Etelän köyhien naisten ihmisoikeudet väestönkasvukeskustelussa

Perjantain Helsingin Sanomissa oli taas artikkeli ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun yhteydestä. Harmi, ettei netissä julkaista mielipidekirjoituksia, sillä Seppo Hurstin loistava kirjoitus Lapset eivät ole valkoisen naisen yksinoikeus (HS 26.3.2010, sivu C7; linkki vie maksulliseen digilehteen) puuttuu juuri siihen, mikä väestönkasvusta puhuttaessa aina unohdetaan.

Samaan aikaan, kun väestönkasvusta ollaan huolissaan, ollaan myös huolissaan Suomen liian alhaisesta syntyvyydestä. Vaikka Hesarin keskustelupalstalla muutamat kirjoittajat peräänkuuluttavat yhden lapsen politiikkaa kaikkiin maailman maihin, on äärimmäisen epätodennäköistä, että Suomeen alettaisiin puuhastelemaan sellaista lakia, koska ensinnäkin poliitikot haluavat lisätä Suomen syntyvyyttä, ja toisekseen koska en usko että suomalaisest suostuisivat noin räikeään puuttumiseen heidän itsemääräämisoikeuteensa. Tabu on se, että todellisuudessa paljon suositumpi mielipide on halu rajoittaa tiettyjen ihmisryhmien lisääntymistä. Kiinan yhden lapsen politiikka on saanut runsaan kritiikin lisäksi myös paljon kiitosta, ja helppohan sitä kiitosta on antaa kun kyseinen politiikka ei millään tapaa rajoita omaa lisääntymistä. Kiinalaiselle naiselle tilanne voi olla aivan toinen.

Halu rajoittaa ”väärien” ihmisten lisääntymistä ei ole millään tapaa uusi. Teollistuvassa maailmassa oltiin huolissaan siitä, että köyhälistö saa liikaa lapsia. 1900-luvun alkupuolella rotuhygienian kannatus oli kovassa nosteessa, eivätkä toimenpiteet rajoittuneet vain rotuun/etnisyyteen, vaan ”steriloitavaksi pääsi jos oli kevytkenkäinen nainen ja harrasti avioliiton ulkopuolisia suhteita, tyhmä, oppimaton, työhaluton, homoseksuaali ja asui paikkakunnalla jossa oli kiihkomielinen viranhaltija joka halusi loukata ihmisten fyysistä koskemattomuutta. Toisin sanoen, ei mahtunut kunniallisen, alistuneen ihmisen ikeeseen.”, kuten Stacy kirjoittaa Kummakerhossa. Tarkemmin steriloinneista voi lukea gradusta Liian huono kansalaiseksi? – Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949.

Naisten lisääntymisoikeuksiin kohdistuvat loukkaukset eivät suinkaan loppuneet 1900-luvun jälkimmäiselle puoliskolle tultaessa. Samaan aikaan kun USA:ssa naiset taistelivat oikeudesta aborttiin, liittovaltion toimesta steriloitiin naisia ja jopa alaikäisiä tyttöjä, joiden ei katsottu solveltuvan äideiksi – ketään ei varmaan yllätä, että nämä naiset olivat niitä kaikkein köyhimpiä, mustia, puerto ricolaisia ja intiaaneja. 1900-luvun loppupuolella on määrätietoisesti pyritty steriloimaan kolmannen maailman naisia väestönkasvun hillitsemiseksi.

