HLBT vaaliopas

Tänää äänestetään uusi eduskunta päättämään meidän asioistamme, ja koska minusta on hauskaa leikkiä taulukkolaskentaohjelmilla, päätin tehdä pienen yhteenvedon siitä, miten puolueet ovat äänestäneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia koskevissa kysymyksissä. Suomen suhteellisen vaalitavan takia jokainen ääni menee ensisijaisesti puolueelle ja vasta toissijaisesti ehdokkaalle itselleen. Eli hieman kärjistetysti, vaikka löytäisitkin kristillisdemokraateista homon oikeuksia kannattavan ehdokkaan, loppupeleissä äänesi menee kuitenkin Päivi Räsäselle. Paljon informatiivisempi selitys tästä löytyy nörttityttöjen blogista: Oletko aina äänestänyt väärin? Kirjoituksen alussa selitetään miten meidän vaalitapa toimii, ja lopussa on ohjeet miten löytää itselleen oikea ehdokas.

Nyt kun siis tiedämme, että ensisijaisesti valitaan puolue, ja sitten puolueen sisältä ehdokas, niin katsotaan, miten eri puolueet ovat äänestäneet:

1. Täydet pisteet saavat vain Vihreät ja Vasemmistoliitto, molemmat puolueet ovat lähes sataprosenttisesti kannattaneet HLBT-oikeuksien parannuksia.

2. RKP ja SDP ovat molemmat myös kannattaneet lakialoitteita ihan kiitettävästi, mutta molemmissa puolueissa on myös niitä, jotka ovat eri mieltä. RKP:lla kannatus on vaihdellut 100% ja 73% välillä, ja SDP:llä kannatuprosentti on pyörinyt 90% seudulla.

3. Vaikka Kokoomuksen edustajista yli puolet on yleensä kannattanut HLBT-lakeja, on puolue myös kunnostautunut niiden torppaamisessa. Viimeisimmällä hallituskaudella se oli Kokoomuksesta kiinni, että tasa-arvoisella avioliittolailla oli kivinen tie eduskunnan äänestykseen, Anne Holmlund ja hänen puoluetoverinsa varmistivat, että vastustava kanta sai enemmistön. Samoin he antoivat Kristillisten sanella, mitä lakeja hallitus voi ehdottaa, ja näin torpattiin translaki ja äitiyslaki. En voi suositella Kokoomuksen äänestämistä, koska en halua nähdä Anne Holmlundia enää eduskunnassa.

4. Keskusta, Perussuomalaiset, Muutos 2011 ja Kristilliset ovatkin sitten äänestäneet joukolla kaikkia parannuksia vastaan. En voi suositella, että kukaan HLBT-asioista välittävä äänestää näitä puolueita.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Listaan tähän merkittävimmät äänestykset viimeisen 15 vuoden ajalta. Minusta on kaikista mielenkiintoisinta, että mikään ei juuri ole muuttunut 15 vuoden aikana! Puolueet kannattavat / vastustavat parannuksia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin lähes samoilla luvuilla vuodesta toiseen. Toki itse äänestysaihe vaikuttaa kannatuksen määrään – eniten kannatusta sai laki perheensisäisestä adoptiosta, joka meni läpi 78% kannatuksella. Täpärin äänestys taas oli tasa-arvoinen avioliittolaki viime marraskuussa – luvut 105 – 92 tarkoittivat vain 53% kannatusta.

Äänestystulokset löytyvät kaikki Eduskunnan nettisivuilta. Olen linkittänyt jokaisen äänestyksen otsikon eduskunnan sivuille, joten luvut voi käydä itse katsomassa sieltä. Olen itse laskenut alla oleviin kaavioihin äänestysprosentit, jotta puolueita voi verrata keskenään. Prosenttiluvut on kuvissa pyöristetty lähimpään kokonaislukuun.

 

Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista — 2014

Tahdon 2013 on ensimmäinen kansalaisaloite, joka hyväksyttiin laiksi. Kun vertaa tätä uusinta äänestystä parisuhdelain äänestykseen vuonna 2001, huomaa, että luvut olivat yllättävän samanlaiset. Kun katsoo lukuja, niin huomaa, miten prosentit vaikuttavat lukuihin. RKP:ssa 1 kansanedustaja äänesti lakia vastaan ja 9 äänesti puolesta, eli vastustus oli 10%. Perussuomalaisista 1 kansanedustaja äänesti puolesta ja 36 äänesti vastaan, joten kannatus oli vain 3%. Eli yhden ihmisen painopiste on suurempi, mitä pienempi hänen ryhmänsä on.

2014 numbers

 

Laki perheensisäisestä adoptiosta — 2009

Tämä laki on todella tärkeä sateenkaariperheille, koska se mahdollistaa rekisteröidyssä parisuhteessa olevalle pariskunnalle adoptoida puolisonsa lapsi. Tämä laki meni läpi suurimmalla kannatusprosentilla, todennäköisesti koska on täysin järjenvastaista vastustaa sitä, että arjessa lastaan hoitava ihminen saa olla lapsensa vanhempi myös juridisesti. Se ei toki estänyt Perussuomalaisia ja Kristillisdemokraatteja toimimasta täysin järjenvastaisesti, koska tärkeintä on vastustaa homojen oikeuksia…

2009 numbers

 

Hedelmöityshoitolaki — 2006

Tärkeä voitto naispareille, kun voimassa ollut käytäntö vahvistettiin laiksi, eikä tarvinnut enää jännittää, pääseekö hoitoihin vai ei. Toki hoitoihin liittyy edelleen yhdenverataisuusongelmia, ja Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisikin viime viikolla tiedotteen, jossa vaativat julkista terveydenhuoltoa antamaan hoitoja myös muille kuin heteropareille. Tämä äänestys on ainoa häpeäpilkku Vihreiden muuten täydellisessä linjassa, sillä Merikukka Forsius (joka loikkasikin sittemmin Kokoomukseen) äänesti tyhjää. On muuten aika mielenkiintoista, että viime vuonna todella luotettava lähde, eli Seiska-lehti, kertoi Merikukan menneen kihloihin naisen kanssa.

2006 numbers

 

Translaki — 2002

Tämä vuonna 2002 säädetty translaki on se epäinhimillinen laki, joka pakottaa ihmiset sterilisaatioon ja avioeroon, mutta se oli kuitenkin parannus aiempaan tilanteeseen. Löysin tämän kuvauksen aiemmasta tilanteesta:

Ennen lakimuutosta lupa lääketieteelliseen sukupuolen korjaamiseen tuli hakea kastraatiolautakunnalta, joka perustettiin alunperin seksuaalirikollisten kastroimista varten. En ole tietoinen siitä, käytettiinkö pakkokastraatiota, mutta ainakin ihmisen oli mahdollista hakea lupaa kastraatioon, jos hänen taipumuksensa aiheutti hänelle ”vakavaa sielullista vammaa” ja hän oli syyllistynyt tai pelkäsi syyllistyvänsä seksuaalirikoksiin. Transihmisten korjaushoidoista päättäminen sälytettiin myös tämän lautakunnan vastuulle. Kastraatiolautakunta oli siitä mielenkiintoinen elin, että sen päätöksistä ei voinut valittaa minnekään, ja ilmeisesti lautakunnassa myös istuivat samat ihmiset vuosikymmenestä toiseen, joten kun hakemus sukupuolenkorjaushoidoista oli kerran hylätty, se oli sitten siinä. Lautakunnalla ei myöskään ollut minkäänlaista asiantuntemusta sukupuolen moninaisuudesta, vaan päätökset kaiketi vedettiin aika lailla hatusta.

