Etelän köyhien naisten ihmisoikeudet väestönkasvukeskustelussa

Perjantain Helsingin Sanomissa oli taas artikkeli ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun yhteydestä. Harmi, ettei netissä julkaista mielipidekirjoituksia, sillä Seppo Hurstin loistava kirjoitus Lapset eivät ole valkoisen naisen yksinoikeus (HS 26.3.2010, sivu C7; linkki vie maksulliseen digilehteen) puuttuu juuri siihen, mikä väestönkasvusta puhuttaessa aina unohdetaan.

Samaan aikaan, kun väestönkasvusta ollaan huolissaan, ollaan myös huolissaan Suomen liian alhaisesta syntyvyydestä. Vaikka Hesarin keskustelupalstalla muutamat kirjoittajat peräänkuuluttavat yhden lapsen politiikkaa kaikkiin maailman maihin, on äärimmäisen epätodennäköistä, että Suomeen alettaisiin puuhastelemaan sellaista lakia, koska ensinnäkin poliitikot haluavat lisätä Suomen syntyvyyttä, ja toisekseen koska en usko että suomalaisest suostuisivat noin räikeään puuttumiseen heidän itsemääräämisoikeuteensa. Tabu on se, että todellisuudessa paljon suositumpi mielipide on halu rajoittaa tiettyjen ihmisryhmien lisääntymistä. Kiinan yhden lapsen politiikka on saanut runsaan kritiikin lisäksi myös paljon kiitosta, ja helppohan sitä kiitosta on antaa kun kyseinen politiikka ei millään tapaa rajoita omaa lisääntymistä. Kiinalaiselle naiselle tilanne voi olla aivan toinen.

Halu rajoittaa ”väärien” ihmisten lisääntymistä ei ole millään tapaa uusi. Teollistuvassa maailmassa oltiin huolissaan siitä, että köyhälistö saa liikaa lapsia. 1900-luvun alkupuolella rotuhygienian kannatus oli kovassa nosteessa, eivätkä toimenpiteet rajoittuneet vain rotuun/etnisyyteen, vaan ”steriloitavaksi pääsi jos oli kevytkenkäinen nainen ja harrasti avioliiton ulkopuolisia suhteita, tyhmä, oppimaton, työhaluton, homoseksuaali ja asui paikkakunnalla jossa oli kiihkomielinen viranhaltija joka halusi loukata ihmisten fyysistä koskemattomuutta. Toisin sanoen, ei mahtunut kunniallisen, alistuneen ihmisen ikeeseen.”, kuten Stacy kirjoittaa Kummakerhossa. Tarkemmin steriloinneista voi lukea gradusta Liian huono kansalaiseksi? – Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949.

Naisten lisääntymisoikeuksiin kohdistuvat loukkaukset eivät suinkaan loppuneet 1900-luvun jälkimmäiselle puoliskolle tultaessa. Samaan aikaan kun USA:ssa naiset taistelivat oikeudesta aborttiin, liittovaltion toimesta steriloitiin naisia ja jopa alaikäisiä tyttöjä, joiden ei katsottu solveltuvan äideiksi – ketään ei varmaan yllätä, että nämä naiset olivat niitä kaikkein köyhimpiä, mustia, puerto ricolaisia ja intiaaneja. 1900-luvun loppupuolella on määrätietoisesti pyritty steriloimaan kolmannen maailman naisia väestönkasvun hillitsemiseksi.

Vielä nykyäänkin löytyy niitä, joiden mielestä ”oikeanlaisia” ihmisiä pitäisi kannustaa lisääntymään, ja ”vääränlaisten” ihmisten lisääntymistä taas pitäisi hillitä. Louisianalainen poliitikko John LaBruzzo kehitti ”loistoidean”, että köyhille ihmisille voitaisiin maksaa 1000 dollaria siitä hyvästä, että he suostuisivat steriloitaviksi, kun taas korkeampien sosioekonomisten luokkien ihmisiä voitaisiin kannustaa lisääntymään verohelpotusten avulla. En edes ala selittämään, miten törkeä tuo ehdotus oikein on, mutta kiinnostuneille suosittelen bfp:n vastinetta: An Intersectional, Reproductive Justice Feminist Response to LaBruzzo’s Sterilization Plan. LaBruzzo ei ole ajatustensa kanssa yksin: Mississippi Appendectomy (”Mississippin umpisuolenpoisto”) kertoo organisaatiosta, joka tarjoaa 200 dollaria sterilisaatiota vastaan huumeriippuvaisille naisille.

Tätä taustaa vasten pidän erittäin huolestuttuvana, että ilmastonmuutoksen syyllisiä aletaan etsiä kolmannen maailman naisista. Köyhien maiden ihmisiä on kuitenkin helpompi syyttää, kuin luoda katse omaan toimintaan, sekä länsimaisten yritysten ja valtioiden toimintaan. Andrea Smith kirjoittaa, että Maailmanpankin ja IMF:n rakennesopeutusohjelmat ovat itseasiassa lisänneet väestönkasvua hajoittamalla perinteisen talousjärjestelmän ja tuomalla tilalle rahanvaihtoon perustuvan järjestelmän, joka pakottaa ihmiset hankkimaan paljon lapsia turvatakseen elantonsa.[1] Jos keskitymme päivittelemään, kuinka etelän köyhät lisääntyvät liikaa, sen sijaan että vastustaisimme syrjiviä rakenteita, jotka ovat vastuussa köyhien maiden suurista lapsilukumääristä, päästämme itsemme liian helpolla.

Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Vastauksesta voisi laatia kokonaisen blogikirjoituksen, mutta lyhyesti voisin mainita tämän perinteisen naisten koulutuksen ja tasa-arvon lisäämisen, joka näkyisi todennäköisesti pienempänä syntyvyytenä. Tähän liittyy läheisesti se, että katolisen kirkon, USA:n ja kaikkien muiden samaa politiikkaa toteuttavien pitäisi lopettaa naisten lisääntymisoikeuksien sabotoiminen. Sen sijaan tarvitaan terveydenhuoltoa, joka mahdollistaa lisääntymisoikeuksien toteutumisen, eikä pyri rotuhygienialta haiskahtavin keinoin vähentämään köyhien naisten lasten lukumäärää. Lisääntymisoikeuksiin kuuluu nimittäin myös oikeus saada lapsia.

Emme voi puuttua köyhien maiden naisten ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen ilmastonmuutos-verukkeella. Ilmastonmuutoksen estämiseksi voidaan tehdä paljon sellaistakin, mikä ei loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia. Jos emme itse ole valmiita radikaaleihin toimenpiteisiin, esim. että ”otamme käyttöön perustulon ja maksimielintason sekä henkikökohtaiset päästökiintiöt” ja pyrimme degrowth-talouteen, emme myöskään voi puuttua köyhien maiden naisten lisääntymisoikeuksiin. Muutosta on aina helpompi vaatia muilta, ja etsiä syntipukkia vaikka väestönkasvusta, jolloin omaa toimintaa ei tarvitse muuttaa.

——————————

[1] Andrea Smith: Conquest: Sexual Violence and American Indian Genocide, s. 71.

— LISÄTIETOA —

Kirjoja:
Dorothy Roberts: Killing the Black Body
Andrea Smith: Conquest: Sexual Violence and American Indian Genocide

Blogilinkkejä:
Mississippi Appendectomy
Reproductive Justice Linkspam: A Starting Point
An Intersectional, Reproductive Justice Feminist Response to LaBruzzo’s Sterilization Plan

Artikkeleita:
Jane Lawrence: The Indian Health Service and the Sterilization of Native American Women
Forced Sterilization of Native Americans
Myla Vicenti Carpio: The lost generation: American Indian women and sterilization abuse

Hyvää Ada Lovelace -päivää!

Ada Lovelace -päivä on bloggaajien päivä, jolloin on tarkoituksena juhlistaa naisia aikaansaannoksia tieteentekijöinä ja tekniikan alalla. Tämä siksi, että edelleenkin on vallalla käsitys, että naiset ovat huonompia matematiikassa ja luonnontieteissä. Naiset myös tarvitsevat roolimalleikseen naisia, jotka ovat menestyneet tieteissä ja tekniikassa huolimatta sukupuoleen liittyvistä esteistä. Itse olen huomannut, kuinka vaikeaa välillä on löytää näitä roolimalleja, vaikka niitä on olemassa, jopa enemmän kuin olettaisi.  Suomessa on viime aikoina yritetty tehdä näitä naisia – jotka ovat unohdettu tieteentekijöinä – näkyviksi. Vuoden 2008 Tieto-Finlandia-palkinnon voitti Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret, joka  esittelee useita aiempien vuosisatojen tiedenaisia. Lisäksi Helsingin yliopiston kirjasto ja Kristiina-instituutti toteutti Kansalliskirjaston galleriaan sekä internettiin näyttelyn Tiedenaisia vuonna 2000. Näyttely esittelee suomalaisia tiedenaisia sekä merkkipaaluja naisten institutionaalisista läpimurroista tiedeyhteisössä.

Tiedenaisia-näyttely esittelee mm. tähtitieteilijä Liisi Oterman (1915-2001), joka väitteli tähtitieteestä ensimmäisenä naisena Suomessa vuonna 1955. Hän valitsi alun perin luonnontieteiden opiskelun, koska Turun yliopistossa ei opetettu sanskriittia. Liisi Otermasta tuli Turun yliopiston tähtitieteen dosentti vuonna 1959 ja vt. professori 1962. Hän työskenteli läheisesti suomalaisen tähtitieteen vaikuttajan, Turun yliopiston professorin, Yrjö Väisälän kanssa. Väisälän vaikutus naisten etenemiselle tähtitieteessä oli kohtuullisen suuri, sillä hän innosti vielä Hilkka Rantaseppä-Heleniuksen (1925-1975) vaihtamaan matematiikan opintonsa tähtitieteeseen. Tämä on eritysen merkittävää siksi, että alkuaikoina Turun observatorion koko henkilökunnan muodostivat professori Väisälä, observaattori Oterma ja osa-aikainen assistentti. Rantaseppä-Helenius toimi ensin Tuorlan observatorion assistenttina ja myöhemmin observaattorina, Oterman jätettyä viran. Rantaseppä-Helenius otti myös kantaa tyttöjen matematiikan taitojen vähättelyyn:

”Sellainen puhe, etteivät tytöt tajua matematiikkaa, ei ole totta. Tyttöjen pitää vaan saada enemmän itseluottamusta, niin tajuaminen tulee sen mukana.”

