Ylpeyskö homojen etuoikeus?

Facebook-keskustelusta bongattua:

Jotenkin nykymediasta (ainakin) saa sellaisen kuvan, että itsestään saa ja pitää olla ylpeä vain, jos kuuluu johonkin vähemmistöön [...]

Näin Priden alkajaispäivänä ylläoleva kommentti sai minut pohtimaan, miksi joistakin ihmisistä tuntuu tuolta. Epäilisin, että heteroseksuaalisuuden tavallisuus sokaisee ihmiset niin, etteivät he näe, kuinka arvostettua heterous oikein on. Heteroseksuaaliset parisuhteet ovat koko ajan tapetilla elokuvissa, mainoksissa ja mediassa yleensäkin. Nämä suhteet esitetään myös lähes poikkeuksetta positiivisessa valossa – jos suhdetta kritisoidaan, se ei johdu siitä, että osapuolet ovat eri sukupuolta keskenään vaan jostain aivan muusta seikasta.

Samoin yhteiskunta arvostaa heteroseksuaalisuutta. Siviilivihkikaava alkaa ”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi.” Heteron on täysin sallittua, jopa suotavaa kertoa seksuaalisesta suuntautumisestaan, kukaan ei katso paheksuvasti jos kertoo olevansa naimisissa. Heteroilla vain on hassu käsitys kaapista tulemisesta – Opettaja-lehden kyselyn mukaan ”hetero-opettajista yli 70 prosenttia ei ymmärrä, miksi opettajan pitäisi kertoa suuntautumisestaan avoimesti työpaikallaan”. Jännää, epäilen kyllä vahvasti että suurin osa näistä ihmisistä ei ole salannut avioliittoaan työpaikalla… Kun itse menin naimisiin, työkaverit antoivat minulle lahjan. On se kivaa kun heteroseksuaalisuuden julkistamisesta oikein lahjotaankin. ;) Jos taas olisin parisuhteessa naisen kanssa, joutuisin miettimään tarkasti voisinko mainita kumppaniani nimeltä, mikä taas aiheuttaisi tarvetta aikamoisille kielenkääntötempuille, ottaen huomioon että tiedän kaikkien työkavereideni kumppanien nimet ja päivän lounaskeskustelun aiheena oli mitä kukin teki juhannuksena…

Takaisin ylpeyteen. Olen ymmärtänyt, että koko pride-ajatus on lähtenyt siitä, että homoseksuaaleja on pitkään halveksittu ja sorrettu. Pride on vastaus tähän, osoitus siitä että homokin voi olla ylpeä itsestään, vaikka ympäristö tuomitsisikin. Hetero-pridea ei tarvita siitä yksinkertaisesta syystä, että heteroseksuaalisuus on ”yhteiskunnan säilymisen” tukipilari (katso vihkikaava yllä), eikä mikään halveksittu ominaisuus, jonka takia joutuu kohtaamaan ties minkälaisia ennakkoluuloja. Tästä syystä on erilaista tuntea ylpeyttä sukupuolisesta suuntautumisestaan jos kuuluu arvostettuun enemmistöön kuin jos kuuluu syrjittyyn vähemmistöön. Jos asia kuitenkin oikein kovasti kaivelee, tänä vuonna on mahdollisuus marssia Pride-kulkueessa myös Ylpeät heterot-ryhmässä. ;)

International Transgender Day of Visibility

Tänään on siis Kansainvälinen transihmisten näkyvyyspäivä. (Taustaa löytyy täältä.) Tällä kertaa näkyvyyttä on luvassa linkkien muodossa; alla on siis listattu trans-aiheisia blogeja, joita suosittelen.

Lisäksi haluan suositella tätä kirjoitusta:

Kirjoittaja valaisee hyvin minkälaista syrjintää transihmiset kokevat jokapäiväisessä elämässään silloinkin, kun periaatteessa kaikki menee ”hyvin”.

Lisäksi vielä kaksi blogia, joita ei ole päivitetty vuoteen, mutta joissa on paljon hyvää asiaa:

(Tätäkään blogia ei ole päivitetty vuoteen, pahoitteluni.)

Oikeus olla oma itsensä

Uskalla-kampanja

12.8.2009 alkanut Uskalla-kampanja on herättänyt verkossa keskustelua. Kampanja sai heti kättelyssä julkisuutta, kun Helsingin ja Espoon liikuntatoimet kieltäytyivät osallistumasta kampanjaan. Kohta molemmat kaupungit pyörsivät päätöksensä ja lähtivät sittenkin mukaan.