Amnesty on tehnyt hyvän koosteen siitä, mikä vuonna 2002 säädetyssä translaissa mättää.

2002 numbers

 

Laki rekisteröidystä parisuhteesta — 2001

13 vuotta ennen avioliittolakia, parisuhdelaki meni läpi lähes samalla kannatusprosentilla. Parisuhdelakia yritettiin saada aikaan jo monta kertaa 90-luvulla, mutta vaati monta yritystä ennen kuin päästiin tänne asti. Onneksi nykyään on kansalaisaloite, niin ei tarvinnut odottaa, että saataisiin hallitus joka pystyy tuomaan lain eduskunnalle. Vasemmistoliitto on selkeästi parantanut äänestyskäyttäytymistään ja puolueessa onkin näkynyt sukupolvenvaihdos viimeisen 15 vuoden aikana.

2001 numbers

Puolueen valitsemiseen kannattaa käyttää apuna puoluevaalikoneita, esim. tätä YLE:n konetta. Alla pari linkkiä aiheeseen liittyen:

Veikko Eranti: Älä äänestä väärin!
Nörttitytöt: Oletko aina äänestänyt väärin?

Kannattaa tsekata, että ehdokkaasi on allekirjoittanut alla olevat kampanjat!
Feministiset vaalit 2015
Korkea aika – Amnestyn eduskuntavaalikampanja
Syrjimätön Suomi
Vihapuheesta vapaat eduskuntavaalit

Ylpeyskö homojen etuoikeus?

Facebook-keskustelusta bongattua:

Jotenkin nykymediasta (ainakin) saa sellaisen kuvan, että itsestään saa ja pitää olla ylpeä vain, jos kuuluu johonkin vähemmistöön […]

Näin Priden alkajaispäivänä ylläoleva kommentti sai minut pohtimaan, miksi joistakin ihmisistä tuntuu tuolta. Epäilisin, että heteroseksuaalisuuden tavallisuus sokaisee ihmiset niin, etteivät he näe, kuinka arvostettua heterous oikein on. Heteroseksuaaliset parisuhteet ovat koko ajan tapetilla elokuvissa, mainoksissa ja mediassa yleensäkin. Nämä suhteet esitetään myös lähes poikkeuksetta positiivisessa valossa – jos suhdetta kritisoidaan, se ei johdu siitä, että osapuolet ovat eri sukupuolta keskenään vaan jostain aivan muusta seikasta.

Samoin yhteiskunta arvostaa heteroseksuaalisuutta. Siviilivihkikaava alkaa ”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi.” Heteron on täysin sallittua, jopa suotavaa kertoa seksuaalisesta suuntautumisestaan, kukaan ei katso paheksuvasti jos kertoo olevansa naimisissa. Heteroilla vain on hassu käsitys kaapista tulemisesta – Opettaja-lehden kyselyn mukaan ”hetero-opettajista yli 70 prosenttia ei ymmärrä, miksi opettajan pitäisi kertoa suuntautumisestaan avoimesti työpaikallaan”. Jännää, epäilen kyllä vahvasti että suurin osa näistä ihmisistä ei ole salannut avioliittoaan työpaikalla… Kun itse menin naimisiin, työkaverit antoivat minulle lahjan. On se kivaa kun heteroseksuaalisuuden julkistamisesta oikein lahjotaankin. ;) Jos taas olisin parisuhteessa naisen kanssa, joutuisin miettimään tarkasti voisinko mainita kumppaniani nimeltä, mikä taas aiheuttaisi tarvetta aikamoisille kielenkääntötempuille, ottaen huomioon että tiedän kaikkien työkavereideni kumppanien nimet ja päivän lounaskeskustelun aiheena oli mitä kukin teki juhannuksena…

Takaisin ylpeyteen. Olen ymmärtänyt, että koko pride-ajatus on lähtenyt siitä, että homoseksuaaleja on pitkään halveksittu ja sorrettu. Pride on vastaus tähän, osoitus siitä että homokin voi olla ylpeä itsestään, vaikka ympäristö tuomitsisikin. Hetero-pridea ei tarvita siitä yksinkertaisesta syystä, että heteroseksuaalisuus on ”yhteiskunnan säilymisen” tukipilari (katso vihkikaava yllä), eikä mikään halveksittu ominaisuus, jonka takia joutuu kohtaamaan ties minkälaisia ennakkoluuloja. Tästä syystä on erilaista tuntea ylpeyttä sukupuolisesta suuntautumisestaan jos kuuluu arvostettuun enemmistöön kuin jos kuuluu syrjittyyn vähemmistöön. Jos asia kuitenkin oikein kovasti kaivelee, tänä vuonna on mahdollisuus marssia Pride-kulkueessa myös Ylpeät heterot-ryhmässä. ;)

International Transgender Day of Visibility

Tänään on siis Kansainvälinen transihmisten näkyvyyspäivä. (Taustaa löytyy täältä.) Tällä kertaa näkyvyyttä on luvassa linkkien muodossa; alla on siis listattu trans-aiheisia blogeja, joita suosittelen.

Lisäksi haluan suositella tätä kirjoitusta:

Kirjoittaja valaisee hyvin minkälaista syrjintää transihmiset kokevat jokapäiväisessä elämässään silloinkin, kun periaatteessa kaikki menee ”hyvin”.

Lisäksi vielä kaksi blogia, joita ei ole päivitetty vuoteen, mutta joissa on paljon hyvää asiaa:

(Tätäkään blogia ei ole päivitetty vuoteen, pahoitteluni.)

Etelän köyhien naisten ihmisoikeudet väestönkasvukeskustelussa

Perjantain Helsingin Sanomissa oli taas artikkeli ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun yhteydestä. Harmi, ettei netissä julkaista mielipidekirjoituksia, sillä Seppo Hurstin loistava kirjoitus Lapset eivät ole valkoisen naisen yksinoikeus (HS 26.3.2010, sivu C7; linkki vie maksulliseen digilehteen) puuttuu juuri siihen, mikä väestönkasvusta puhuttaessa aina unohdetaan.

Samaan aikaan, kun väestönkasvusta ollaan huolissaan, ollaan myös huolissaan Suomen liian alhaisesta syntyvyydestä. Vaikka Hesarin keskustelupalstalla muutamat kirjoittajat peräänkuuluttavat yhden lapsen politiikkaa kaikkiin maailman maihin, on äärimmäisen epätodennäköistä, että Suomeen alettaisiin puuhastelemaan sellaista lakia, koska ensinnäkin poliitikot haluavat lisätä Suomen syntyvyyttä, ja toisekseen koska en usko että suomalaisest suostuisivat noin räikeään puuttumiseen heidän itsemääräämisoikeuteensa. Tabu on se, että todellisuudessa paljon suositumpi mielipide on halu rajoittaa tiettyjen ihmisryhmien lisääntymistä. Kiinan yhden lapsen politiikka on saanut runsaan kritiikin lisäksi myös paljon kiitosta, ja helppohan sitä kiitosta on antaa kun kyseinen politiikka ei millään tapaa rajoita omaa lisääntymistä. Kiinalaiselle naiselle tilanne voi olla aivan toinen.