Toisaalta hän oli selkeästi myös aikansa kasvatti. Ajan, jolloin tyttöjen koulutus oli luksusta ja naiset tekivät työtä, jos heidän oli pakko. Pääelättäjä oli tietenkin mies ja naisen ei ollut soveliasta tehdä työtä edes elättääkseen itsensä, jos vaihtoehtona oli miehen elanto:

”On oikein hyvä omatunto kun ei ole vienyt kenenkään miehen leipää. Varsinkin kun tietää, että tekee työtä, johon tuskin monenkaan miehen kärsivällisyys riittäisi […]”

Joka tapauksessa, Tiedenaisia-sivusto on tutustumisen arvoinen jokaiselle asiasta kiinnostuneelle.

Ulkomaisista tiedenaisista haluaisin tuoda vielä esille Cecilia Payne-Gaposchkinin (1900-1979), joka sai minut perehtymään enemmän naisiin tieteentekijöinä. Hän oli kotoisin Englannista, mutta teki uransa Harvardissa. Hän oli ensimmäinen Harvardista valmistunut tähtitieteilijä. Tämä siksi, että perinteisesti miespuoliset tähtitieteilijät olivat valmistuneet fysiikasta. Fysiikan laitoksen silloinen johtaja, Theodore Lyman, ei kuitenkaan suostunut ottamaan naisia opiskelijoiksi ja siksi Harold Shapley, jonka kanssa Payne työskenteli järjesti hänelle mahdollisuuden valmistua tähtitieteestä. Hän työskenteli suureksi osaksi Sergei I. Gaposchkinin kanssa, jonka kanssa hän myös meni naimisiin 1934. Payne-Gaposchkin tuotti yli 300 julkaisua ja hänet tunnetaan erityisesti siitä, että hän totesi tähtien muodostuva pääosin vedystä ja heliumista. Tähän asti oli oletettu tähtien olevan pääosin maan kaltaisia kappaleita. Hänen väitöskirjaansa on kehuttu mm. epäilemättä erinomaisimmaksi väitöskirjaksi, joka koskaan on kirjoitettu tähtitieteestä. Vaikka Payne-Gaposchkin oli ensin tutkija ja myöhemmin tutkijatohtori, hän joutui kärsimään sukupuolestaan. Hänelle maksettiin teknisen assistentin palkkaa opettajan tai professorin palkan sijaan. Kun hän sai professuurin ensimmäisenä naisena Harvardin yliopiston historiassa vuonna 1956 hän sanoi palkkansa nelinkertaistuneen. Ja vaikka suuri osa ymmärsi Payne-Gaposchkinin tieteelliset saavutukset, niitä myös vähäteltiin ja tuloksia kiistettiin sen vuoksi, että tutkijana oli nainen. Hän jäi eläkkeelle tähtitieteen laitokselta vuonna 1966, mutta jatkoi tutkimustyötä lähes kuolemaansa asti 1979.

Vaikka on inspiroivaa lukea naisista, jotka ovat onnistuneet tekemään sitä, mitä he haluavat esteistä huolimatta, on myös hieman masentavaa huomata, että tähän pystyäkseen heidän on oltava huomattavasti parempia, kuin miespuoliset kolleegansa. Vaikka tilanne on huomattavasti parantunut viimeisen sadan vuoden aikana, on sama ilmiö vieläkin huomattavissa työelämässä. Lisäksi, vaikka yliopistojen perustutkinto-opiskelijoista on naisia enemmän ( 54,8 %) kuin miehiä, niin miesten määrä on edelleen suurempi tohtoreissa, assistenteissa, yli-asssistenteissa ja erityisesti professoreissa (82,1 %). Nämä luvut ovat tosin vuodelta 1999, uuden tutkimuksen mukaan tilanne on hieman parantunut n. 10 vuodessa.  Takaiskuista ja vielä tehtävän tasa-arvotyön määrästä huolimatta suunta tuntuu olevan kuitenkin oikea. Ehkä vielä jonain päivänä kaikki ovat oikeasti samalla viivalla.

Lisätietoa:
Ada Lovelace Day: Mistä kaikki alkoi?
Liisa Husu: Tiedenaiset suomalaisen tiedepolitiikan kohteena

Naistenpäivän ajatuksia

Kathryn Bigelow voitti viime yönä parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun palkinto meni naiselle. Asia tuli minulle täysin yllätyksenä, koska en ole erityisemmin seurannut Oscareita, mutta se toi selkeästi esille, miksi naistenpäivä ei ole turha. Ensimmäiset 81 vuotta, kun palkintoja on jaettu, parhaan ohjaajan palkinto on mennyt miehelle. Tämähän johtuu tietenkin siitä, että naiset yksinkertaisesti vain ovat niin huonoja ohjaajia. /sarkasmia Valitettavasti edelleen naisten saavutuksia täytyy nostaa esille erityisen päivän avulla.

USA:ssa maaliskuu on myös ”National Women’s History Month”. Kuten helmikuun ”Black History Month”, kuukauden tarkoituksena on nostaa esille ihmisryhmää, joka on sivuutettu mieskeskeisessä ja valkoisessa historiankirjoituksessa. Voittajat kirjoittavat historian ja ja ennen kaikkea päättävät, mitkä asiat ovat tärkeitä muistaa. Siksi tarvitaan kuukausia, jotka auttavat laajentamaan näkemystä historiasta.