Tässä kampanjan perusajatus lyhyesti:

Kampanjan tunnuslause “Uskalla olla itsesi – myös urheilussa” haluaa rohkaista urheilijoita hyväksymään seksuaalisuutensa. Kampanja myös haastaa urheilijat, seurat ja urheiluvaikuttajat kamppailemaan homofobiaa vastaan.

Kuten arvata saattaa, keskustelu asiasta ei ole ollut mieltä ylentävää luettavaa. Pampula on koonnut kirjoitukseensa järkyttävimmät mielipiteet Hesarin keskustelun kahdelta ensimmäiseltä sivulta, jos joku haluaa käydä ruokkimassa masokistisia taipumuksiaan. Kommentit osoittavat, että tämä kampanja on todella tarpeellinen. Yleisin kommentti taitaa kuitenkin olla, että ”miksi seksuaalisuus pitää tuoda mukaan urheiluun?” Näitä kommentteja voi ihastella esim. Ylen sivuilla ja Jyrki J.J. Kasvin blogissa. Ari Heikkinen kysyy Kasvin blogissa:

Miksi kenenkään pitäisi retostella yksityisasioitaan (esim. sitä mitä tekee makuuhuoneessaan) julkisesti?

Minullakin on muutama kysymys Arille: Oletko naimisissa? Jos olet, kai olet salannut tämän tiedon kaikilta työ- ja harrastuskavereiltasi? Muutenhan heille saattaisi selvitä, että harrastat (hui kauhistus) SEKSIÄ vaimosi kanssa! Vai oletko mahdollisesti paljastanut seurustelevasi? Kai olet muistanut puhua kumppanistasi aina sukupuolineutraalein termein, niin ettei kenellekään vain selviä kumppanisi sukupuoli? Muutenhan he voisivat mielessään kuvitella, mitä teet sängyssä!

Seksuaalisuuden poistamista urheilusta on myös parodioitu Kummakerhossa.

Kysymykset siitä, miksi homojen pitää tuoda seksuaalisuutensa julki, tuo mieleen Yhdysvaltojen Don’t ask, don’t tell-toimintaperiaatteen, jonka mukaan homot eivät saa kertoa mitään tietojaan yksityiselämästään armeijassa, jotta heidän suuntautumisensa ei paljastuisi. Monet näyttävät haluavan, että samaa periaatetta noudatettaisiin suomalaisessa urheilussa ja muuallakin. Heterot ovat niin hyvin marinoituja omassa etuoikeudessaan, etteivät he näytä tajuavan, kuinka paljon he puhuvat omasta yksityiselämästään julkisesti. He eivät näytä ymmärtävän, että homouden salaaminen vaatisi jatkuvaa valehtelua arjessa.

PortlyDyke kirjoitti todella koskettavan kertomuksen (Take My Arm, My Love) siitä, minkälaista on jatkuvasti ja automaattisesti muokata omaa käytöstään julkisilla paikoilla, jottei paljastaisi seksuaalista suuntautumistaan.

I notice that, in public, I seem to have an automatic timer that warns me not to gaze at her as long as I might at the privacy of our dining room table, a subtle mask that shifts the set of my smile when I respond to hearing her laugh, and an inner language editor that reflexively erases ”honey”, ”my love” and ”darling” from my lexicon as I’m calling to her across a parking lot.

I want to make it very clear that I don’t think about these things.

These adjustments have become so internalized that I rarely, if ever, notice them — until I sit down to write a post like this.

They are part of the enculturated self- censoring that most queers learn in order to assure their own safety in the world (and sometimes, their very survival). In fact, I had to ”unlearn” many other, more rigid, tendencies to automatic hiding when I finally made the decision to be completely ”out” as a lesbian.

I don’t edit myself this way because I am ashamed of being a lesbian. I do it because I’m afraid that someone else, who thinks I ought to be ashamed of being a lesbian, might hurt me — or worse, hurt my beloved.