Halu rajoittaa ”väärien” ihmisten lisääntymistä ei ole millään tapaa uusi. Teollistuvassa maailmassa oltiin huolissaan siitä, että köyhälistö saa liikaa lapsia. 1900-luvun alkupuolella rotuhygienian kannatus oli kovassa nosteessa, eivätkä toimenpiteet rajoittuneet vain rotuun/etnisyyteen, vaan ”steriloitavaksi pääsi jos oli kevytkenkäinen nainen ja harrasti avioliiton ulkopuolisia suhteita, tyhmä, oppimaton, työhaluton, homoseksuaali ja asui paikkakunnalla jossa oli kiihkomielinen viranhaltija joka halusi loukata ihmisten fyysistä koskemattomuutta. Toisin sanoen, ei mahtunut kunniallisen, alistuneen ihmisen ikeeseen.”, kuten Stacy kirjoittaa Kummakerhossa. Tarkemmin steriloinneista voi lukea gradusta Liian huono kansalaiseksi? – Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949.

Naisten lisääntymisoikeuksiin kohdistuvat loukkaukset eivät suinkaan loppuneet 1900-luvun jälkimmäiselle puoliskolle tultaessa. Samaan aikaan kun USA:ssa naiset taistelivat oikeudesta aborttiin, liittovaltion toimesta steriloitiin naisia ja jopa alaikäisiä tyttöjä, joiden ei katsottu solveltuvan äideiksi – ketään ei varmaan yllätä, että nämä naiset olivat niitä kaikkein köyhimpiä, mustia, puerto ricolaisia ja intiaaneja. 1900-luvun loppupuolella on määrätietoisesti pyritty steriloimaan kolmannen maailman naisia väestönkasvun hillitsemiseksi.

Vielä nykyäänkin löytyy niitä, joiden mielestä ”oikeanlaisia” ihmisiä pitäisi kannustaa lisääntymään, ja ”vääränlaisten” ihmisten lisääntymistä taas pitäisi hillitä. Louisianalainen poliitikko John LaBruzzo kehitti ”loistoidean”, että köyhille ihmisille voitaisiin maksaa 1000 dollaria siitä hyvästä, että he suostuisivat steriloitaviksi, kun taas korkeampien sosioekonomisten luokkien ihmisiä voitaisiin kannustaa lisääntymään verohelpotusten avulla. En edes ala selittämään, miten törkeä tuo ehdotus oikein on, mutta kiinnostuneille suosittelen bfp:n vastinetta: An Intersectional, Reproductive Justice Feminist Response to LaBruzzo’s Sterilization Plan. LaBruzzo ei ole ajatustensa kanssa yksin: Mississippi Appendectomy (”Mississippin umpisuolenpoisto”) kertoo organisaatiosta, joka tarjoaa 200 dollaria sterilisaatiota vastaan huumeriippuvaisille naisille.

Tätä taustaa vasten pidän erittäin huolestuttuvana, että ilmastonmuutoksen syyllisiä aletaan etsiä kolmannen maailman naisista. Köyhien maiden ihmisiä on kuitenkin helpompi syyttää, kuin luoda katse omaan toimintaan, sekä länsimaisten yritysten ja valtioiden toimintaan. Andrea Smith kirjoittaa, että Maailmanpankin ja IMF:n rakennesopeutusohjelmat ovat itseasiassa lisänneet väestönkasvua hajoittamalla perinteisen talousjärjestelmän ja tuomalla tilalle rahanvaihtoon perustuvan järjestelmän, joka pakottaa ihmiset hankkimaan paljon lapsia turvatakseen elantonsa.[1] Jos keskitymme päivittelemään, kuinka etelän köyhät lisääntyvät liikaa, sen sijaan että vastustaisimme syrjiviä rakenteita, jotka ovat vastuussa köyhien maiden suurista lapsilukumääristä, päästämme itsemme liian helpolla.

Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Vastauksesta voisi laatia kokonaisen blogikirjoituksen, mutta lyhyesti voisin mainita tämän perinteisen naisten koulutuksen ja tasa-arvon lisäämisen, joka näkyisi todennäköisesti pienempänä syntyvyytenä. Tähän liittyy läheisesti se, että katolisen kirkon, USA:n ja kaikkien muiden samaa politiikkaa toteuttavien pitäisi lopettaa naisten lisääntymisoikeuksien sabotoiminen. Sen sijaan tarvitaan terveydenhuoltoa, joka mahdollistaa lisääntymisoikeuksien toteutumisen, eikä pyri rotuhygienialta haiskahtavin keinoin vähentämään köyhien naisten lasten lukumäärää. Lisääntymisoikeuksiin kuuluu nimittäin myös oikeus saada lapsia.

Emme voi puuttua köyhien maiden naisten ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen ilmastonmuutos-verukkeella. Ilmastonmuutoksen estämiseksi voidaan tehdä paljon sellaistakin, mikä ei loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia. Jos emme itse ole valmiita radikaaleihin toimenpiteisiin, esim. että ”otamme käyttöön perustulon ja maksimielintason sekä henkikökohtaiset päästökiintiöt” ja pyrimme degrowth-talouteen, emme myöskään voi puuttua köyhien maiden naisten lisääntymisoikeuksiin. Muutosta on aina helpompi vaatia muilta, ja etsiä syntipukkia vaikka väestönkasvusta, jolloin omaa toimintaa ei tarvitse muuttaa.

——————————

[1] Andrea Smith: Conquest: Sexual Violence and American Indian Genocide, s. 71.

— LISÄTIETOA —

Kirjoja:
Dorothy Roberts: Killing the Black Body
Andrea Smith: Conquest: Sexual Violence and American Indian Genocide

Blogilinkkejä:
Mississippi Appendectomy
Reproductive Justice Linkspam: A Starting Point
An Intersectional, Reproductive Justice Feminist Response to LaBruzzo’s Sterilization Plan

Artikkeleita:
Jane Lawrence: The Indian Health Service and the Sterilization of Native American Women
Forced Sterilization of Native Americans
Myla Vicenti Carpio: The lost generation: American Indian women and sterilization abuse

Naistenpäivän ajatuksia

Kathryn Bigelow voitti viime yönä parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun palkinto meni naiselle. Asia tuli minulle täysin yllätyksenä, koska en ole erityisemmin seurannut Oscareita, mutta se toi selkeästi esille, miksi naistenpäivä ei ole turha. Ensimmäiset 81 vuotta, kun palkintoja on jaettu, parhaan ohjaajan palkinto on mennyt miehelle. Tämähän johtuu tietenkin siitä, että naiset yksinkertaisesti vain ovat niin huonoja ohjaajia. /sarkasmia Valitettavasti edelleen naisten saavutuksia täytyy nostaa esille erityisen päivän avulla.

USA:ssa maaliskuu on myös ”National Women’s History Month”. Kuten helmikuun ”Black History Month”, kuukauden tarkoituksena on nostaa esille ihmisryhmää, joka on sivuutettu mieskeskeisessä ja valkoisessa historiankirjoituksessa. Voittajat kirjoittavat historian ja ja ennen kaikkea päättävät, mitkä asiat ovat tärkeitä muistaa. Siksi tarvitaan kuukausia, jotka auttavat laajentamaan näkemystä historiasta.