Suomessa naistenpäivän ohjelmaan kuuluu myös Suomen pakolaisavun jakama Vuoden pakolaisnainen-palkinto, joka tänä vuonna meni Nasima Razmyarille.
(Yle: Vuoden pakolaisnainen haluaa arjen äänitorveksi)

Vihreässä Langassa oli tänään mielenkiintoinen kirjoitus Jarkko Tontilta: Naistenpäivä ja yksilön puolustus. Tontti kirjoittaa: ”Ehdotan sukupuolipuheesta luopumista tai ainakin sen vähentämistä. Yksilöiden väliset erot ovat monin verroin tärkeämpiä kuin sukupuolten väliset erot. Ei vain sukupuolen perusteella yleistäminen, vaan kaikki ryhmäidentiteetteihin survominen on loppupeleissä väkivaltaa yksilöä kohtaan.” Tontti mainitsee kyllä ohimennen, että sukupuolesta puhumalla voidaan tuoda esille tasa-arvo-ongelmia, mutta hän ehdottaa, että pyrkisimme välttämään sukupuolipuhetta, koska se luo stereotypioita. Tontin mukaan ”tarvitsemme vähemmän sukupuolipuhetta, enemmän yksilön ainutkertaisen erilaisuuden ihmettelyä.”. Olen samaa mieltä Tontin kanssa siitä, että tarvitsemme vähemmän sellaista sukupuolipuhetta, joka pitää yllä stereotypioita ja käsitystä miesten ja naisten perustavanlaatuisista eroista. (Kuulin tänään radioista pohdiskelua siitä, minkälaisia hiihtäjiä naiset ovat. Häh?!) Sukupuolipuhetta ei pidä kuitenkaan julistaa pannaan, sillä syrjintä ei poistu vaikenemalla siitä. Niin kauan kuin ihmisiä kohdellaan eri tavalla sen perusteella, mihin ryhmään he kuuluvat, niin kauan joudumme puhumaan ryhmistä.

Sukupuolipuheessa on sekin vaara, että siinä helposti unohtuvat muut kuin cissukupuoliset ihmiset. Joten naistenpäivän kunniaksi haluan tuoda esille transnaisia, jotka tekevät tärkeää työtä tasa-arvon toteutumisen eteen.
Cartographies
Taking Up Too Much Space
bird of paradox
Taking Steps
TransGriot
Julia Serano
Lisäksi haluan suositella Questioning Transphobia-ryhmäblogia, sekä Kummakerhoa, suomalaista queer-verkkolehteä.

——————————

Naistenpäivän teemaan liittyen:
Myytinmurtaja: Ab esse ad posse.
”Kun maailmamme kerran on edennyt näinkin pitkälle, muutoksen on pakko olla mahdollinen. ”

N. Amma Twum-Baah: International Women’s Day: Why Should I Care?
Echidne of the Snakes: Happy International Women’s Day!
Echidne of the Snakes: Hippy, Happy International Women’s Day

Tasa-arvoa käytännön ja asenteiden tasolla

Luin äsken Sini Terävän kirjoituksen Asenteita ennen ja nyt. Suosittelen sitä muillekin, jos kiinnostaa kuulla Sandra Day O’Connorin (hän oli ensimmäinen nainen USAn korkeimman oikeuden jäsenenä) kokemuksista juristina 50-luvun USA:ssa, kun oikeustieteen opiskelijoista vain 1% oli naisia. Women in Politics and Government -seminaarissa puhuttiin myös tasa-arvosta Suomessa, ja siinä kävi ilmi mielenkiintoinen seikka: panelistit eivät tunnistaneet esille nostettuja tasa-arvongelmia nykypäivän Suomesta.

Sini Terävä kirjoittaa:

”Pohdimme seminaarin jälkeen, onko tässä jotenkin havaittavissa sukupolviero suhteessa tasa-arvoon. Kun lainsäädännölliset ja sääntöihin pohjautuvat tasa-arvo-ongelmat alkavat olla jo melko vähissä (toki niitäkin on), tuntuu tasa-arvo käytäntöjen ja asenteiden tasolla entistä suuremmalta kysymykseltä. Me kaikki, kaksi nuorta naista ja kaksi nuorta miestä, tunnistimme tasa-arvo-ongelmia mm. suomalaisessa järjestökentässä ja asenneilmapiirissä. Miksi SYLin hallituksen puheenjohtaja on vuosikausia ollut mies ja varapuheenjohtaja nainen? Miksi tuossakin seminaarissa, jonka yleisö oli hyvin naisvaltainen, noin puolet kysymyksistä esittivät miehet? Miksi koulussa hyvin menestyviä poikia pidetään älykkäinä mutta tyttöjä edelleen helposti ahkerina? Miksi käytännön vapaaehtoistyöntekijöistä suuri osa on naisia mutta puheenjohtajistot täyttyvät monissa järjestöissä miehistä? Miksi kunnallispolitiikassa valtuustojen, hallitusten ja lautakuntien puheenjohtajista niin suuri enemmistö on miehiä?”

Yksi suurimpia esteitä todelliselle tasa-arvon toteutumiselle on nimenomaan tasa-arvon puute ”käytäntöjen ja asenteiden tasolla”. Asiaa hankaloittaa erityisesti se, että Suomessa on vuosikausia rakennettu myyttiä siitä, että tasa-arvo on jo saavutettu, ja todella monet näyttävät uskovan tähän. Minäkin uskoin jossain vaiheessa kyseiseen myyttiin, ja siitä seurasi mielenkiintoinen paradoksi, kun monesti huomasi epätasa-arvoa, eikä tiennyt mitä ajatella siitä. Uskosta siihen, että suomalainen yhteiskunta on pääasiassa tasa-arvoinen, seuraa usein se, että epätasa-arvoisista tilanteista ja käytännöistä ajatellaan helposti, että ”asiat nyt vain ovat näin” ja ei niille mitään kannata tehdä. Epätasa-arvo tulee samalla ulkoistettua muihin maihin, ja tasa-arvotaistelu muiden ongelmaksi, johon ei itse tarvitse puuttua.