Vaikuttaa siltä, että monien Uskalla-kampanjaa kritisoineiden heteroiden silmissä homous näyttäytyy seksuaalisina tekoina, ei katseina, kosketuksina tai hellinä sanoina. Heteropariskuntien on täysin sallittua kävellä käsi kädessä, mutta homoille tätä ei haluta sallia, koska ”seksuaalisuus on yksityisasia”. Rehellisempää olisi myöntää suoraan, että halutaan ylläpitää heteroseksuaalisuuden normatiivista asemaa, jolloin ainoastaan heteroseksuaalisista parisuhteista ja haluista on hyväksyttävää puhua ääneen.

PortlyDyke antoi kaikille homojen syrjintää ymmärtämättömille heteroille haasteen: eläkää viikko salaten seksuaalisuutenne:

Spend an entire week pretending that you’re not a couple. Don’t write a check from a joint bank account. Hide all the photographs in your home and office which would identify you as a couple. Take off your wedding rings. Touch each other, and talk to each other, in public, in ways that could only be interpreted as you being ”friends”. Refer to yourself only in the singular ”I”, never in the ”we”. When you go to work on Monday, if you spent time together on the weekend, include only information which would indicate that you went somewhere with a friend, rather than your life-mate. If someone comes to stay with you, sleep in separate beds. Go intentionally into the closet as a couple. For a week.

Tästä on kyse Uskalla-kampanjassa. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä, peittelemättä suhteitaan.

Sukupuolipoliisi iski

Caster Semenya GoldBerliinin maailmanmestaruuskisoissa naisten 800m kultaa voittanut Etelä-afrikkalainen Caster Semenya on joutunut sukupuolipoliisin kynsiin. Nuoren naisen ilmiömäinen kehitys ei ole johtanut doping-epäilyihin (tosin mitalistina hän joutuu automaattisesti antamaan näytteen), vaan kyseenalaiseksi onkin asetettu hänen sukupuolensa. (Jutun taustat voi lukea esim. täältä (Mtv3.fi), tai pidemmin englanniksi Huffington Postista.)

Koska Caster Semenya ei ole tarpeeksi ”naisellinen”, hän on joutunut todella julman arvostelun kohteeksi. New York Times raportoi, että hänen kanssakilpailijansa, 6. tullut Elisa Cusma sanoi Italian lehdistölle ”Tuonlaisten ihmisten ei pitäisi juosta meidän kanssamme. Minulle hän ei ole nainen. Hän on mies.” ja Venäjän Mariya Savinova ei uskonut, että Semenya läpäisisi sukupuolitestiä. Hänen perustelunsa oli ”Katsokaa nyt häntä”. Kuten arvata saattaa, kommentointi ei jäänyt siihen: Suomessa Helsingin Sanomat kutsui Semenyaa poikatytöksi, ja keskustelupalstoilla ihmiset näkivät oikeudekseen päättää hänen sukupuolestaan Italian Elisa Cusman tavoin.

Kun ihminen ylittää ulkonäöllään sukupuolille asetetut rajat, hän joutuu yhteisön halveksumaksi ja hänen sukupuoli-identiteettinsä kyseenalaistetaan. Tämä koskee varsinkin mustia naisia, jotka on länsimaisen historian saatossa ja tänäkin päivänä nähty ”maskuliinisempina” kuin valkoiset naiset. Jopa tennismaailmaa 2000-luvulla hallinneita Williamsin siskoksia, Serenaa ja Venusta, on haukuttu transuiksi. Tilanne on varmasti äärettömän raskas vasta 18-vuotiaalle Semenyalle, ja tuo mieleen intialaisen Santhi Soundarajanin tapauksen. Soundarajan voitti 800m hopeaa Aasian kisoissa joulukuussa 2006, mutta joutui luopumaan mitalista kun hän ei läpäissyt sukupuolitestiä. Tämän seurauksena Soundarajan sanottiin irti työpaikaltaan, ja hän yritti myöhemmin itsemurhaa. Mediassa spekuloitiin, että Soundarajanilla oli mahdollisesti jokin intersukupuolisuuden muoto, kuten AIS, mutta varmuutta asiasta ei ole. Jos Semenya ei läpäisisi testiä, todennäköisintä olisi, että hänkin olisi tietämättään intersukupuolinen. Hänen ulkonäkönsä perusteella ei kuitenkaan ole mitään erityistä syytä olettaa tätä – monet intersukupuoliset näyttävät selkeästi joko miehiltä tai naisilta, eikä heihin kiinnitetä mitään erityistä huomiota.