Suomessa naistenpäivän ohjelmaan kuuluu myös Suomen pakolaisavun jakama Vuoden pakolaisnainen-palkinto, joka tänä vuonna meni Nasima Razmyarille.
(Yle: Vuoden pakolaisnainen haluaa arjen äänitorveksi)

Vihreässä Langassa oli tänään mielenkiintoinen kirjoitus Jarkko Tontilta: Naistenpäivä ja yksilön puolustus. Tontti kirjoittaa: ”Ehdotan sukupuolipuheesta luopumista tai ainakin sen vähentämistä. Yksilöiden väliset erot ovat monin verroin tärkeämpiä kuin sukupuolten väliset erot. Ei vain sukupuolen perusteella yleistäminen, vaan kaikki ryhmäidentiteetteihin survominen on loppupeleissä väkivaltaa yksilöä kohtaan.” Tontti mainitsee kyllä ohimennen, että sukupuolesta puhumalla voidaan tuoda esille tasa-arvo-ongelmia, mutta hän ehdottaa, että pyrkisimme välttämään sukupuolipuhetta, koska se luo stereotypioita. Tontin mukaan ”tarvitsemme vähemmän sukupuolipuhetta, enemmän yksilön ainutkertaisen erilaisuuden ihmettelyä.”. Olen samaa mieltä Tontin kanssa siitä, että tarvitsemme vähemmän sellaista sukupuolipuhetta, joka pitää yllä stereotypioita ja käsitystä miesten ja naisten perustavanlaatuisista eroista. (Kuulin tänään radioista pohdiskelua siitä, minkälaisia hiihtäjiä naiset ovat. Häh?!) Sukupuolipuhetta ei pidä kuitenkaan julistaa pannaan, sillä syrjintä ei poistu vaikenemalla siitä. Niin kauan kuin ihmisiä kohdellaan eri tavalla sen perusteella, mihin ryhmään he kuuluvat, niin kauan joudumme puhumaan ryhmistä.

Sukupuolipuheessa on sekin vaara, että siinä helposti unohtuvat muut kuin cissukupuoliset ihmiset. Joten naistenpäivän kunniaksi haluan tuoda esille transnaisia, jotka tekevät tärkeää työtä tasa-arvon toteutumisen eteen.
Cartographies
Taking Up Too Much Space
bird of paradox
Taking Steps
TransGriot
Julia Serano
Lisäksi haluan suositella Questioning Transphobia-ryhmäblogia, sekä Kummakerhoa, suomalaista queer-verkkolehteä.

——————————

Naistenpäivän teemaan liittyen:
Myytinmurtaja: Ab esse ad posse.
”Kun maailmamme kerran on edennyt näinkin pitkälle, muutoksen on pakko olla mahdollinen. ”

N. Amma Twum-Baah: International Women’s Day: Why Should I Care?
Echidne of the Snakes: Happy International Women’s Day!
Echidne of the Snakes: Hippy, Happy International Women’s Day

Sexual Assault Prevention Tips Guaranteed to Work

Tässä netissä paljon linkitetty lista seksuaalisen väkivallan estämisohjeita:

Sexual Assault Prevention Tips Guaranteed to Work

1. Don’t put drugs in people’s drinks in order to control their behavior.

2. When you see someone walking by themselves, leave them alone!

3. If you pull over to help someone with car problems, remember not to assault them!

4. NEVER open an unlocked door or window uninvited.

5. If you are in an elevator and someone else gets in, DON’T ASSAULT THEM!

6. Remember, people go to laundry to do their laundry, do not attempt to molest someone who is alone in a laundry room.

7. USE THE BUDDY SYSTEM! If you are not able to stop yourself from assaulting people, ask a friend to stay with you while you are in public.

8. Always be honest with people! Don’t pretend to be a caring friend in order to gain the trust of someone you want to assault. Consider telling them you plan to assault them. If you don’t communicate your intentions, the other person may take that as a sign that you do not plan to rape them.

9. Don’t forget: you can’t have sex with someone unless they are awake!

10. Carry a whistle! If you are worried you might assault someone “on accident” you can hand it to the person you are with, so they can blow it if you do.

And, ALWAYS REMEMBER: if you didn’t ask permission and then respect the answer the first time, you are commiting a crime- no matter how “into it” others appear to be.

Yllä oleva lista on tietenkin satiiri naisille suunnatuista ohjeista, joissa potentiaalisille raiskauksen uhreille annetaan ”sääntöjä” joiden avulla raiskauksen voi muka välttää. Jos et tiedä mistä on kyse, voit lukea esim. Rape Prevention Tips From Rapists: Stay Inside Or Die A Horrible Death ja tuohon samaan kiertosähköpostiin liittyvän artikkelin Snopesista: Assaulted Tale.

Ongelma raiskauksen välttämisohjeissa on se, että niissä annetaan ymmärtää, että jos nainen vain käyttäytyy oikealla tavalla, hän voi välttää raiskauksen. Niissä myös usein keskitytään tuntemattoman hyökkääjän torjumiseen, vaikka 2/3 tapauksissa uhri tuntee raiskaajansa. Yhteiskunnassa vallitsevat asenteet luovat pelon kulttuurin, jossa naiset pelkäävät liikkua yksin yöllä.

Raiskausten estämisen sälyttäminen naisten kontolle synnyttää myös täysin järjettömiä juttuja kuten vanhemman rikoskonstaapeli Ville Hahlin gradu:
Puolet raiskauksista voisi estää. (Savon Sanomat)

””Tutkimistani 181 raiskauksesta puolet olisi voitu estää sillä, että uhri olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla.”

….

Hahlin mukaan raiskauksista suurin osa tapahtuu uhrin tai tekijän asunnossa, johon nainen on vapaaehtoisesti mennyt.

Ai että puolet olisi voitu estää jos ”uhri olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla”. Eikö arvon konstaapelilla käynyt mielessä, että kaikki raiskaukset olisi voitu estää jos raiskaaja ”olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla”? Vai onko naisen humalatilan hyväksikäyttö yleisesti hyväksyttävää? Kommenttiosastolla mainittiin taas lause, kun ”nainen antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa”, niin eihän siitä voi muuta seurata kuin väkisinottaminen.

Jos mies saa aamuyöllä kännissä turpiinsa nakkikioskilla, kukaan ei sano, että miesten ei pitäisi juoda niin paljon, tai että miesten pitäisi pakata eväät mukaan baariin, niin ettei tarvitse humalaisena ja nälkäisenä mennä snägärille (tai että miesten pitäisi kokonaan luopua baareissa käymisestä). Ja jos vaikka joku onkin huolissaan miesten humalajuomisesta, en ole koskaan kuullut, että kukaan sanoisi, että ”mitä mies oikein oletti, kun meni yöllä snägärille”. Että hän saisi ostettua ruokaa ilman tappelua? Silti kun nainen joutuu raiskatuksi, usein kysellään, että mitä hän oikein oletti kun lähti baari-illan jälkeen jatkoille, tai käveli yöllä puiston läpi?

Naisten liikkumatilaa rajoittavat ja naisia syyllistävät asenteet ovat suuri este tasa-arvolle. Missä on raiskaajan vastuu? Naiset ovat jatkuvasti tekemisissä miesten kanssa, ja suurimman osan ajasta kukaan ei tule raiskatuksi. Mutta heti jos nainen tulee raiskatuksi, niin hänen olisi jotenkin maagisesti pitänyt tietää, että juuri siinä tilanteessa, juuri sen miehen kanssa, ei ole turvallista.

Raiskauksenvälttämisohjeet ovat siinäkin mielessä typeriä, että naiset ovat kuulleet varoitteluja kyllästymiseen asti. Naiset tietävät kyllä ”mitä pitää välttää”. Ongelma on siinä, että kukaan ei pysty elämään ohjeiden mukaan, ellei linnoittaudu kotiinsa, ja silloinkin voi joutua perheenjäsenen raiskaamaksi. Lisäksi, jos nainen on todella epäluuloinen kaikkia miestuttujansa kohtaan, miehet kokevat sen todella loukkaavana, koska ”enhän minä tekisi mitään pahaa sinulle”. Ongelma on se, että ei ole mitään keinoa millä nainen voi erottaa raiskaajan kunnollisten miesten joukosta. Tiedän yhden naisen, joka joutui pitkäaikaisen parhaan ystävänsä raiskaamaksi. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin luottaa miesten hyvyyteen, ja toivoa, ettei ystäviksemme valikoidu raiskaajia.