Vielä nykyäänkin löytyy niitä, joiden mielestä ”oikeanlaisia” ihmisiä pitäisi kannustaa lisääntymään, ja ”vääränlaisten” ihmisten lisääntymistä taas pitäisi hillitä. Louisianalainen poliitikko John LaBruzzo kehitti ”loistoidean”, että köyhille ihmisille voitaisiin maksaa 1000 dollaria siitä hyvästä, että he suostuisivat steriloitaviksi, kun taas korkeampien sosioekonomisten luokkien ihmisiä voitaisiin kannustaa lisääntymään verohelpotusten avulla. En edes ala selittämään, miten törkeä tuo ehdotus oikein on, mutta kiinnostuneille suosittelen bfp:n vastinetta: An Intersectional, Reproductive Justice Feminist Response to LaBruzzo’s Sterilization Plan. LaBruzzo ei ole ajatustensa kanssa yksin: Mississippi Appendectomy (”Mississippin umpisuolenpoisto”) kertoo organisaatiosta, joka tarjoaa 200 dollaria sterilisaatiota vastaan huumeriippuvaisille naisille.

Tätä taustaa vasten pidän erittäin huolestuttuvana, että ilmastonmuutoksen syyllisiä aletaan etsiä kolmannen maailman naisista. Köyhien maiden ihmisiä on kuitenkin helpompi syyttää, kuin luoda katse omaan toimintaan, sekä länsimaisten yritysten ja valtioiden toimintaan. Andrea Smith kirjoittaa, että Maailmanpankin ja IMF:n rakennesopeutusohjelmat ovat itseasiassa lisänneet väestönkasvua hajoittamalla perinteisen talousjärjestelmän ja tuomalla tilalle rahanvaihtoon perustuvan järjestelmän, joka pakottaa ihmiset hankkimaan paljon lapsia turvatakseen elantonsa.[1] Jos keskitymme päivittelemään, kuinka etelän köyhät lisääntyvät liikaa, sen sijaan että vastustaisimme syrjiviä rakenteita, jotka ovat vastuussa köyhien maiden suurista lapsilukumääristä, päästämme itsemme liian helpolla.

Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Vastauksesta voisi laatia kokonaisen blogikirjoituksen, mutta lyhyesti voisin mainita tämän perinteisen naisten koulutuksen ja tasa-arvon lisäämisen, joka näkyisi todennäköisesti pienempänä syntyvyytenä. Tähän liittyy läheisesti se, että katolisen kirkon, USA:n ja kaikkien muiden samaa politiikkaa toteuttavien pitäisi lopettaa naisten lisääntymisoikeuksien sabotoiminen. Sen sijaan tarvitaan terveydenhuoltoa, joka mahdollistaa lisääntymisoikeuksien toteutumisen, eikä pyri rotuhygienialta haiskahtavin keinoin vähentämään köyhien naisten lasten lukumäärää. Lisääntymisoikeuksiin kuuluu nimittäin myös oikeus saada lapsia.

Emme voi puuttua köyhien maiden naisten ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen ilmastonmuutos-verukkeella. Ilmastonmuutoksen estämiseksi voidaan tehdä paljon sellaistakin, mikä ei loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia. Jos emme itse ole valmiita radikaaleihin toimenpiteisiin, esim. että ”otamme käyttöön perustulon ja maksimielintason sekä henkikökohtaiset päästökiintiöt” ja pyrimme degrowth-talouteen, emme myöskään voi puuttua köyhien maiden naisten lisääntymisoikeuksiin. Muutosta on aina helpompi vaatia muilta, ja etsiä syntipukkia vaikka väestönkasvusta, jolloin omaa toimintaa ei tarvitse muuttaa.

——————————

[1] Andrea Smith: Conquest: Sexual Violence and American Indian Genocide, s. 71.

— LISÄTIETOA —

Kirjoja:
Dorothy Roberts: Killing the Black Body
Andrea Smith: Conquest: Sexual Violence and American Indian Genocide

Blogilinkkejä:
Mississippi Appendectomy
Reproductive Justice Linkspam: A Starting Point
An Intersectional, Reproductive Justice Feminist Response to LaBruzzo’s Sterilization Plan

Artikkeleita:
Jane Lawrence: The Indian Health Service and the Sterilization of Native American Women
Forced Sterilization of Native Americans
Myla Vicenti Carpio: The lost generation: American Indian women and sterilization abuse

Mainokset

Etuoikeuden käsite syrjinnänvastaisessa keskustelussa

Yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen mukaan ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan”. Ihmiset eivät kuitenkaan ole tasa-arvoisia keskenään, sillä ihmisiä arvotetaan sen perusteella mihin lokeroon heidät sijoitetaan. Näihin eriarvoistaviin kategorioihin kuuluvat mm. sukupuoli, rotu, etnisyys, seksuaalisuus, luokka-asema, vammaisuus, paino jne.

