Maailma muuttuu Eskoseni

Tämän päivän Helsingin sanomissa oli juttu Audin myyntijohtajan, Esko Kiesin, antamasta haastattelusta Anna-lehdelle. Kyseessä oli Anna-lehden uusi media- ja markkinointivaikuttajille räätälöity erikoislehti, joka on  yksittäinen, räätälöity markkinointitempaus, ja joka ei ole ollut julkisessa myynnissä eikä levityksessä, ja juttu ilmestyi sarjassa ”Mies puhuu naisesta”. Juttu on saanut aikaan keskustelua, ainakin internetissä. Jopa niin paljon, että Helsingin Sanomien nettisivuilla VV-auton toimitusjohtaja, Pekka Lahti, pahoittelee julkisesti myyntijohtajansa kommentteja. Kyllä saakin pahoitella, varsinkin kun Kiesi ei ole mikään julkisuuden henkilö, joka esiintyy lehtien sivuilla itsenään, vain häntä haastateltiin juuri siksi, että hän on Audin myyntijohtaja.

En ole lukenut alkuperäistä juttua vain ainoastaan Helsingin Sanomien version, mutta uskoisin voivani luottaa toimittajan kykyyn siteerata alkuperäistekstiä. Tässä hieman Kiesin ajatuksia (siteerattuna tuosta Helsingin sanomien jutusta) kommenttien kera:

Kiesin mukaan autoista ja naisista on helppo puhua, koska ”auton kaikki käyttöominaisuudet löytyvät naisesta”.

Tässä lauseessa on niin paljon pielessä, että en tiedä mistä aloittaisi. Onkohan Kiesi koskaan kuullut siitä radikaalista ajatuksesta, että naiset ovat ihmisiä?

”Auton ulkonäkö viimeistellään jousituksilla ja pyörillä – naisen nilkat ja kengät ovat minulle tärkeitä, ja nainen menettää usein muotonsa, jos hänellä on alle seitsemän senttimetrin korot”, Kiesi sanoo ja kertoo katsovansa naista samassa järjestyksessä kuin uutta autoa: Katse kulkee alhaalta ylös eli kengistä, nilkoista ja sääristä vartaloon ja pukeutumiseen ja viimeiseksi silmiin.

Niin, eipä niillä silmillä niin väliä, kunhan korot on kunnossa… Järkyttävintä on tässä ehkä se, että Kiesin mielestä naisen pitää pilata terveytensä (korkeat korot OVAT haitallisia jaloille) siksi että näyttäisi kauniilta, eli luonnottomalta. Luonnollinen nainenhan ei toki voi ”tosimiehen” mielestä olla kaunis. Suosittelen Eskoa kokeilemaan itse, miltä tuntuu kävellä seitsemän sentin koroissa. Mielellään vielä kapea hame päällä, niin että kävely on mahdollisimman helppoa.

Kiesin kokemusten mukaan nainen on halutessaan ”aika kylmä otus: hän pystyy manipuloimaan ja olemaan ilkeä paljon helpommin kuin mies”. Kiesille on iän myötä naisessa tullut yhä tärkeämmäksi itse naiseus.

Häh? Kiesin mielestä naisen luonteeseen kuuluu siis olla ilkeä ja manipuloiva, mutta hänelle tämä on tullut yhä tärkeämmäksi iän myötä…? Minusta koko Kiesin antama haastattelu on pelkkää ilkeilyä alusta loppuun. Manipuloinnista nyt en sitten tiedä. Kyllä ilkeys ja manipulointi taitavat olla ihan yhtä luontaisia sukupuoleen katsomatta. Usein toki manipulointia käytetään silloin kun ei ole todellista valtaa, joten siinä mielessä nyky-yhteiskunnassa voi olla, että naiset sitä enemmän käyttävät. Tosin tämä ei kyllä perustu omaan kokemukseeni ja on pelkkää pohdiskelua.

”Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava. Nykyään minulle on hyvin tärkeää, että minulla ja naisellani on paljon yhteistä, esimerkiksi samantasoinen koulutus ja arvomaailma. Arvostan myös suuresti sitä, että nainen silittää paitani, tässä eleessä on paljon symboliikkaa. Kun nainen kieltäytyy silittämästä tai siivoamasta, voisi karrikoidusti sanoa, että suhde vetelee viimeisiään.”