Nimenomaan ihmisten asenteissa on tasa-arvon saavuttamisen kannalta vielä hirveästi työsarkaa, senkin jälkeen kun lainsäädännöstä on saatu poistettua loputkin epätasa-arvoa tuottavat kohdat. (Onko tällainen lainsäädäntö edes mahdollista saavuttaa?) Monet epätasa-arvoiset käytännöt ovat niin normaaleja, että suurin osa ihmisistä ei edes ajattele niitä. Näihin käytäntöihin kuuluu esim. naisten jatkuva arvottaminen ulkonäön perusteella, nykyinen armeijakäytäntö, vanhemmuuden kustannusten kasautuminen äidin työnantajalle, kaikki Sinin kirjoituksessaan mainitsemat asiat jne. Samoin ihmisten asenteiden takana piilevät sukupuolistereotyyppiset käsitykset siitä, minkälainen on mies ja minkälainen on nainen, estävät ihmisiä olemaan vapaasti oma itsensä, koska normeihin mukautuminen on aina helpompaa. Kaikista näistä asioista voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta tämän kirjoituksen tarkoitus oli tuoda esille, että tasa-arvo vaatii muutakin kuin tasa-arvoista lainsäädäntöä. Yhtä tärkeitä ovat tasa-arvoiset arjen käytännöt, ja kulttuurinen tarinavaranto/diskurssi, joka mahdollistaa tasa-arvoiset asenteet.

Lopuksi vielä linkki listaan naisten kohtaamista tasa-arvo-ongelmista:
Andrea Rubenstein: Think women have achieved equality? Think again.

Maailma muuttuu Eskoseni

Tämän päivän Helsingin sanomissa oli juttu Audin myyntijohtajan, Esko Kiesin, antamasta haastattelusta Anna-lehdelle. Kyseessä oli Anna-lehden uusi media- ja markkinointivaikuttajille räätälöity erikoislehti, joka on  yksittäinen, räätälöity markkinointitempaus, ja joka ei ole ollut julkisessa myynnissä eikä levityksessä, ja juttu ilmestyi sarjassa ”Mies puhuu naisesta”. Juttu on saanut aikaan keskustelua, ainakin internetissä. Jopa niin paljon, että Helsingin Sanomien nettisivuilla VV-auton toimitusjohtaja, Pekka Lahti, pahoittelee julkisesti myyntijohtajansa kommentteja. Kyllä saakin pahoitella, varsinkin kun Kiesi ei ole mikään julkisuuden henkilö, joka esiintyy lehtien sivuilla itsenään, vain häntä haastateltiin juuri siksi, että hän on Audin myyntijohtaja.

En ole lukenut alkuperäistä juttua vain ainoastaan Helsingin Sanomien version, mutta uskoisin voivani luottaa toimittajan kykyyn siteerata alkuperäistekstiä. Tässä hieman Kiesin ajatuksia (siteerattuna tuosta Helsingin sanomien jutusta) kommenttien kera:

Kiesin mukaan autoista ja naisista on helppo puhua, koska ”auton kaikki käyttöominaisuudet löytyvät naisesta”.

Tässä lauseessa on niin paljon pielessä, että en tiedä mistä aloittaisi. Onkohan Kiesi koskaan kuullut siitä radikaalista ajatuksesta, että naiset ovat ihmisiä?

”Auton ulkonäkö viimeistellään jousituksilla ja pyörillä – naisen nilkat ja kengät ovat minulle tärkeitä, ja nainen menettää usein muotonsa, jos hänellä on alle seitsemän senttimetrin korot”, Kiesi sanoo ja kertoo katsovansa naista samassa järjestyksessä kuin uutta autoa: Katse kulkee alhaalta ylös eli kengistä, nilkoista ja sääristä vartaloon ja pukeutumiseen ja viimeiseksi silmiin.

Niin, eipä niillä silmillä niin väliä, kunhan korot on kunnossa… Järkyttävintä on tässä ehkä se, että Kiesin mielestä naisen pitää pilata terveytensä (korkeat korot OVAT haitallisia jaloille) siksi että näyttäisi kauniilta, eli luonnottomalta. Luonnollinen nainenhan ei toki voi ”tosimiehen” mielestä olla kaunis. Suosittelen Eskoa kokeilemaan itse, miltä tuntuu kävellä seitsemän sentin koroissa. Mielellään vielä kapea hame päällä, niin että kävely on mahdollisimman helppoa.

Kiesin kokemusten mukaan nainen on halutessaan ”aika kylmä otus: hän pystyy manipuloimaan ja olemaan ilkeä paljon helpommin kuin mies”. Kiesille on iän myötä naisessa tullut yhä tärkeämmäksi itse naiseus.