Kategoriat eivät aina ole puhtaan binäärisiä, ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta niillä on yhteistä se, että tietyt kategorian ilmentymät ovat ”normaaleja”, oletusarvoisia ja arvostetumpia, eli hegemonisia. Esimerkiksi hetero-olettamuksen mukaan ihmisten oletetaan olevan heteroita, ja heteroutta myös pidetään normaalina, ja homoseksuaalisuutta poikkeavana, jopa ”sairaana”. Ei-valkoisia ihmisiä ei ehkä pidetä sairaina, mutta heitä pidetään ”toisina”, oletusarvoisesti ulkomaalaisina, ei-suomalaisina, ja monilla ihmisillä, jotka eivät rasisteiksi tunnustautuisi, on heitä kohtaan syvään juurtuneita, usein tiedostamattomia, epäluuloja. Usein sanotaan, että suomalaiset ovat ”yhtä suurta keskiluokkaa”, mutta todellisuus paljastuu toiseksi, kun asenteet esim. työväenluokkaisia kohtaan pääsevät päivänvaloon. Naisetkin ovat Simone de Beauvoirin sanoin ”toinen sukupuoli”. Mies on ihmisen perusmalli, nainen variantti. Etuoikeutetut kategoriat ovat merkitsemättömiä (unmarked category*): jos ihonväriä ei mainita erikseen, oletetaan ihminen valkoiseksi, jos seksuaalisuutta ei mainita, hänet oletetaan heteroksi jne.

Ihmiset, jotka kuuluvat ”normaalin” kategoriaan, ovat etuoikeutettuja. Meidän identitettimme koostuu monista osista, ja lähestulkoon jokainen meistä on jollain tapaa etuoikeutettu, ja jollain toisella tapaa taas marginalisoitu. Etuoikeutettuun kategoriaan kuuluminen ei myöskään takaa helppoa elämää tai onnistumista. Se vaikuttaa kuitenkin siihen, kuinka hyvin yhteiskunta ottaa sinut huomioon ja minkälaisia tilaisuuksia tiellesi sattuu. Etuoikeudelle tyypillistä on se, että oma kokemus oletetaan normaaliksi, ja omat edut oletetaan yleisiksi. Etuoikeus mahdollistaa sokeuden muiden ryhmien kokemalle sorrolle, ja kun naiset ottavat esille heihin kohdistuvia tasa-arvo-ongelmia, heitä syytetään ylireagoimisesta.

Etuoikeuden ja marginaalisuuden käsitteet liittyvät yhteiskunnan rakenteisiin, ja rajoihin normaalin ja poikkeavan, oikean ja väärän, arvostetun ja halveksutun välillä. Rajat eivät ole selviä, ja ne liikkuvat tilanteesta riippuen, mutta rajanvetoa tapahtuu kaiken aikaa. Ihminen ei itse voi vaikuttaa siihen, mihin kohtaan hän asettuu tässä rajanvedossa, vaan kyse on siitä, miten ympärillä olevat kokevat hänet, mihin asemaan hänet sijoitetaan sosiaalisessa hierarkiassamme. Etuoikeutetussa asemassa olevat ovat usein sokeita rajanvedolle, ja marginaalisessa asemassa olevien ihmisten todellisuudelle. Usein rajanveto huomataan vasta silloin, kun itse vetää lyhyemmän korren.