——————————

Lisäys: diktat kirjoittaa Kummakerhossa samasta uutisesta: Raiskauksen uhka ja uhrin vastuu

Blame rapists for rape, not women

Hyviä kirjoituksia samasta aiheesta:

Finally, A Feminism 101 Blog: FAQ: What’s wrong with suggesting that women take precautions to prevent being raped?
The Curvature: Why ask men to stop raping when women can barricade themselves in their homes?
Shakesville: Dear Ladies: Please Stop Getting Yourselves Raped
Shakesville: Five Reasons Why ”Teach Women Self-Defense” Isn’t a Comprehensive Solution to Rape

Lisäys: Rape Culture 101
Tämä on todella hyvä kirjoitus siitä, kuinka elämme kulttuurissa, joka ymmärtää ja hyväksyy raiskaukset. Suosittelen lämpimästi.

Etuoikeuden käsite syrjinnänvastaisessa keskustelussa

Yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen mukaan ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan”. Ihmiset eivät kuitenkaan ole tasa-arvoisia keskenään, sillä ihmisiä arvotetaan sen perusteella mihin lokeroon heidät sijoitetaan. Näihin eriarvoistaviin kategorioihin kuuluvat mm. sukupuoli, rotu, etnisyys, seksuaalisuus, luokka-asema, vammaisuus, paino jne.

Kategoriat eivät aina ole puhtaan binäärisiä, ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta niillä on yhteistä se, että tietyt kategorian ilmentymät ovat ”normaaleja”, oletusarvoisia ja arvostetumpia, eli hegemonisia. Esimerkiksi hetero-olettamuksen mukaan ihmisten oletetaan olevan heteroita, ja heteroutta myös pidetään normaalina, ja homoseksuaalisuutta poikkeavana, jopa ”sairaana”. Ei-valkoisia ihmisiä ei ehkä pidetä sairaina, mutta heitä pidetään ”toisina”, oletusarvoisesti ulkomaalaisina, ei-suomalaisina, ja monilla ihmisillä, jotka eivät rasisteiksi tunnustautuisi, on heitä kohtaan syvään juurtuneita, usein tiedostamattomia, epäluuloja. Usein sanotaan, että suomalaiset ovat ”yhtä suurta keskiluokkaa”, mutta todellisuus paljastuu toiseksi, kun asenteet esim. työväenluokkaisia kohtaan pääsevät päivänvaloon. Naisetkin ovat Simone de Beauvoirin sanoin ”toinen sukupuoli”. Mies on ihmisen perusmalli, nainen variantti. Etuoikeutetut kategoriat ovat merkitsemättömiä (unmarked category*): jos ihonväriä ei mainita erikseen, oletetaan ihminen valkoiseksi, jos seksuaalisuutta ei mainita, hänet oletetaan heteroksi jne.

Ihmiset, jotka kuuluvat ”normaalin” kategoriaan, ovat etuoikeutettuja. Meidän identitettimme koostuu monista osista, ja lähestulkoon jokainen meistä on jollain tapaa etuoikeutettu, ja jollain toisella tapaa taas marginalisoitu. Etuoikeutettuun kategoriaan kuuluminen ei myöskään takaa helppoa elämää tai onnistumista. Se vaikuttaa kuitenkin siihen, kuinka hyvin yhteiskunta ottaa sinut huomioon ja minkälaisia tilaisuuksia tiellesi sattuu. Etuoikeudelle tyypillistä on se, että oma kokemus oletetaan normaaliksi, ja omat edut oletetaan yleisiksi. Etuoikeus mahdollistaa sokeuden muiden ryhmien kokemalle sorrolle, ja kun naiset ottavat esille heihin kohdistuvia tasa-arvo-ongelmia, heitä syytetään ylireagoimisesta.

Etuoikeuden ja marginaalisuuden käsitteet liittyvät yhteiskunnan rakenteisiin, ja rajoihin normaalin ja poikkeavan, oikean ja väärän, arvostetun ja halveksutun välillä. Rajat eivät ole selviä, ja ne liikkuvat tilanteesta riippuen, mutta rajanvetoa tapahtuu kaiken aikaa. Ihminen ei itse voi vaikuttaa siihen, mihin kohtaan hän asettuu tässä rajanvedossa, vaan kyse on siitä, miten ympärillä olevat kokevat hänet, mihin asemaan hänet sijoitetaan sosiaalisessa hierarkiassamme. Etuoikeutetussa asemassa olevat ovat usein sokeita rajanvedolle, ja marginaalisessa asemassa olevien ihmisten todellisuudelle. Usein rajanveto huomataan vasta silloin, kun itse vetää lyhyemmän korren.

Maailmankuvamme muodostuu hegemonisten identiteettien kautta. Kun etuoikeutettujen kokemusmaailma koetaan normaalina, epätasa-arvosta tulee normaalia, huomaamatonta. Tästä seuraa, että tasa-arvoinen tilanne nähdään epätasa-arvoisena, marginaalista ryhmää suosivana. Esimerkiksi Helsingin valtuuston 58% naisenemmistö uutisoitiin raflaavalla otsikolla ”ylivoimainen naisenemmistö”, mutta kukaan ei kiinnitä mitään huomiota niihin valtuustoihin, joissa on 58% tai enemmän miehiä, koska sehän on vain ”business as usual”. Samoin kaikki tilanteet, joissa pyritään ottamaan huomioon esim. seksuaalivähemmistöjen oikeudet, teilataan vihaisten nettikirjoittelijoiden toimesta ”homojen suosimiseksi”. Keskustelu tasa-arvosta on aiheuttanut takaiskun, jossa etuoikeutetut ihmiset valittavat, että heitä syrjitään, kun epäoikeudenmukaista tilannetta yritetään korjata. Kokemus syrjinnästä johtuu hegemonisen aseman mahdollistamasta sokeudesta omille etuoikeuksille.

Kaikilla ei ole tasa-arvoiset mahdollisuudet menestyä. Yhteiskunnassa, jossa on tärkeää pitää yllä uskomusta tasa-arvosta, ei ole tilaa puhua etuoikeutetuista ja marginalisoiduista kategorioista. Kun etuoikeus on näkymätöntä, mahdollistuu rakenteellinen epätasa-arvo.

Konkreettisia esimerkkejä luvassa myöhemmissä kirjoituksissa. Niitä odotellessa suosittelen lukemaan aiemman kirjoitukseni valkoisesta etuoikeudesta.

Etuoikeuden käsitettä selventäviä artikkeleita:
Privilege is Driving a Smooth Road and Not even Knowing It by Barry Deutsch

A primer on privilege: what it is and what it isn’t by brown betty

FAQ: What is male privilege? (Finally, A Feminism 101 Blog)

“Check my what?” On privilege and what we can do about it by Andrea Rubenstein

Things You Need To Understand #4 by The Angry Black Woman

Listoja konkreettisista etuoikeuksista:
White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack by Peggy McIntosh

The Male Privilege Checklist by Barry Deutsch, aka “Ampersand”
(Keskustelua listasta löytyy täältä.)