Häh? Kiesin mielestä naisen luonteeseen kuuluu siis olla ilkeä ja manipuloiva, mutta hänelle tämä on tullut yhä tärkeämmäksi iän myötä…? Minusta koko Kiesin antama haastattelu on pelkkää ilkeilyä alusta loppuun. Manipuloinnista nyt en sitten tiedä. Kyllä ilkeys ja manipulointi taitavat olla ihan yhtä luontaisia sukupuoleen katsomatta. Usein toki manipulointia käytetään silloin kun ei ole todellista valtaa, joten siinä mielessä nyky-yhteiskunnassa voi olla, että naiset sitä enemmän käyttävät. Tosin tämä ei kyllä perustu omaan kokemukseeni ja on pelkkää pohdiskelua.

”Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava. Nykyään minulle on hyvin tärkeää, että minulla ja naisellani on paljon yhteistä, esimerkiksi samantasoinen koulutus ja arvomaailma. Arvostan myös suuresti sitä, että nainen silittää paitani, tässä eleessä on paljon symboliikkaa. Kun nainen kieltäytyy silittämästä tai siivoamasta, voisi karrikoidusti sanoa, että suhde vetelee viimeisiään.”

Eiköhän kuitenkin jokainen aikuinen ole itse vastuussa osuudestaan kotitöissä. Siis myös jos mies KIELTÄYTYY siivoamasta (minulle silittäminen ei ole niin tärkeää, jos haluaa kulkea silitettävissä paidoissa, niin jokainen silittäköön itse), niin sitten tulee mieleen haluaako mies oikeasti parisuhteen vai kotiapulaisen. Jos haluaa kotiapulaisen, niin sittenhän voi sellaisen palkata.

Naisen sopiva ikä on Kiesin mielestä määritelty hyvin Naisen oppaassa, joka on painettu vuonna 1948: se on miehen ikä jaettuna kahdella ja ynnättynä seitsemällä. Kiesille, 59, sopivan ikäinen nainen on siis 36–37-vuotias.

Tämän laskutavan mukaan mikään parisuhde ei sitten voi kestää kovin kauaa, kun nainen ei voi vanheta samassa tahdissa kuin mies. Kiesi kai ei nyt kovin pitkäaikaisesta suhteesta unelmoikaan.

Tasa-arvoa ei Kiesin mielestä ole se, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla, sillä nainen on niin fyysisesti, psyykeltään kuin tunne-elämältäänkin aivan erilainen kuin mies.

Ei välttämättä SAMALLA TAVALLA, mutta SAMANARVOISENA. Fyysisesti nainen onkin erilainen kuin mies, mutta psyyke- ja tunne-elämäerot tulevat kyllä enemmänkin luonteesta ja kasvatuksesta. Mutta mitä muuta kuin vanhoihin stereotypioihin sortumista voi odottaa mieheltä, joka vertaa naisia autoihin?

”Tämän vuoksi naiset pärjäävät usein huonommin myös johtaja-asemissa: he käyttävät tunteita vääränlaisissa tilanteissa, jolloin tunne menee usein järjen edelle. Mutta tietysti poikkeuksiakin on. Miehet taas pystyvät helpommin hallitsemaan suuria kokonaisuuksia”, Kiesi analysoi.

Ja taas: HÄH? Juuri vähän aikaa sittenhän Kiesi vertasi naisia autoihin, joilla (ainakaan tietääkseni) ei ole tunne-elämää lainkaan (pahoittelen kovasti, jos nyt loukkaan autojen tunteita). Juu, tietysti saattaa minullakin tunteet nousta pintaan, jos minua kohdellaan kuten autoa…

Kiesin mukaan miehen on vaikea joissakin tilanteissa ymmärtää naisen logiikkaa, eikä hän myöskään pidä naisten välisestä peruskateudesta. Naiset ovat myös huonoja verkostoitumaan, hän kertoo.

Naisen logiikkaa? Esko Kiesin logiikka on kyllä todella haussa tämän haastattelun perusteella ja ei kai hän loogisesti ajattelevaa naista silloin ymmärräkään. Ja mikä on naisten välinen peruskateus? Naiset huonoja verkostoitumaan? Kuitenkin useinmiten juuri naiset (ainakin Kiesin sukupolvea olevat) ovat niitä, jotka perheessä pitävät yhteyttä sukulaisiin ja jopa miehenkin sukulaisiin. Naisilla ei vain ole perinteisiä verkostoitumismalleja liike-elämään. Ja esim. johtajatasolla on toistaiseksi vielä sen verran vähän naisia, että verkostoituminen voi olla vaikeaa kun perinteisiin ”herra-kerhoihin” ei ole asiaa.

Kiesin mielestä naisella on sen sijaan kyky pelkistää ja viedä paremmin rutiinit läpi tavanomaisissa asioissa. ”Ja niinhän sitä sanotaan, että naiset ovat enemmän suorittajia ja miehet haaveilijoita.”

Eli naiset tekee työtä ja miehet haaveilee ja siksi miehistä tulee johtajia. Tai jotain. Kyllä miehetkin varmasti osaavat silittää paidan jos vain yrittävät.

Loppujen lopuksi: Toivotan Esko Kiesille siis onnea vain ”unelmiensa naisen” etsinnässä. Uskoisin, että hänen on aika vaikea löytää 36-37-vuotiasta diplomi-insinöörinaista, joka vain haluaa pitää häntä hyvänä ja olla haluttava. Ai niin, ja silittää hänen paitansa…

”Maailma muuttuu, Eskoseni”, kirjoitti aikanaan jo Aleksis Kivi.