Maailmankuvamme muodostuu hegemonisten identiteettien kautta. Kun etuoikeutettujen kokemusmaailma koetaan normaalina, epätasa-arvosta tulee normaalia, huomaamatonta. Tästä seuraa, että tasa-arvoinen tilanne nähdään epätasa-arvoisena, marginaalista ryhmää suosivana. Esimerkiksi Helsingin valtuuston 58% naisenemmistö uutisoitiin raflaavalla otsikolla ”ylivoimainen naisenemmistö”, mutta kukaan ei kiinnitä mitään huomiota niihin valtuustoihin, joissa on 58% tai enemmän miehiä, koska sehän on vain ”business as usual”. Samoin kaikki tilanteet, joissa pyritään ottamaan huomioon esim. seksuaalivähemmistöjen oikeudet, teilataan vihaisten nettikirjoittelijoiden toimesta ”homojen suosimiseksi”. Keskustelu tasa-arvosta on aiheuttanut takaiskun, jossa etuoikeutetut ihmiset valittavat, että heitä syrjitään, kun epäoikeudenmukaista tilannetta yritetään korjata. Kokemus syrjinnästä johtuu hegemonisen aseman mahdollistamasta sokeudesta omille etuoikeuksille.

Kaikilla ei ole tasa-arvoiset mahdollisuudet menestyä. Yhteiskunnassa, jossa on tärkeää pitää yllä uskomusta tasa-arvosta, ei ole tilaa puhua etuoikeutetuista ja marginalisoiduista kategorioista. Kun etuoikeus on näkymätöntä, mahdollistuu rakenteellinen epätasa-arvo.

Konkreettisia esimerkkejä luvassa myöhemmissä kirjoituksissa. Niitä odotellessa suosittelen lukemaan aiemman kirjoitukseni valkoisesta etuoikeudesta.

Etuoikeuden käsitettä selventäviä artikkeleita:
Privilege is Driving a Smooth Road and Not even Knowing It by Barry Deutsch

A primer on privilege: what it is and what it isn’t by brown betty

FAQ: What is male privilege? (Finally, A Feminism 101 Blog)

“Check my what?” On privilege and what we can do about it by Andrea Rubenstein

Things You Need To Understand #4 by The Angry Black Woman

Listoja konkreettisista etuoikeuksista:
White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack by Peggy McIntosh

The Male Privilege Checklist by Barry Deutsch, aka “Ampersand”
(Keskustelua listasta löytyy täältä.)

A List Of Privilege Lists by Barry Deutsch, aka “Ampersand”

The Story Of Bob And Race by Barry Deutsch:
denial_is_so_white

———————————

*Markedness/unmarkedness on kielitieteellinen konsepti, jonka kehitti 1930-luvulla Prahan koulukunnan Roman Jakobson. Käsite on osa semiotiikkaa, ja hyvä selitys siitä löytyy Daniel Chandlerin kirjasta Semiotics: the basics. Klikkaa kirjan nimeä lukeaksesi käsitteen määrittely, sekä keskustelua siitä.

YK:n rasismin vastainen päivä 21.3.

Suomessa, ja muualla maailmassa, rasimi ymmärretään usein rasististen ihmisten rotuennakkoluuloiksi. Tämä jättää huomiotta todellisen rasismin, joka on huomattavasti kaikenkattavampaa kuin yksittäisten ihmisten tekemät rasistiset teot. Rasismi on koko järjestelmän läpäisevä, eli se tunkeutuu yhteiskuntamme jokaiselle alueelle, toimien näkymättömien keinojen kautta, suoden ylivallan valkoisille ihmisille. Tätä kutsutaan nimellä institutionaalinen rasismi. Alla on yksi institutionaalisen rasismin määritelmä, löydetty täältä:

Institutionaalisella rasismilla tarkoitetaan valtion hallinnossa tai sen rakenteissa piilevää rasismia: mikäli lain säännös tai viranomaisten noudattama käytäntö merkitsee käytännössä sitä, että jonkun oikeudet eivät toteudu tasavertaisella tavalla hänen alkuperänsä vuoksi, on kyseessä institutionaalinen rasismi. Institutionaalisesta rasismista on kyse myös silloin, kun jokin laitos tai viranomainen ei huolimattomuudesta tai tahallisesti puutu sen toiminnassa ilmitulleisiin rasismi- tai syrjintätapauksiin: tällöin koko instituution voidaan sanoa olevan rasistisen tai syrjivän.