Nettikeskusteluissa on tullut selväksi, että monet kuvittelevet sukupuolen selviävän housuihin katsomalla. BBC valoittaa lyhyesti sukupuolitestien prosessia, ja Paula valaisee meitä vielä hieman tarkemmin: (Lähde: Mika Venhola, transtukipiste)

Kun sukupuolitestit tulivat 60-luvulla käyttöön naisten lajeissa, oli käytäntö sellainen, että naiset riisuutuivat testaajien edessä alasti. Kaikissa kisoissa tämä ei riittänyt, vaan naisten sukuelimet kopeloitiin käsin. Käytäntö lakkautettiin naisia nöyryyttävänä (ja ainakin nykytiedon valossa on selvää, ettei se olisi kuitenkaan ollut riittävä testi intersukupuolisuuden eri muotojen tunnistamiseen).

Ulkoisten sukuelinten sijaan ryhdyttiin pian testaamaan naisurheilijoiden kromosomeja. Käyttöön tullut kromosomitesti ei ollut sataprosenttisen tarkka, mutta sen avulla saatiin kuitenkin enemmän (tai ainakin erilaista) tietoa kilpailijoiden sukupuolesta kuin käsikopelolla. Ongelmaksi muodostui se, että testatuilta löytyy monenlaisia muitakin kromosomiyhdistelmiä kuin XX tai XY. Sellaiseltakin henkilöltä, joka identifioituu naiseksi ja vaikuttaa sukuelintensä ja/tai sisäerityksen perusteella naiselta, toinen X voi puuttua joko kokonaan tai osittain, tai kromosomit saattavat olla tyyppiä XY, kuten miehillä.

Ja – tämä on olennaista – ei ole helppoa keinoa määritellä edes kromosomaalista sukupuolta siten, että yksikään kilpailija ei saisi “epäreilua” etua intersukupuolisuutensa tähden. Jos päätetään, että naisten sarjassa saavat kilpailla vain XX-kromosomeilla varustetut henkilöt, diskataan joukosta intersukupuolisia ihmisiä, joilla ei tosiasiassa ole minkäänlaista “hyötyä” epätyypillisistä kromosomeistaan. Toisaalta on olemassa intersukupuolisia henkilöitä, joilla on naisen XX-kromosomit, mutta joiden elimistö tuottaa poikkeuksellisen paljon testosteronia ja joilla näin ollen on maskuliininen ruumiinrakenne. Tällä tavalla intersukupuolisia urheilijoita ei testin perusteella kuitenkaan hylättäisi.

Vielä monimutkaisemmaksi asian tekee se, että on olemassa sekä ruumiinrankenteeltaan miehisiä että naisellisia urheilijoita, joilla on kromosomit XXY. Koska urheilukisoissa käytetty kromosomitesti itse asiassa tunnistaa vain X-kromosomin eikä Y-kromosomia, voisivat sekä naiselta että mieheltä ulkoisesti vaikuttavat XXY-kromosomein varustetut henkilöt läpäistä tämän testin (jos siis läpäisyn kriteeri on se, että löytyy ainakin yhdistelmä XX).

Muun muassa näistä syistä Kansainvälinen yleisurheiluliitto lopetti sukupuolen systemaattisen testaaminen 90-luvulla ja olympialaisissakin se lakkautettiin 2000-luvulla. Intersukupuolisuus on niin yleistä, että epätyypillisiä kromosomiyhdistelmiä löytyi toistuvasti. Testien perusteella jouduttiin hylkäämään urheilijoita, jotka ilmiselvästi eivät “hyötyneet” intersukupuolisuudestaan urheilun saralla.

Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) kanta on, että naisten sarjassa kilpailevan tulee olla “entirely female”. Mitä tämä tarkoittaa, sitä en ainakaan vielä ole nähnyt missään julkisesti määriteltynä. Kansainvälinen olympiakomitea hyväksyy transsukupuoliset urheilijat kilpailemaan, olettaen että he ovat joko korjanneet sukupuolensa jo murrosiässä, tai korjauksesta on kulunut vähintään kaksi vuotta. KOK:n suositukset perustuvat IAAF:n ohjeisiin, mutta sen tarkempaa tietoa minulla ei ole IAAF:n tavasta määritellä sukupuoli. Intersukupuolisten urheilijoiden mahdollisuuksista osallistua kilpailuihin en myöskään osaa sanoa.