Eiköhän kuitenkin jokainen aikuinen ole itse vastuussa osuudestaan kotitöissä. Siis myös jos mies KIELTÄYTYY siivoamasta (minulle silittäminen ei ole niin tärkeää, jos haluaa kulkea silitettävissä paidoissa, niin jokainen silittäköön itse), niin sitten tulee mieleen haluaako mies oikeasti parisuhteen vai kotiapulaisen. Jos haluaa kotiapulaisen, niin sittenhän voi sellaisen palkata.

Naisen sopiva ikä on Kiesin mielestä määritelty hyvin Naisen oppaassa, joka on painettu vuonna 1948: se on miehen ikä jaettuna kahdella ja ynnättynä seitsemällä. Kiesille, 59, sopivan ikäinen nainen on siis 36–37-vuotias.

Tämän laskutavan mukaan mikään parisuhde ei sitten voi kestää kovin kauaa, kun nainen ei voi vanheta samassa tahdissa kuin mies. Kiesi kai ei nyt kovin pitkäaikaisesta suhteesta unelmoikaan.

Tasa-arvoa ei Kiesin mielestä ole se, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla, sillä nainen on niin fyysisesti, psyykeltään kuin tunne-elämältäänkin aivan erilainen kuin mies.

Ei välttämättä SAMALLA TAVALLA, mutta SAMANARVOISENA. Fyysisesti nainen onkin erilainen kuin mies, mutta psyyke- ja tunne-elämäerot tulevat kyllä enemmänkin luonteesta ja kasvatuksesta. Mutta mitä muuta kuin vanhoihin stereotypioihin sortumista voi odottaa mieheltä, joka vertaa naisia autoihin?

”Tämän vuoksi naiset pärjäävät usein huonommin myös johtaja-asemissa: he käyttävät tunteita vääränlaisissa tilanteissa, jolloin tunne menee usein järjen edelle. Mutta tietysti poikkeuksiakin on. Miehet taas pystyvät helpommin hallitsemaan suuria kokonaisuuksia”, Kiesi analysoi.

Ja taas: HÄH? Juuri vähän aikaa sittenhän Kiesi vertasi naisia autoihin, joilla (ainakaan tietääkseni) ei ole tunne-elämää lainkaan (pahoittelen kovasti, jos nyt loukkaan autojen tunteita). Juu, tietysti saattaa minullakin tunteet nousta pintaan, jos minua kohdellaan kuten autoa…

Kiesin mukaan miehen on vaikea joissakin tilanteissa ymmärtää naisen logiikkaa, eikä hän myöskään pidä naisten välisestä peruskateudesta. Naiset ovat myös huonoja verkostoitumaan, hän kertoo.

Naisen logiikkaa? Esko Kiesin logiikka on kyllä todella haussa tämän haastattelun perusteella ja ei kai hän loogisesti ajattelevaa naista silloin ymmärräkään. Ja mikä on naisten välinen peruskateus? Naiset huonoja verkostoitumaan? Kuitenkin useinmiten juuri naiset (ainakin Kiesin sukupolvea olevat) ovat niitä, jotka perheessä pitävät yhteyttä sukulaisiin ja jopa miehenkin sukulaisiin. Naisilla ei vain ole perinteisiä verkostoitumismalleja liike-elämään. Ja esim. johtajatasolla on toistaiseksi vielä sen verran vähän naisia, että verkostoituminen voi olla vaikeaa kun perinteisiin ”herra-kerhoihin” ei ole asiaa.

Kiesin mielestä naisella on sen sijaan kyky pelkistää ja viedä paremmin rutiinit läpi tavanomaisissa asioissa. ”Ja niinhän sitä sanotaan, että naiset ovat enemmän suorittajia ja miehet haaveilijoita.”

Eli naiset tekee työtä ja miehet haaveilee ja siksi miehistä tulee johtajia. Tai jotain. Kyllä miehetkin varmasti osaavat silittää paidan jos vain yrittävät.

Loppujen lopuksi: Toivotan Esko Kiesille siis onnea vain ”unelmiensa naisen” etsinnässä. Uskoisin, että hänen on aika vaikea löytää 36-37-vuotiasta diplomi-insinöörinaista, joka vain haluaa pitää häntä hyvänä ja olla haluttava. Ai niin, ja silittää hänen paitansa…

”Maailma muuttuu, Eskoseni”, kirjoitti aikanaan jo Aleksis Kivi.

Mainokset

Sukupuoliroolit ja hormonitoiminta

Eilisen hesarissa (HS 5.5.2009 Tiede & Luonto) oli artikkeli tärkeästä aiheesta: Susanne Björkholmin Väärässä ruumiissa käsittelee sitä, kuinka sukupuoltamme muokkaavat muutkin asiat kuin XX tai XY-kromosomit. Joskus muunnokset johtavat intersukupuolisuuteen (jota artikkelissa nimitetään hermafrodismiksi, joka nykyään on vanhentunut nimitys). Useimmiten sukupuoli voidaan kyllä määritellä, mutta sukupuoli-identiteetti ei välttämättä ole yhtä selkeä.