Institutionaalisen rasismin kääntöpuoli on valkoinen etuoikeus. Riippumatta siitä, onko yksittäinen valkoinen henkilö rasisti vai pyrkiikö hän anti-rasistisuuteen, tämä henkilö hyötyy valkoisesta etuoikeudesta. Kasvaessamme opimme paljon asioita, joita meille ei eksplisiittisesti opeteta, rotuennakkoluulot ovat yksi tällainen asia. (Lisää tästä löytyy Nicholas D. Kristofin artikkelista Our Racist, Sexist Selves.) Valkoinen etuoikeus mahdollista itsemme näkemisen normaalina, ja kuten Peggy McIntosh kirjoittaa, ”valkoiset opetetaan näkemään elämänsä moraalisesti neutraalina, normatiivisena, keskimääräisenä, sekä myös ideaalina, joten kun teemme työtä muiden eduksi, tämä nähdään työnä joka mahdollistaa että ”heistä” tulle enemmän ”meidän” kaltaisia.”

Artikkelissaan White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack, Peggy McIntosh listaa 50 esimerkkiä valkoisista etuoikeuksista. Olen valinnut niistä muutaman tähän:

1. Halutessani voin suurimman osan ajasta olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka ovat samanvärisiä kuin minä itse.
2. Voin välttää viettämästä aikaa ihmisten kanssa, joita kohtaan olen ennakkoluuloinen ja jotka ovat oppineet olemaan ennakkoluuloisia minua tai minun kaltaisia ihmisiä kohtaan.
6. Voin avata television tai sanomalehden etusivun, ja nähdä itseni värisiä ihmisiä laajasti edustettuina.
10. Voin olla melko varma, että saan ääneni kuuluville ryhmässä jossa olen rotuni ainoa edustaja.
11. Voin kuunnella tai olla kuuntelematta henkilöä, joka on ryhmässä rotunsa ainoa edustaja.
12. Voin mennä musiikkiliikkeeseen ja löytää oman rotuni musiikkia, ruokakauppaan ja löytää oman kuulttuurini perusruokaaineksia, sekä parturiin/kampaajalle, ja löytää ihmisen joka osaa leikata hiukseni.
16. Voin olla melko varma, että lasteni opettajat ja työnantajat suvaitsevat heitä kunhan he käyttäytyvät koulun ja työpaikan normien mukaisesti, pääasiallinen huoleni ei ole muiden ihmisten asenteet heidän rotuaan kohti.
18. Voin kiroilla, pukeutua kirpparivaatteisiin, jättää vastaamatta kirjeisiin/sähköposteihin, ilman että ihmiset yhdistävät nämä valinnat rotuni huonoihin käytöstapoihin, köyhyyteen tai luku-/kielitaidottomuuteen.
20. Voin menestyä hyvin vaikeassa tilanteessa ilman että ihmiset kehuvat minun olevan kunnia rodulleni.
21. Minua ei koskaan pyydetä puhumaan koko rotuni puolesta.
22. Voin olla tietämätön niiden ei-valkoisten ihmisten, jotka muodostavat maailman enemmistön, kielistä ja kulttuurista, ilman että minulle on mitään haittaa omassa kulttuurissani tästä tietämättömyydestä.
41. Voin olla varma, että jos tarvitsen lainopillista ja lääketieteellistä apua, rotuni ei haittaa minua tämän avun saamisessa.
46. Voin valita ”ihonvärisiä” laastareita, jotka ovat enemmän tai vähemmän oman ihoni värisiä.
50. Tunnen itseni tervetulleeksi ja ”normaaliksi” tavallisissa elämäntilanteissa, sekä sosiaalisessa että institutionaalisessa kanssakäymisessä.