Intersukupuolisuuden tarkka määrittely on hankalaa, koska sukupuolen monimuotoisuus on kuin väriskaala. Missä menee punaisen ja oranssin raja? Rajat mieheyden, naiseuden ja intersukupuolisuuden välillä ovat yhtä mielivaltaisia. Kuinka suuri klitoriksen pitää olla, että nainen ei enää ole anatomisesti ”normaali”? Ja onko järkeä, jos normaalin ja epänormaalin välillä on puolen millimetrin ero?

Kun ihminen uhkaa ulkonäöllään sukupuolten kaksijakoisuutta, hän aiheuttaa ahdistusta ympäristössään, ja ahdistus purkautuu vihana. Ihmisillä on valtava tarve määritellä kaikkien sukupuoli, ja erityisesti tarve määritellä se toisen itsemäärittelystä riippumatta. Caster Semenya on julkisuudessa olleiden tietojen perusteella identiteetiltään nainen, mutta kuinka moni nettikeskustelija kunnioittaa hänen identiteettiään? Aika moni näyttää olevan sitä mieltä, että oma näkymys ajaa Semenyan identiteetin yli. Naisella on oltava oikeus näyttää maskuliiniselta, ja miehellä oikeus näyttää naiselliselta.

Caster Semenya by Clyde Koa Wing

Caster Semenyan tapaus osoittaa myös surullisella tavalla kulttuurimme transfobian. Miehekäs nainen saa halveksuntaa osakseen, ja nuori urheilija joutuu käymään läpi nöyryyttävän prosessin. Sukupuolen kyseenalaistaminen on erityisen nöyryyttävää juuri sen takia, että koemme ”oikean” naiseuden/mieheyden niin tärkeäksi. Jotkut ovat vihaisia Caster Semenyan kohtalosta, mutta paljastavat samalla oman transmisogyniansa: ”miten ne kehtaavat kohdella tätä oikeaa naista kuin jotain transua”. (Ja jotkut, kuten transfobinen ääliö Germaine Greer, käyttävät tilaisuutta hyväkseen haukkuakseen transsukupuolisia.) Entä sitten jos Semenya olisi transsukupuolinen? Jos hän olisi käynyt läpi sukupuolenkorjausprosessin ennen 18 ikävuottaan, hänellä olisi oikeus kilpailla. Mutta saisiko hänen ulkonäköään ja naiseuttaan arvostella, jos paljastuisi, että hän olisikin trans- tai intersukupuolinen? Minun mielestäni arvostelu ei missään tilanteessa ole oikeutettua.

————————–

Lisää aiheesta:
Sukupuolen testaamisesta
Lisää intersukupuolisuudesta… tavallaan

Semenya: the price of looking different (The Guardian)

To her credit, Semenya has so far handled the situation with good grace, though this evening’s medals ceremony will be another test of her composure. Britain’s Jenny Meadows, who will collect bronze, has remained diplomatic when questioned, but one or two athletes who finished outside of the medal places have disputed Semenya’s sex in rather blunt terms. Elisa Cusma, the Italian who finished in sixth, told reporters: ”She’s a man.” No one will know precisely Semenya’s biological sex until the test results are confirmed, when we will all know.

Cusma’s certainty is alarming not only because it is so far unfounded and so publicly denigrates a fellow competitor, but also because it relies upon a gender binary that is nothing more than a comforting illusion. The fact that ”She looks like a man”, or ”He acts like a girl”, tells us as much. It has long suited us to organise the world into ”men” and ”women”, and cast those ”in between” as abnormalities, particularly when competitions are organised around the division of athletes into these two categories. To do things differently would take a complete rethink and no doubt produce some equally insufficient boundaries. But certainly our preparedness to rely on surface clues and use them to pose personal questions, in such a public manner and to athletes so young and inexperienced, should be pause for thought.

Think before you say ’she’s a man’ (The Guardian)
Caster Semenya: The Idiocy of Sex Testing (The Nation)
Black Female Athlete Dominates Competition – Gets Gender Identity Questioned (Womanist Musings)
Women’s 800m gold medallist to undergo sex test (The F Word)
Sex-Determination Testing in Track and Field (feministing.com)
The gender trap (The Guardian, 2008)

Sukupuoliroolit ja hormonitoiminta

Eilisen hesarissa (HS 5.5.2009 Tiede & Luonto) oli artikkeli tärkeästä aiheesta: Susanne Björkholmin Väärässä ruumiissa käsittelee sitä, kuinka sukupuoltamme muokkaavat muutkin asiat kuin XX tai XY-kromosomit. Joskus muunnokset johtavat intersukupuolisuuteen (jota artikkelissa nimitetään hermafrodismiksi, joka nykyään on vanhentunut nimitys). Useimmiten sukupuoli voidaan kyllä määritellä, mutta sukupuoli-identiteetti ei välttämättä ole yhtä selkeä.