A List Of Privilege Lists by Barry Deutsch, aka “Ampersand”

The Story Of Bob And Race by Barry Deutsch:
denial_is_so_white

———————————

*Markedness/unmarkedness on kielitieteellinen konsepti, jonka kehitti 1930-luvulla Prahan koulukunnan Roman Jakobson. Käsite on osa semiotiikkaa, ja hyvä selitys siitä löytyy Daniel Chandlerin kirjasta Semiotics: the basics. Klikkaa kirjan nimeä lukeaksesi käsitteen määrittely, sekä keskustelua siitä.

Tasa-arvoa käytännön ja asenteiden tasolla

Luin äsken Sini Terävän kirjoituksen Asenteita ennen ja nyt. Suosittelen sitä muillekin, jos kiinnostaa kuulla Sandra Day O’Connorin (hän oli ensimmäinen nainen USAn korkeimman oikeuden jäsenenä) kokemuksista juristina 50-luvun USA:ssa, kun oikeustieteen opiskelijoista vain 1% oli naisia. Women in Politics and Government -seminaarissa puhuttiin myös tasa-arvosta Suomessa, ja siinä kävi ilmi mielenkiintoinen seikka: panelistit eivät tunnistaneet esille nostettuja tasa-arvongelmia nykypäivän Suomesta.

Sini Terävä kirjoittaa:

”Pohdimme seminaarin jälkeen, onko tässä jotenkin havaittavissa sukupolviero suhteessa tasa-arvoon. Kun lainsäädännölliset ja sääntöihin pohjautuvat tasa-arvo-ongelmat alkavat olla jo melko vähissä (toki niitäkin on), tuntuu tasa-arvo käytäntöjen ja asenteiden tasolla entistä suuremmalta kysymykseltä. Me kaikki, kaksi nuorta naista ja kaksi nuorta miestä, tunnistimme tasa-arvo-ongelmia mm. suomalaisessa järjestökentässä ja asenneilmapiirissä. Miksi SYLin hallituksen puheenjohtaja on vuosikausia ollut mies ja varapuheenjohtaja nainen? Miksi tuossakin seminaarissa, jonka yleisö oli hyvin naisvaltainen, noin puolet kysymyksistä esittivät miehet? Miksi koulussa hyvin menestyviä poikia pidetään älykkäinä mutta tyttöjä edelleen helposti ahkerina? Miksi käytännön vapaaehtoistyöntekijöistä suuri osa on naisia mutta puheenjohtajistot täyttyvät monissa järjestöissä miehistä? Miksi kunnallispolitiikassa valtuustojen, hallitusten ja lautakuntien puheenjohtajista niin suuri enemmistö on miehiä?”

Yksi suurimpia esteitä todelliselle tasa-arvon toteutumiselle on nimenomaan tasa-arvon puute ”käytäntöjen ja asenteiden tasolla”. Asiaa hankaloittaa erityisesti se, että Suomessa on vuosikausia rakennettu myyttiä siitä, että tasa-arvo on jo saavutettu, ja todella monet näyttävät uskovan tähän. Minäkin uskoin jossain vaiheessa kyseiseen myyttiin, ja siitä seurasi mielenkiintoinen paradoksi, kun monesti huomasi epätasa-arvoa, eikä tiennyt mitä ajatella siitä. Uskosta siihen, että suomalainen yhteiskunta on pääasiassa tasa-arvoinen, seuraa usein se, että epätasa-arvoisista tilanteista ja käytännöistä ajatellaan helposti, että ”asiat nyt vain ovat näin” ja ei niille mitään kannata tehdä. Epätasa-arvo tulee samalla ulkoistettua muihin maihin, ja tasa-arvotaistelu muiden ongelmaksi, johon ei itse tarvitse puuttua.

Nimenomaan ihmisten asenteissa on tasa-arvon saavuttamisen kannalta vielä hirveästi työsarkaa, senkin jälkeen kun lainsäädännöstä on saatu poistettua loputkin epätasa-arvoa tuottavat kohdat. (Onko tällainen lainsäädäntö edes mahdollista saavuttaa?) Monet epätasa-arvoiset käytännöt ovat niin normaaleja, että suurin osa ihmisistä ei edes ajattele niitä. Näihin käytäntöihin kuuluu esim. naisten jatkuva arvottaminen ulkonäön perusteella, nykyinen armeijakäytäntö, vanhemmuuden kustannusten kasautuminen äidin työnantajalle, kaikki Sinin kirjoituksessaan mainitsemat asiat jne. Samoin ihmisten asenteiden takana piilevät sukupuolistereotyyppiset käsitykset siitä, minkälainen on mies ja minkälainen on nainen, estävät ihmisiä olemaan vapaasti oma itsensä, koska normeihin mukautuminen on aina helpompaa. Kaikista näistä asioista voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta tämän kirjoituksen tarkoitus oli tuoda esille, että tasa-arvo vaatii muutakin kuin tasa-arvoista lainsäädäntöä. Yhtä tärkeitä ovat tasa-arvoiset arjen käytännöt, ja kulttuurinen tarinavaranto/diskurssi, joka mahdollistaa tasa-arvoiset asenteet.

Lopuksi vielä linkki listaan naisten kohtaamista tasa-arvo-ongelmista:
Andrea Rubenstein: Think women have achieved equality? Think again.

Oikeus olla oma itsensä

Uskalla-kampanja

12.8.2009 alkanut Uskalla-kampanja on herättänyt verkossa keskustelua. Kampanja sai heti kättelyssä julkisuutta, kun Helsingin ja Espoon liikuntatoimet kieltäytyivät osallistumasta kampanjaan. Kohta molemmat kaupungit pyörsivät päätöksensä ja lähtivät sittenkin mukaan.

Tässä kampanjan perusajatus lyhyesti:

Kampanjan tunnuslause “Uskalla olla itsesi – myös urheilussa” haluaa rohkaista urheilijoita hyväksymään seksuaalisuutensa. Kampanja myös haastaa urheilijat, seurat ja urheiluvaikuttajat kamppailemaan homofobiaa vastaan.

Kuten arvata saattaa, keskustelu asiasta ei ole ollut mieltä ylentävää luettavaa. Pampula on koonnut kirjoitukseensa järkyttävimmät mielipiteet Hesarin keskustelun kahdelta ensimmäiseltä sivulta, jos joku haluaa käydä ruokkimassa masokistisia taipumuksiaan. Kommentit osoittavat, että tämä kampanja on todella tarpeellinen. Yleisin kommentti taitaa kuitenkin olla, että ”miksi seksuaalisuus pitää tuoda mukaan urheiluun?” Näitä kommentteja voi ihastella esim. Ylen sivuilla ja Jyrki J.J. Kasvin blogissa. Ari Heikkinen kysyy Kasvin blogissa:

Miksi kenenkään pitäisi retostella yksityisasioitaan (esim. sitä mitä tekee makuuhuoneessaan) julkisesti?

Minullakin on muutama kysymys Arille: Oletko naimisissa? Jos olet, kai olet salannut tämän tiedon kaikilta työ- ja harrastuskavereiltasi? Muutenhan heille saattaisi selvitä, että harrastat (hui kauhistus) SEKSIÄ vaimosi kanssa! Vai oletko mahdollisesti paljastanut seurustelevasi? Kai olet muistanut puhua kumppanistasi aina sukupuolineutraalein termein, niin ettei kenellekään vain selviä kumppanisi sukupuoli? Muutenhan he voisivat mielessään kuvitella, mitä teet sängyssä!