Peggy McIntosh kirjoittaa:

”The pressure to avoid [thinking about white privilege] is great, for in facing it I must give up the myth of meritocracy. If these things are true, this is not such a free country; one’s life is not what one makes it; many doors open for certain people through no virtues of their own.”

Valkoinen ihonväri antaa ihmisille epäreilun hyödyn, koska instituutionaalinen rasismi haittaa ei-valkoisia ihmisiä. Menestymisemme ei riipu vain omista saavutuksistamme, vaan myös tilaisuuksista joita meille annetaan. Ihonvärimme vaikuttaa siihen, minkälaisia tilaisuuksia meille annetaan.

Etuoikeuksia on eri tyyppisiä, jotkut ovat ihan perus ihmisoikeuksia, toiset antavat etuoikeutetulle ihmiselle mahdollisuuden vahingoittaa muita. Peggy McIntosh kirjoittaa:

”Some, like the expectation that neighbors will be decent to you, or that your race will not count against you in court, should be the norm in a just society. Others, like the privilege to ignore less powerful people, distort the humanity of the holders as well as the ignored groups.”

One factor seems clear about all of the interlocking oppressions. They take both active forms, which we can see, and embedded forms, which as a member of the dominant groups one is taught not to see. In my class and place, I did not see myself as a racist because I was taught to recognize racism only in individual acts of meanness by members of my group, never in invisible systems conferring unsought racial dominance on my group from birth.

Jennifer Kesler kommentoi Unpacking the Invisible Knapsack-artikkelia:

”It’s easier to see when others have advantages you don’t; tougher to see when you hold advantages others don’t. You’re trained from birth to see your privileges as rights you are owed simply for showing up. But if not everyone has those “rights”, then clearly they are privileges. If you claim not to support unequal rights dispersed on random criteria such as color or gender, then you need to listen carefully and investigate before dismissing claims that other people don’t fully share your “rights”.”

On helpompi huomata syrjintää jos on itse syrjinnän kohteena. Vaikeampi on huomata milloin on itse etuoikeutetussa tai valta-asemassa.

Olen kerännyt tähän muutaman linkin, jotka auttavat alkuun anti-rasistisessa työssä.

”Check my what?” On privilege and what we can do about it by Andrea Rubenstein

Privilege means never having to explain why it doesn’t work for Others by Jennifer Kesler
White Trash Blues: Class Privilege v. White Privilege by Jennifer Kesler

Ohjeita valkoisille rasismiin suhtautumisessa:
It’s Not About You
How Not To be Insane When Accused of Racism: A Guide For White People

How to Suppress Discussions of Racism
The Art of Defending Racism

Valkoisen etuoikeuden kansainvälinen ulottuvuus:
Martin Jacques: The global hierarchy of race
”Whites are the only race that never suffers any kind of systemic racism anywhere in the world. And the impact of white racism has been far more profound and baneful than any other: it remains the only racism with global reach.”
Racism on an international scale

Linkkilista:
List of Links for Clueless White People by Sparkymonster

Suomalaisia anti-rasismilinkkejä:
Ihmisoikeusliitto
RASMUS – rasismin ja muukalaispelon vastainen verkosto
Amnesty – rasismia ja syrjintää vastaan
Punainen Risti: MITÄ RASISMI ON? Ideologiaa, toimintaa, olosuhteita
Punainen Risti: Rasistisia mielipiteitä ilmaistaan nykyään avoimesti
Alianssi: Osallisuutta, erilaisuutta ja syrjimättömyyttä käsitteleviä harjoituksia & näkökulmia

Tänään on YK:n rasismin vastainen päivä, joka julistettiin vuonna 1966. Päivää vietetään kaikissa YK:n jäsenmaissa 21.3.