”Aivojen sukupuolisuuden kehityksessä on moni asia yhä hämärän peitossa. Varmaa on kuitenkin se, ettei ihmistyypeille ole selkeitä lokeroita vaan kyse on jatkumoista.

Monenlaisia kombinaatioita löytyy, mutta kun aivot kerran ovat päättäneet mitä ovat, on asia yksilön osalta aika lailla loppuun käsitelty.”

Hieno asia, että tuodaan esille miten erilaiset asiat voivat vaikuttaa sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen. Mutta minkä ihmeen takia artikkelissa on vähän väliä tällaista potaskaa:

”Paljonko ja mitä hormonia täytyy päästä sikiön aivoihin, jotta tyttö tuntee itsensä kotoisemmaksi leikkiautojen kuin barbien seurassa?”

Ai, että kaikki on ihan vain hormoneista johtuvaa? Rohkenen epäillä, että myös ympäristöllä on aika suuri vaikutus ihmisen kehitykseen. Niinkin itsestäänselvä asia, kuin naisten rintojen seksikkyys on kulttuurikysymys – on olemassa kulttuureja, joissa naisen rinnoilla ei ole seksuaalista merkitystä, vaan himoja herättävät esim. reidet ja peppu.

Artikkelin yhteydessä oli myös tietokulma, jossa esiteltiin synnynnäistä lisämunuaishyperplasiaa. Hesarin mukaan kyseinen tauti aiheuttaa tytöille ylisuuria määriä testosteronia. Se on myös yleisin intersukupuolisuuden muoto, joskin tätä artikkelissa ei mainittu. Artikkelin mukaan lisämunuaishyperplasiasta seuraa esimerkiksi että:

”Heillä on keskimääräistä parempi matikkapää ja avaruudellinen hahmotuskyky ja he ovat aggressiivisempia – yleensä miehisiä ominaisuuksia.”

Minusta on kiva lukea hormonien vaikutuksesta, mutta oikeasti alkaa kyllä ihmetyttää tämä pakonomainen tarve selittää kaikki pelkillä hormoneilla. Pitäisikö tässä mennä nyt varmuuden vuoksi endokrinologille kyselemään lisämunuaishyperplasia-tutkimuksia? Vai olisiko kyseessä vain vanhat stereotypiat poikien paremmista matemaattisista kyvyistä, jotka eivät edes pidä paikkaansa, mutta jotka aiheuttavat tytöillä alisuoriutumista stereotype threat-efektin ansiosta? Hesarin artikkelista ei käy ilmi, että lisämunuaishyperplasia aiheuttaa useimmiten myös muutoksia sukuelimissä, siitä saa pikemminkin sen kuvan, että jos olet tyttönä hyvä matikassa ja tykkäät leikkiä autoilla, hormonitoiminnassasi saattaa olla jotain häikkää.

Miksi selitystä sukupuolirooleihin mahtumattomuudelle pitää hakea hormoneista? Artikkelin kirjoittaja kertoo: ”Synnyin (tuntemattomasta syystä) poikamaiseksi enkä osaa vieläkään luontevasti käyttäytyä tai pukeutua kuin nainen.” Oletan, että tämä tarkoittaa sitä, että mitään hormonaalista syytä hänen ”poikkeavuudelleen” ei ole löydetty. Luulisi sen olevan selvää, että perinteiset roolit ovat niin ahtaita, että harva mahtuu niihin täydellisesti. Ihmisillä pitää olla oikeus olla oma itsensä, omia haluja ei pidä joutua perustelemaan hormonitoiminnalla.

Väärässä ruumiissa-artikkelissa sekoitetaan myös seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti. Nämä kaksi ovat toisistaan riippumattomia, eikä homoseksuaalisuuden synty ole niin helposti perusteltavissa hormonitoiminnalla kuin artikkelissa annetaan ymmärtää.