Keskenään risteävät sorron mekanismit

Syy, miksi rasismi on feministinen ongelma, selittyy feminismin määritelmällä. Feminismi on ideologia, joka pyrkii vapauttamaan kaikki naiset: värilliset naiset, työväenluokkaiset naiset, köyhät naiset, vammaiset naiset, juutalaiset naiset, lesbot, vanhat naiset, mutta myös valkoiset, taloudellisesti etuoikeutetut heteroseksuaaliset naiset. Jos pyritään vähempään kuin tähän visioon täydellisestä vapaudesta, se ei ole feminismiä vaan naisten itsekorostusta.
–Barbara Smith, National Women’s Studies Associationissa pitämässään puheessa, kesäkuussa 1979.1

Sana ”tasa-arvo” ymmärretään Suomessa usein nimenomaan sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi. Sen puolesta on taisteltu jo yli sata vuotta, mutta muut syrjinnän muodot ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Seta täyttää tänä vuonna 35 vuotta, ja vaikka järjestön olemassaolon aikana HLBT-kansan (homo, lesbo, bi, trans) oikeuksissa on tapahtunut selvää edistystä, syrjintä on edelleen laajasti hyväksyttyä. Toisaalta myöskään vammaisten oikeudet eivät toteudu Suomessa, ja välillä tuntuu siltä kuin Kalle Könkkölä taistelisi yksin niiden puolesta, vaikka Kynnys ry on perustettu jo 36 vuotta sitten. Ihmisiä syrjitään myös monella muulla tapaa, mm. rodun tai etnisyyden, uskonnon, iän, luokan tai transsukupuolisuuden perusteella.

Syrjintä on mahdollista, koska hyväksymme ihmisten jakamisen erilaisiin kategorioihin, joihin liitetään erilaisia mielikuvia ja joita arvotetaan näiden mielikuvien perusteella. Kategorisointi on ihmisen kognitiivinen ominaisuus, josta tuskin pääsemme kovin helpolla eroon, mutta arvottamisesta on pyrittävä luopumaan. Nykyisessä systeemissä ”normaalius” antaa etuoikeuksia, joita ”poikkeaville” ei suoda.

Sorron mekanismit risteävät keskenään, ja muodostavat hierarkian, joissa tiettyjä ominaisuuksia arvostetaan enemmän kuin toisia. Samoin ihmisten identiteetit koostuvat monista eri osista, ja harva meistä on kaikilla mahdollisilla tavoilla etuoikeutettu, ja kääntäen harva meistä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sorrettu. Nämä eri identiteetin osat kietoutuvat yhteen muodostaen kokonaisuuden, jota on mahdotonta pilkkoa osiin. Tämä tarkoittaa sitä, että esim. syrjintä sukupuolen perusteella voi saada aivan erilaisia muotoja, riippuen siitä, onko kyseessä valkoinen vai tummaihoinen nainen. Samoin naisten kokemukset voivat olla hyvin erilaisia seksuaalisesta suuntautumisesta riippuen, esimerksi naisen äitiys saa yhteiskunnassa hyvin erilaisia merkityksiä riippuen siitä, onko kyseinen äiti lesbo vai hetero. Siksi nykypäivän feminismissä on tullut yhä tärkeämmäksi intersektionaalisuus, eli ymmärrys siitä, että sekä ihmisten identitetti, että heidän kohtaamansa syrjintä, on moniperustaista.

Koska kaikki syrjintä perustuu samaan periaatteeseen, eli ihmisten suosiminen/syrjiminen tiettyyn kategoriaan kuulumisen perusteella, meidän on turha taistella yhtä syrjinnän muotoa vastaan, jos samalla hyväksymme toisenlaisen syrjinnän. Vain yhden sorretun ryhmän oikeuksien puolustaminen ei ota huomioon, että monet kyseisen ryhmän jäsenistä kuuluvat myös muihin sorrettuihin ryhmiin. Feminismi on valitettavasti useimmiten keskittynyt puolustamaan valkoisten, heteroseksuaalisten, ei-vammaisten, yläluokkaisten naisten asemaa, koska jättäessään huomiotta muut sorron muodot, se on unohtanut naisten moninaisuuden. Seurauksena on ollut, että tietyt naisten kohtaamat ongelmat ovat jääneet huomoimatta, koska ne eivät ole koskeneet kaikkein etuoikeutetuimpia naisia. Esimerkiksi 1970-luvulla USA:ssa jotkut feministi-järjestöt vastustivat tiukennuksia sterilisaatiolakiin, vaikka valvomattomat sterilisaatiot mahdollistivat myös köyhien ja värillisten naisten pakkosterilisaation. Etuoikeutetut naiset näkivät tämän vain puuttumisena heidän ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteensa.2

Sukupuolten välistä tasa-arvoa ei voida saavuttaa, jos samalla pidetään yllä hierarkioita, jotka sortavat jonkun muun ominaisuuden perusteella. Yhtä hierarkian osaa tuskin saadaan poistettua, jos muut osat ovat paikallaan. Lisäksi, jos vaikka saavuttaisimme sukupuolten välisen tasa-arvon, ei maailmaa voisi millään tapaa kutsua tasa-arvoiseksi, jos samaan aikaan ihmiset olisivat eriarvoisia vaikka rodun tai seksuaalisen suuntauksen perusteella. Siksi feministien on pyrittävä lopettamaan sorto sen kaikissa muodoissa.