United Nations: International Day for the Elimination of Racial Discrimination
The International Day for the Elimination of Racial Discrimination is observed annually on 21 March. On that day, in 1960, police opened fire and killed 69 people at a peaceful demonstration in Sharpeville, South Africa, against the apartheid ”pass laws”. Proclaiming the Day in 1966, the General Assembly called on the international community to redouble its efforts to eliminate all forms of racial discrimination.

Naiset tieteellisten artikkeleiden kirjoittajina

Blogini jäi tauolle heti alkuunsa, kun sen kirjoittaja joutui keskittymään akateemisiin kysymyksiin. Nyt kandidaatintukielma on niin valmis, että voin taas paneutua muihin asioihin.

Tieteellisiä artikkeleita lukiessani huomasin yllätyksekseni, kuinka hyvältä tuntui että osa artikkeleista oli naisten kirjoittamia. Opiskelen ja työskentelen miesvaltaisella alalla, ja olen aina ajatellut optimistisesti että ei ihmisiä tarvitse erotella sukupuolen mukaan, olemme kaikki yhtä iloista joukkoa. Siksi yllätyin huomatessani, kuinka helpottuneen reaktion naistutkijat saivat minussa aikaan: ”Huh, en ole ainoa nainen täällä”. Se on jännää, että meillä on niin kova tarve luokitella toisiamme, ja epäilen ettei sukupuolten kahtiajako häviä minnekään, vaikka kuinka yrittäisimme nähdä toisemme ensisijaisesti ihmisinä. Itse identifioidun vahvasti naiseksi, ja pakko se on myöntää, että se tuntuu hyvältä kun alalla on muitakin naisia. Lähes kaikki oman alani opettajat ja oppikirjojen kirjoittajat ovat miehiä, joten ilmassa on voimakas ”miehet ovat normi, naiset poikkeus” väreily. Tajusin vasta nyt, että vaikka olen kuinka ajatellut kuuluvani yhtenäiseen ryhmään miesten kanssa, sukupuoleni erottaa minut kuitenkin heistä. Vasta se, että löysin alallani olevia naispuolisia tutkijoita, sai minut tajuamaan kuinka voimakkaasti olin torjunut oman ulkopuolisuuden tunteeni.

Jottei tämä menisi ihan henkilökohtaiseksi avautumiseksi, niin tässä aiheeseen liityvä löytö: Double-blind peer review reveals gender bias. Yoe kirjoittaa: ”kokeilussa, jossa peer-review totetutettiin niin, että arvostelijat eivät tienneet tutkijoiden nimiä, naisten osuus ensimmäisinä authoreina nousi merkittävästi”. Eli kun tieteellisen artikkelin kirjoittajien ja arvostelijoiden sukupuolet eivät ole tiedossa, niiden julkaistavaksi hyväksyttyjen artikkeleiden määrä, joiden ensimmäinen tekijä oli nainen, nousi 7.9%. Tämä tuo minulle mieleen orkesteriin hakevien soittokokeet, joissa naisten määrä nousi puoleen, kun valitsijat eivät nähneet soittajaa, jolloin he joutuivat valitsemaan pelkkien musikaalisten ansioiden perusteella. (Tämä oli Liza Marklundin ja Lotta Snickaren kirjassa Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan.)

Minusta kuulostaa erittäin hyvältä idealta, jos arvostelijat eivät tiedä kenen artikkelia arvostelevat, ainakin se takaa sen että arvostelija keskittyy sisältöön. Tämä auttaa myös muita epätasa-arvoisessa asemassa olevia, kuten niitä, joita syrjitään rasistisin perustein. Tieteellisten artikkeleiden lukeminen avasi nimittäin silmiäni taas kerran omalle rasismilleni: en voi väittää suhtautuneeni neutraalisti artikkeleihin, joiden kirjoittajilla oli tietynlaisia etnisiä nimiä, mikä tietenkin on täysin järjetöntä, koska artikkeleiden tekstistä ei todellakaan käynyt kirjoittajien tausta tai sukupuoli ilmi millään tavalla. En ole varmasti ainoa länsimaalainen joka on sisäistänyt rasismia.