”Aivojen sukupuolisuuden kehityksessä on moni asia yhä hämärän peitossa. Varmaa on kuitenkin se, ettei ihmistyypeille ole selkeitä lokeroita vaan kyse on jatkumoista.

Monenlaisia kombinaatioita löytyy, mutta kun aivot kerran ovat päättäneet mitä ovat, on asia yksilön osalta aika lailla loppuun käsitelty.”

Hieno asia, että tuodaan esille miten erilaiset asiat voivat vaikuttaa sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen. Mutta minkä ihmeen takia artikkelissa on vähän väliä tällaista potaskaa:

”Paljonko ja mitä hormonia täytyy päästä sikiön aivoihin, jotta tyttö tuntee itsensä kotoisemmaksi leikkiautojen kuin barbien seurassa?”

Ai, että kaikki on ihan vain hormoneista johtuvaa? Rohkenen epäillä, että myös ympäristöllä on aika suuri vaikutus ihmisen kehitykseen. Niinkin itsestäänselvä asia, kuin naisten rintojen seksikkyys on kulttuurikysymys – on olemassa kulttuureja, joissa naisen rinnoilla ei ole seksuaalista merkitystä, vaan himoja herättävät esim. reidet ja peppu.

Artikkelin yhteydessä oli myös tietokulma, jossa esiteltiin synnynnäistä lisämunuaishyperplasiaa. Hesarin mukaan kyseinen tauti aiheuttaa tytöille ylisuuria määriä testosteronia. Se on myös yleisin intersukupuolisuuden muoto, joskin tätä artikkelissa ei mainittu. Artikkelin mukaan lisämunuaishyperplasiasta seuraa esimerkiksi että:

”Heillä on keskimääräistä parempi matikkapää ja avaruudellinen hahmotuskyky ja he ovat aggressiivisempia – yleensä miehisiä ominaisuuksia.”

Minusta on kiva lukea hormonien vaikutuksesta, mutta oikeasti alkaa kyllä ihmetyttää tämä pakonomainen tarve selittää kaikki pelkillä hormoneilla. Pitäisikö tässä mennä nyt varmuuden vuoksi endokrinologille kyselemään lisämunuaishyperplasia-tutkimuksia? Vai olisiko kyseessä vain vanhat stereotypiat poikien paremmista matemaattisista kyvyistä, jotka eivät edes pidä paikkaansa, mutta jotka aiheuttavat tytöillä alisuoriutumista stereotype threat-efektin ansiosta? Hesarin artikkelista ei käy ilmi, että lisämunuaishyperplasia aiheuttaa useimmiten myös muutoksia sukuelimissä, siitä saa pikemminkin sen kuvan, että jos olet tyttönä hyvä matikassa ja tykkäät leikkiä autoilla, hormonitoiminnassasi saattaa olla jotain häikkää.

Miksi selitystä sukupuolirooleihin mahtumattomuudelle pitää hakea hormoneista? Artikkelin kirjoittaja kertoo: ”Synnyin (tuntemattomasta syystä) poikamaiseksi enkä osaa vieläkään luontevasti käyttäytyä tai pukeutua kuin nainen.” Oletan, että tämä tarkoittaa sitä, että mitään hormonaalista syytä hänen ”poikkeavuudelleen” ei ole löydetty. Luulisi sen olevan selvää, että perinteiset roolit ovat niin ahtaita, että harva mahtuu niihin täydellisesti. Ihmisillä pitää olla oikeus olla oma itsensä, omia haluja ei pidä joutua perustelemaan hormonitoiminnalla.

Väärässä ruumiissa-artikkelissa sekoitetaan myös seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti. Nämä kaksi ovat toisistaan riippumattomia, eikä homoseksuaalisuuden synty ole niin helposti perusteltavissa hormonitoiminnalla kuin artikkelissa annetaan ymmärtää.

Salaisuus

Näin tämän kuvan kaksi vuotta sitten Feministing-blogissa. (Alunperin se julkaistiin PostSecret-blogissa.) Kuvan synnyttämä keskustelu oli erittäin silmiä avaava – minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka moni oli kokenut seksuaalista väkivaltaa parisuhteissa, eikä etenkään siitä, miten usein ihmiset olivat kieltäneet itseltään todellisuuden jotta he voisivat selvitä.