Seksuaalisuuden poistamista urheilusta on myös parodioitu Kummakerhossa.

Kysymykset siitä, miksi homojen pitää tuoda seksuaalisuutensa julki, tuo mieleen Yhdysvaltojen Don’t ask, don’t tell-toimintaperiaatteen, jonka mukaan homot eivät saa kertoa mitään tietojaan yksityiselämästään armeijassa, jotta heidän suuntautumisensa ei paljastuisi. Monet näyttävät haluavan, että samaa periaatetta noudatettaisiin suomalaisessa urheilussa ja muuallakin. Heterot ovat niin hyvin marinoituja omassa etuoikeudessaan, etteivät he näytä tajuavan, kuinka paljon he puhuvat omasta yksityiselämästään julkisesti. He eivät näytä ymmärtävän, että homouden salaaminen vaatisi jatkuvaa valehtelua arjessa.

PortlyDyke kirjoitti todella koskettavan kertomuksen (Take My Arm, My Love) siitä, minkälaista on jatkuvasti ja automaattisesti muokata omaa käytöstään julkisilla paikoilla, jottei paljastaisi seksuaalista suuntautumistaan.

I notice that, in public, I seem to have an automatic timer that warns me not to gaze at her as long as I might at the privacy of our dining room table, a subtle mask that shifts the set of my smile when I respond to hearing her laugh, and an inner language editor that reflexively erases ”honey”, ”my love” and ”darling” from my lexicon as I’m calling to her across a parking lot.

I want to make it very clear that I don’t think about these things.

These adjustments have become so internalized that I rarely, if ever, notice them — until I sit down to write a post like this.

They are part of the enculturated self- censoring that most queers learn in order to assure their own safety in the world (and sometimes, their very survival). In fact, I had to ”unlearn” many other, more rigid, tendencies to automatic hiding when I finally made the decision to be completely ”out” as a lesbian.

I don’t edit myself this way because I am ashamed of being a lesbian. I do it because I’m afraid that someone else, who thinks I ought to be ashamed of being a lesbian, might hurt me — or worse, hurt my beloved.

Vaikuttaa siltä, että monien Uskalla-kampanjaa kritisoineiden heteroiden silmissä homous näyttäytyy seksuaalisina tekoina, ei katseina, kosketuksina tai hellinä sanoina. Heteropariskuntien on täysin sallittua kävellä käsi kädessä, mutta homoille tätä ei haluta sallia, koska ”seksuaalisuus on yksityisasia”. Rehellisempää olisi myöntää suoraan, että halutaan ylläpitää heteroseksuaalisuuden normatiivista asemaa, jolloin ainoastaan heteroseksuaalisista parisuhteista ja haluista on hyväksyttävää puhua ääneen.

PortlyDyke antoi kaikille homojen syrjintää ymmärtämättömille heteroille haasteen: eläkää viikko salaten seksuaalisuutenne:

Spend an entire week pretending that you’re not a couple. Don’t write a check from a joint bank account. Hide all the photographs in your home and office which would identify you as a couple. Take off your wedding rings. Touch each other, and talk to each other, in public, in ways that could only be interpreted as you being ”friends”. Refer to yourself only in the singular ”I”, never in the ”we”. When you go to work on Monday, if you spent time together on the weekend, include only information which would indicate that you went somewhere with a friend, rather than your life-mate. If someone comes to stay with you, sleep in separate beds. Go intentionally into the closet as a couple. For a week.

Tästä on kyse Uskalla-kampanjassa. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä, peittelemättä suhteitaan.

Sukupuolipoliisi iski

Caster Semenya GoldBerliinin maailmanmestaruuskisoissa naisten 800m kultaa voittanut Etelä-afrikkalainen Caster Semenya on joutunut sukupuolipoliisin kynsiin. Nuoren naisen ilmiömäinen kehitys ei ole johtanut doping-epäilyihin (tosin mitalistina hän joutuu automaattisesti antamaan näytteen), vaan kyseenalaiseksi onkin asetettu hänen sukupuolensa. (Jutun taustat voi lukea esim. täältä (Mtv3.fi), tai pidemmin englanniksi Huffington Postista.)

Koska Caster Semenya ei ole tarpeeksi ”naisellinen”, hän on joutunut todella julman arvostelun kohteeksi. New York Times raportoi, että hänen kanssakilpailijansa, 6. tullut Elisa Cusma sanoi Italian lehdistölle ”Tuonlaisten ihmisten ei pitäisi juosta meidän kanssamme. Minulle hän ei ole nainen. Hän on mies.” ja Venäjän Mariya Savinova ei uskonut, että Semenya läpäisisi sukupuolitestiä. Hänen perustelunsa oli ”Katsokaa nyt häntä”. Kuten arvata saattaa, kommentointi ei jäänyt siihen: Suomessa Helsingin Sanomat kutsui Semenyaa poikatytöksi, ja keskustelupalstoilla ihmiset näkivät oikeudekseen päättää hänen sukupuolestaan Italian Elisa Cusman tavoin.

Kun ihminen ylittää ulkonäöllään sukupuolille asetetut rajat, hän joutuu yhteisön halveksumaksi ja hänen sukupuoli-identiteettinsä kyseenalaistetaan. Tämä koskee varsinkin mustia naisia, jotka on länsimaisen historian saatossa ja tänäkin päivänä nähty ”maskuliinisempina” kuin valkoiset naiset. Jopa tennismaailmaa 2000-luvulla hallinneita Williamsin siskoksia, Serenaa ja Venusta, on haukuttu transuiksi. Tilanne on varmasti äärettömän raskas vasta 18-vuotiaalle Semenyalle, ja tuo mieleen intialaisen Santhi Soundarajanin tapauksen. Soundarajan voitti 800m hopeaa Aasian kisoissa joulukuussa 2006, mutta joutui luopumaan mitalista kun hän ei läpäissyt sukupuolitestiä. Tämän seurauksena Soundarajan sanottiin irti työpaikaltaan, ja hän yritti myöhemmin itsemurhaa. Mediassa spekuloitiin, että Soundarajanilla oli mahdollisesti jokin intersukupuolisuuden muoto, kuten AIS, mutta varmuutta asiasta ei ole. Jos Semenya ei läpäisisi testiä, todennäköisintä olisi, että hänkin olisi tietämättään intersukupuolinen. Hänen ulkonäkönsä perusteella ei kuitenkaan ole mitään erityistä syytä olettaa tätä – monet intersukupuoliset näyttävät selkeästi joko miehiltä tai naisilta, eikä heihin kiinnitetä mitään erityistä huomiota.

Nettikeskusteluissa on tullut selväksi, että monet kuvittelevet sukupuolen selviävän housuihin katsomalla. BBC valoittaa lyhyesti sukupuolitestien prosessia, ja Paula valaisee meitä vielä hieman tarkemmin: (Lähde: Mika Venhola, transtukipiste)

Kun sukupuolitestit tulivat 60-luvulla käyttöön naisten lajeissa, oli käytäntö sellainen, että naiset riisuutuivat testaajien edessä alasti. Kaikissa kisoissa tämä ei riittänyt, vaan naisten sukuelimet kopeloitiin käsin. Käytäntö lakkautettiin naisia nöyryyttävänä (ja ainakin nykytiedon valossa on selvää, ettei se olisi kuitenkaan ollut riittävä testi intersukupuolisuuden eri muotojen tunnistamiseen).