Minna Canthin päivän mietteitä

Tänään 19.3. vietetään toista kertaa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Canth on ensimmäinen ja ainoa nainen, jolla on Suomessa liputuspäivä. Helsingin Sanomissa oli tänään Mervi Kantokorven kirjoittama kolumni, jossa pohdiskeltiin mitä Canth ajattelisi nykymenosta. Ensimmäisessä artikkelin innoittamassa kommentissa luki ”Olen mies ja elän tasa-arvoisessa Suomessa. Mikä tarkoitus on tällaisella uutisella?” Onpa mukavaa, kun joku meitä typeriä naisparkoja viisaampi mies tuli kertomaan, että mitä te turhia haihattelette, tasa-arvo on jo saavutettu!

On aika ylimielistä ajatella, että voi miehenä päättää naisten puolesta, että he ovat kaikessa tasa-arvoisia miesten kanssa. Usein myös ihmiset, jotka ovat näin päättäneet, sulkevat visusti tajuntansa kaikelta joka voisi todistaa että asia ei ole niin, tai he pyrkivät selittämään miksi todisteet ovat virheellisiä. Miehet ovat etuoikeutetussa asemassa – he voivat halutessaan sulkea silmänsä niiltä epätasa-arvon ilmentymiltä, joiden kanssa naiset joutuvat elämään. Kumma kyllä samat miehet huomaavat herkästi ne tilanteet, jossa he itse kärsivät miesten ylivallasta.

Suosittelen lukemaan Andrea Rubensteinin Who gets to decide when women are oppressed?

Olin hiljattain kuuntelemassa Jari Sarasvuota (firman järjestämä juttu), ja hän sanoi jotain, joka jäi mieleeni: meillä on jokaisella oma maailmankuvamme, ja usein havaitsemme vain ne asiat, jotka sopivat olemassaolevaan maailmankuvaamme. Kasvaaksemme ihmisinä meidän täytyy sallia parempien ideoiden loukata maailmankuvaamme, Sarasvuo jatkoi. Oleellista tässä on se, että kuuntelee muita, ja oikeasti miettii mitä he sanovat. On liian helppoa torjua toisen sanoma, jos itsellä ei ole kokemusta asiasta, ja kyseinen sanoma sotii omaa maailmankuvaa vastaan.

Kuten esittelyssäni mainitsin, uskoin nuorempana että tasa-arvo on jo saavutettu Suomessa, enkä suostunut kuuntelemaan ketään joka väitti toisin. Oma maailmankuvani muuttui vasta kun epätasa-arvo iski minua lekalla päähän, ja jouduin pakon edessä arvioimaan tilanteen uudelleen. Nykyään pyrin kuuntelemaan, kun ihmiset puhuvat kokemuksistaan, ja yritän parhaani mukaan olla kuvittelematta, että tiedän paremmin kuin he itse, miten asiat heidän elämässään ovat.

Olen huomannut että moni suomalainen uskoo samoin kuin tänään Hesarin artikkelia kommentoinut mies, eli että tasa-arvo on jo saavutettu. Samoin rasistisen puukotuksen uhriksi joutunut mies kertoi Hesarissa, ettei uskonut Suomessa olevan rasismia, ennen kuin joutui itse puukotuksen uhriksi. Kun puhuu naisten kanssa, lähes poikkeuksetta jokainen on kokenut joskus syrjintää. Monet heistä ajattelevat kuitenkin että kysymys on yksittäistapauksista, tai että syrjintä on osa normaalia elämää, eikä asialle voi mitään. Tämä on tänä päivänä suuri uhka tasa-arvolle. Suomen tasa-arvolaki on säädetty 1986, mutta tasa-arvoa ei saavuteta ennen kuin ihmisten asenteet ovat muuttuneet, ja näyttää siltä että rakkaasta kotimaastamme löytyy vielä paljon taantumuksellisia mielipiteitä.

Think women have achieved equality? Think again.