Suosittelen lukemaan myös Audre Lorden klassisen kirjoituksen samasta aiheesta: There Is No Hierarchy of Oppressions

”It is not accidental that the Family Protection Act, which is virulently anti-woman and anti-Black, is also anti-gay. As a Black person, I know who my enemies are, and when the Ku Klux Klan goes to court in Detroit to try and force the Board of Education to remove books the Klan believes ”hint at homosexuality,” then I know I cannot afford the luxury of fighting one form of oppression only. I cannot afford to believe that freedom from intolerance is the right of only one particular group. And I cannot afford to choose between the fronts upon which I must battle these forces of discrimination, wherever they appear to destroy me. And when they appear to destroy me, it will not be long before they appear to destroy you.”

——————————

[1] Barbara Smith: The Truth That Never Hurts: Writings on Race, Gender, and Freedom. Rutgers University Press, 1998. (Sivu 96)
[2] Adrienne Rich: Of woman born: motherhood as experience and institution. Norton, 1986. (Sivu xxi)

Lepää rauhassa Bea Arthur

Pitkän uran tehnyt Bea Arthur menehtyi syöpään viime lauantaina 86-vuotiaana. Hän kuului feminismin pioneereihin tv:ssä. Suomessa Bea muistetaan ainakin roolistaan Dorothy Petrillo Zbornakina sarjassa Tyttökullat. Hänellä oli myös nimirooli 70-luvun sarjassa Maude, joka oli spin-off Perhe on pahin -sarjasta, jossa Maude oli Edithin serkku. Maude oli aikanaan edelläkävijä mm. siinä, että Maude teki sarjassa abortin. Tämä tapahtui kaiken lisäksi ennen Yhdysvaltojen aborttioikeuden ennakkotapausta Roe vs. Wade. En tiedä onko Maudea näytetty Suomessa, minä en ainakaan sitä muista katsoneeni.

Kuultuani uutisesta muistelin kuinka Tyttökullat oli joskus yksi lempisarjoistani. Sarjaa tehtiin 1985-1992, joten eiköhän se ollut 80-luvun loppupuolella kun sarja tuli myös Suomen tv:stä. Tyttökullat oli monella tavalla poikkeuksellinen sarja. Sen päähenkilöt olivat kaikki naisia ja vielä keski-iän ohittaneita naisia, jotka eivät värjänneet hiuksiaan tai peittäneet ryppyjään. Kuinka usein televisiossa näkee tällaisia naisia? Ja joilla on myös seksielämää? Usein vanhemmille naisille tarjolla olevat roolit ovat äitejä tai mummoja. Nykyään tuntuu, että seksiä voi harrastaa vain nuoret ja kauniit. Ainakin televisiossa. Tämän sarjan valossa tuntuu kummalliselta, että niinkin konservatiivinen sarja, kuin Sinkkuelämää herätti kohua kymmenisen vuotta myöhemmin.

Sinkkuelämää oli siinä mielessä positiivinen, että myös sen päähenkilöt olivat naisia. Tyttökultiin verrattuna Sinkkuelämän naiset olivat kuitenkin kovin karikatyyrisiä. Tyttökullat olivat oikeita ihmisiä. Sinkkuelämää pyöri kovin paljon miesten ja erityisesti seksin ympärillä. Tämän lisäksi naiset keskittyivät muihin ”naisten” juttuihin, kuten kenkien osteluun. Hahmot jäivät hieman yksiulotteisiksi sekä vahvistivat stereotypioita naisista ja siksi sarjaa ei mielestäni voi pitää kovin feministisenä. Toisin oli Tyttökultien laita. Jo se, että kaikkien naisten ei tarvitse olla nuoria ja kauniita on itsessään feminististä.

Olen nähnyt Tyttökullat-sarjaa viimeksi silloin kun se tuli tv:stä ensimmäisen kerran, joten en voi esittää mitään kovin varmoja faktoja sarjasta. Sen kuitenkin muistan, että sarjan neljä naista pitivät toistensa puolia tuli eteen mitä tahansa eivätkä he yrittäneet peittää vanhenemistaan, paitsi ehkä Blanche, joka oli hieman nuorempi muita. Hän taisi olla ainoa, jolla oli vanhenemisongelmia. Joka tapauksessa nämä naiset pitivät huolta toisistaan ja mielestäni hienoa oli myös se, että joukkoon mahtui myös Sophia, joka oli Dorothyn äiti. Tässä olisi sarja, jonka nimeksi sopisi Täydelliset naiset huomattavasti paremmin kuin nykyään nimen omaava sarja (jonka englanninkielinen nimi on Desperate Housewives eli Epätoivoiset kotirouvat). Tyttökullat näytti parhaan puolen tyttöjen välisestä ystävyydestä: se ei lopu siihen kun tytöistä kasvaa naisia.

********

Bea Arthurista on kirjoitettu myös useissa englanninkielisissä blogeissa:
Salon Broadsheet: Bea Arthur ”changed the perception of a woman’s role”
Salon Broadsheet: Remembering Bea Arthur, feminist TV pioneer
The Pursuit of Harpyness: Thank You For Being a Friend: Bea Arthur, 1922-2009
Pandagon: BUMMER

Englanninkielisissä blogeissa on käsitelty osittain samoja asioita, kuin tässä kirjoituksessa. Ajatukset olivat kuitenkin omiani, joita pohdin ennen kuin luin ko. tekstejä, joten siksi en ole linkittänyt niitä suoraan tekstiin. Kuten muista blogiteksteistä voi huomata, ajatukseni eivät ole mitenkään omaperäisiä.