Ulkoisten sukuelinten sijaan ryhdyttiin pian testaamaan naisurheilijoiden kromosomeja. Käyttöön tullut kromosomitesti ei ollut sataprosenttisen tarkka, mutta sen avulla saatiin kuitenkin enemmän (tai ainakin erilaista) tietoa kilpailijoiden sukupuolesta kuin käsikopelolla. Ongelmaksi muodostui se, että testatuilta löytyy monenlaisia muitakin kromosomiyhdistelmiä kuin XX tai XY. Sellaiseltakin henkilöltä, joka identifioituu naiseksi ja vaikuttaa sukuelintensä ja/tai sisäerityksen perusteella naiselta, toinen X voi puuttua joko kokonaan tai osittain, tai kromosomit saattavat olla tyyppiä XY, kuten miehillä.

Ja – tämä on olennaista – ei ole helppoa keinoa määritellä edes kromosomaalista sukupuolta siten, että yksikään kilpailija ei saisi “epäreilua” etua intersukupuolisuutensa tähden. Jos päätetään, että naisten sarjassa saavat kilpailla vain XX-kromosomeilla varustetut henkilöt, diskataan joukosta intersukupuolisia ihmisiä, joilla ei tosiasiassa ole minkäänlaista “hyötyä” epätyypillisistä kromosomeistaan. Toisaalta on olemassa intersukupuolisia henkilöitä, joilla on naisen XX-kromosomit, mutta joiden elimistö tuottaa poikkeuksellisen paljon testosteronia ja joilla näin ollen on maskuliininen ruumiinrakenne. Tällä tavalla intersukupuolisia urheilijoita ei testin perusteella kuitenkaan hylättäisi.

Vielä monimutkaisemmaksi asian tekee se, että on olemassa sekä ruumiinrankenteeltaan miehisiä että naisellisia urheilijoita, joilla on kromosomit XXY. Koska urheilukisoissa käytetty kromosomitesti itse asiassa tunnistaa vain X-kromosomin eikä Y-kromosomia, voisivat sekä naiselta että mieheltä ulkoisesti vaikuttavat XXY-kromosomein varustetut henkilöt läpäistä tämän testin (jos siis läpäisyn kriteeri on se, että löytyy ainakin yhdistelmä XX).

Muun muassa näistä syistä Kansainvälinen yleisurheiluliitto lopetti sukupuolen systemaattisen testaaminen 90-luvulla ja olympialaisissakin se lakkautettiin 2000-luvulla. Intersukupuolisuus on niin yleistä, että epätyypillisiä kromosomiyhdistelmiä löytyi toistuvasti. Testien perusteella jouduttiin hylkäämään urheilijoita, jotka ilmiselvästi eivät “hyötyneet” intersukupuolisuudestaan urheilun saralla.

Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) kanta on, että naisten sarjassa kilpailevan tulee olla “entirely female”. Mitä tämä tarkoittaa, sitä en ainakaan vielä ole nähnyt missään julkisesti määriteltynä. Kansainvälinen olympiakomitea hyväksyy transsukupuoliset urheilijat kilpailemaan, olettaen että he ovat joko korjanneet sukupuolensa jo murrosiässä, tai korjauksesta on kulunut vähintään kaksi vuotta. KOK:n suositukset perustuvat IAAF:n ohjeisiin, mutta sen tarkempaa tietoa minulla ei ole IAAF:n tavasta määritellä sukupuoli. Intersukupuolisten urheilijoiden mahdollisuuksista osallistua kilpailuihin en myöskään osaa sanoa.

Intersukupuolisuuden tarkka määrittely on hankalaa, koska sukupuolen monimuotoisuus on kuin väriskaala. Missä menee punaisen ja oranssin raja? Rajat mieheyden, naiseuden ja intersukupuolisuuden välillä ovat yhtä mielivaltaisia. Kuinka suuri klitoriksen pitää olla, että nainen ei enää ole anatomisesti ”normaali”? Ja onko järkeä, jos normaalin ja epänormaalin välillä on puolen millimetrin ero?

Kun ihminen uhkaa ulkonäöllään sukupuolten kaksijakoisuutta, hän aiheuttaa ahdistusta ympäristössään, ja ahdistus purkautuu vihana. Ihmisillä on valtava tarve määritellä kaikkien sukupuoli, ja erityisesti tarve määritellä se toisen itsemäärittelystä riippumatta. Caster Semenya on julkisuudessa olleiden tietojen perusteella identiteetiltään nainen, mutta kuinka moni nettikeskustelija kunnioittaa hänen identiteettiään? Aika moni näyttää olevan sitä mieltä, että oma näkymys ajaa Semenyan identiteetin yli. Naisella on oltava oikeus näyttää maskuliiniselta, ja miehellä oikeus näyttää naiselliselta.

Caster Semenya by Clyde Koa Wing

Caster Semenyan tapaus osoittaa myös surullisella tavalla kulttuurimme transfobian. Miehekäs nainen saa halveksuntaa osakseen, ja nuori urheilija joutuu käymään läpi nöyryyttävän prosessin. Sukupuolen kyseenalaistaminen on erityisen nöyryyttävää juuri sen takia, että koemme ”oikean” naiseuden/mieheyden niin tärkeäksi. Jotkut ovat vihaisia Caster Semenyan kohtalosta, mutta paljastavat samalla oman transmisogyniansa: ”miten ne kehtaavat kohdella tätä oikeaa naista kuin jotain transua”. (Ja jotkut, kuten transfobinen ääliö Germaine Greer, käyttävät tilaisuutta hyväkseen haukkuakseen transsukupuolisia.) Entä sitten jos Semenya olisi transsukupuolinen? Jos hän olisi käynyt läpi sukupuolenkorjausprosessin ennen 18 ikävuottaan, hänellä olisi oikeus kilpailla. Mutta saisiko hänen ulkonäköään ja naiseuttaan arvostella, jos paljastuisi, että hän olisikin trans- tai intersukupuolinen? Minun mielestäni arvostelu ei missään tilanteessa ole oikeutettua.

————————–

Lisää aiheesta:
Sukupuolen testaamisesta
Lisää intersukupuolisuudesta… tavallaan

Semenya: the price of looking different (The Guardian)

To her credit, Semenya has so far handled the situation with good grace, though this evening’s medals ceremony will be another test of her composure. Britain’s Jenny Meadows, who will collect bronze, has remained diplomatic when questioned, but one or two athletes who finished outside of the medal places have disputed Semenya’s sex in rather blunt terms. Elisa Cusma, the Italian who finished in sixth, told reporters: ”She’s a man.” No one will know precisely Semenya’s biological sex until the test results are confirmed, when we will all know.

Cusma’s certainty is alarming not only because it is so far unfounded and so publicly denigrates a fellow competitor, but also because it relies upon a gender binary that is nothing more than a comforting illusion. The fact that ”She looks like a man”, or ”He acts like a girl”, tells us as much. It has long suited us to organise the world into ”men” and ”women”, and cast those ”in between” as abnormalities, particularly when competitions are organised around the division of athletes into these two categories. To do things differently would take a complete rethink and no doubt produce some equally insufficient boundaries. But certainly our preparedness to rely on surface clues and use them to pose personal questions, in such a public manner and to athletes so young and inexperienced, should be pause for thought.

Think before you say ’she’s a man’ (The Guardian)
Caster Semenya: The Idiocy of Sex Testing (The Nation)
Black Female Athlete Dominates Competition – Gets Gender Identity Questioned (Womanist Musings)
Women’s 800m gold medallist to undergo sex test (The F Word)
Sex-Determination Testing in Track and Field (feministing.com)
The gender trap (The Guardian, 2008)