita on itsessään feminististä.

Olen nähnyt Tyttökullat-sarjaa viimeksi silloin kun se tuli tv:stä ensimmäisen kerran, joten en voi esittää mitään kovin varmoja faktoja sarjasta. Sen kuitenkin muistan, että sarjan neljä naista pitivät toistensa puolia tuli eteen mitä tahansa eivätkä he yrittäneet peittää vanhenemistaan, paitsi ehkä Blanche, joka oli hieman nuorempi muita. Hän taisi olla ainoa, jolla oli vanhenemisongelmia. Joka tapauksessa nämä naiset pitivät huolta toisistaan ja mielestäni hienoa oli myös se, että joukkoon mahtui myös Sophia, joka oli Dorothyn äiti. Tässä olisi sarja, jonka nimeksi sopisi Täydelliset naiset huomattavasti paremmin kuin nykyään nimen omaava sarja (jonka englanninkielinen nimi on Desperate Housewives eli Epätoivoiset kotirouvat). Tyttökullat näytti parhaan puolen tyttöjen välisestä ystävyydestä: se ei lopu siihen kun tytöistä kasvaa naisia.

********

Bea Arthurista on kirjoitettu myös useissa englanninkielisissä blogeissa:
Salon Broadsheet: Bea Arthur ”changed the perception of a woman’s role”
Salon Broadsheet: Remembering Bea Arthur, feminist TV pioneer
The Pursuit of Harpyness: Thank You For Being a Friend: Bea Arthur, 1922-2009
Pandagon: BUMMER

Englanninkielisissä blogeissa on käsitelty osittain samoja asioita, kuin tässä kirjoituksessa. Ajatukset olivat kuitenkin omiani, joita pohdin ennen kuin luin ko. tekstejä, joten siksi en ole linkittänyt niitä suoraan tekstiin. Kuten muista blogiteksteistä voi huomata, ajatukseni eivät ole mitenkään omaperäisiä.

Esittely, eli miten minusta tuli feministi – osa 2

Luulen, että olen aina ollut feministi. En ehkä tosin ole aina kutsunut itseäni sellaiseksi. Kuitenkin tunnistan tiettyjä asioita, jotka häiritsivät minua jo lapsena. Pienempänä minulla oli paljon kavereita, jotka olivat poikia, ja jossain vaiheessa oli kovin vaikeaa, kun ymmärsin, että heitä pidetään kaikessa parempina, vaikka he eivät sitä olleet. Eniten pieneen päähäni otti se, että poikien OLETETTIIN olevan parempia. Se, että minä tai joku muu tyttö päihitti pojat jossakin, oli aina suuri ihmettelyn aihe. Tottakai tunnustus hyvästä suorituksesta lämmitti mieltä, mutta ei sitä nyt niin kovasti olisi tarvinnut päivitellä. Huomaan vieläkin ärtyväni siitä, jos joku ei usko minun pärjäävän. Tämä saattaa myös johtua osittain siitä, että minulla on kaksi isosiskoa ja olen aina joutunut todistelemaan, että kyllä minäkin ymmärrän asioita, vaikka olen nuorempi.

Meidän äiti on aina käynyt töissä. Tämä oli minulle itsestään selvää. Vanhemmilla oli oma firma ja töitä oli pakko tehdä. Koskaan minusta ei ole kuitenkaan tuntunut siltä, että äiti olisi jotenkin huono äiti. Ja vietimme myös paljon laatuaikaa perheen kanssa esimerkiksi kesälomilla, jotka vietettiin aina perheen kanssa matkustaen. Äiti on myös suvussaan ensimmäinen tyttö, joka pääsi ylioppilaaksi. Myös mummoni arvosti opiskelua kovasti. Hänen isänsä oli sitä mieltä, että kaikkien lasten pitäisi käydä koulua, jos vain päätä riittää. Mummo lopulta päätti mennä töihin, kun väsyi siihen, ettei koskaan ollut rahaa. Äiti kuitenkin kävi kauppakorkeakoulun ja mummo luki äidin koulukirjoja oppiakseen itse samalla. Isäni ei puolestaan ole korkeasti koulutettu. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että päädyn korkeakouluun tai yliopistoon. Ehkä siksi, että olen aina pitänyt opiskelusta. Kotoa meitä ei painostettu, vaan olemme saaneet tehdä valintamme omien mieltymysten mukaan. Kotona isä on ollut vähintään yhtä feministi kuin äiti. Kotona opin siis, että voin tehdä vaikka mitä, myöhemmin on ollut katkeraa huomata, että on ihmisiä, jotka eivät usko minun pystyvän mihinkään vain siksi että olen tyttö.

Opiskeluaikana aloin kiinnostua feminismistä yleisemmin. Huomasin, että minun oletettiin vaikenevan mielipiteistäni miesseurassa. Yllätyin kovasti, että kaverit, jotka tyttöporukassa toivat oman mielipiteensä esiin kovinkin painokkaasti, olivat sitä mieltä, että miesseurassa oli parempi olla keskustelematta eriävistä mielipiteistä. Liian usein, jos keskustelen hieman tuntemattomamman miehen kanssa, minut koetaan hyökkääväksi. En saisi siis esittää eriäviä perusteltuja mielipiteitä vaan minulle todetaan, että ”ei nyt tarvitse hermostua niin kovasti”. Tämä siis huolimatta siitä, että äänenvoimakkuus ei nouse ja tilanne alkaa lähinnä huvittaa kun toinen vain jankkaa omaa mielipidettään eikä esitä vasta-argumentteja. En siis aina ole näin rauhallinen keskustelija, mutta yritän usein hieman hillitä itseäni tuntemattomammassa seurassa. Kaverien kesken ei yleensä tällaisia ongelmia ole (eikä aina muutenkaan), vaikka joukossa olisi miehiä. Mutta asenne ei ole myöskään harvinainen. Perehtyessäni feministisiin teksteihin löysin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni ja ymmärsin, että vika ei ole minussa. On myös muita ihmisiä, jotka ovat huomanneet, että naisia kohdellaan eri lailla kun miehiä. Oli vapauttavaa huomata, että en ollut ainoa, jonka mielestä jotain on vialla. Mitä enemmän asiaan perehdyn, sitä enemmän ihmettelen, miten joku voi vielä väittää, että Suomessahan on jo tasa-arvo.