Suosittelen lukemaan koko keskustelun, mutta tässä muutama kommentti:

I used to think that I had betrayed myself by continuing the relationship with the guy who raped me. Now I understand that it was a matter of survival.

I have (thankfully) never been raped, but I was in an emotionally and sexually abusive relationship with my first boyfriend when I was 14. We didn’t have intercourse, but there were many times when he wanted to engage in sexual play that I didn’t, and just kept trying and asking until I eventually gave up and did it. It took me a long time to realize that what he did was wrong and abusive and not my fault. Sometimes I still have nightmares about him and though I’m happily married now to a wonderful, feminist man, I still have a lot of difficulty trusting men.

Been there, done that, have the t-shirt.

I didn’t break up with the boyfriend who raped me in college because see, if I pretended everything was okay, then I hadn’t really been raped, right? Riiiight.

To this day, I typically get one of two responses from people when I tell them this story: Either the rape wasn’t so bad (because I stayed, der) or it wasn’t really rape. Oh, I occasionally get told that it wasn’t really rape because I didn’t fight hard enough.

Fun times.

I lost my virginity in a date rape. That was before we had a word to describe it. It was years before I stopped telling the ”romantic” story of my first time on a beautiful spring day in a forest and acknowledged to myself that I had been raped.

It applies to rape and any type of violence: there is always the desire, when the abuser or rapist is close to you, to pretend that it wasn’t really that bad.

(Keskustelu ajautuu myöhemmin väittelyyn siitä mitä voidaan kutsua raiskaukseksi, ja lopussa typerys nimimerkillä justicewalks vie keskustelun ihan väärille urille, mutta tästä huolimatta se on avartavaa luettavaa.)

Suomalaisessa mediassa on joskus ollut maininintoja ”treffiraiskauksista”, mutta en muista lukeneeni mitään parisuhteissa tapahtuvista raiskauksista. Raiskaus avioliitossa muuttui rikokseksi vasta vuonna 1994, myöhemmin kuin monessa muussa Euroopan maassa. Kuitenkin ”on arvioitu, että kolme neljäsosaa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu läheissuhteissa.” [1] Raiskauskriisikeskus Tukinaiseen tulevista soitoista suurin osa koskee seksuaalista väkivaltaa läheisissä ihmissuhteissa, mutta poliisille ilmoitetuista raiskauksista niiden osuus on huomattavasti pienempi [2]. On selvää, että uhrin on paljon helpompi ilmoittaa tuntemattomien tekemistä raiskauksista – kun kuvaan astuu kaikki ihmissuhteiden kiemurat, tilanne ei enää olekaan niin yksinkertainen. Ylläolevista kertomuksista käy myös ilmi, että usein raiskausta ei pidetä raiskauksena, eikä siihen haeta apua ennen kuin vasta paljon myöhemmin, jos silloinkaan. Seksiin painostaminen parisuhteissa ja yhdenyönsuhteissa on varmasti äärimmäisen yleistä, ja niin normalisoitua, että sitä harvemmin tunnistetaan väkivallaksi.

Stina Jeffner on tutkinut tohtorinväitöskirjassaan 15-vuotiaiden ruotsalaisnuorten asenteita raiskauksiin [3], ja hän löysi kuusi erilaista olosuhdetta, jotka nuorten käsityksissä ”muuttavat normaaliksi käyttäytymiseksi teon, jota periaatteellisella tasolla kutsuttaisiin raiskaukseksi” [4]. Alla on listattu nämä kuusi olosuhdetta:

  1. Tapa millä tyttö sanoo ”ei”. Tytön on kieltäydyttävä selkeästi ja varmasti, muuten poika voi tulkita tilanteen niin, että tytön ”ei” tarkoittaakin ”kyllä”. Kieltäytyminen pitää lisäksi tehdä hyvissä ajoin, aivan viime hetkellä poika ei kykene hillitsemään herätettyä haluaan.
  2. Jos tytön pakottaa sukupuoliyhteyteen poika, johon tämä on rakastunut, ei tapausta nuorten mukaan voida pitää raiskauksena.
  3. Jos jompikumpi osapuolista on humalassa, tekoa ei voi kutsua raiskaukseksi. Tytön on siksi varottava olemasta liian humalassa, kun taas pojan humala voi vapauttaa vastuusta.
  4. Jos tytöllä on huono maine, teko ei ole raiskaus, sillä huonomaineisen tytän tulkitaan harrastavan seksiä kenen kanssa tahansa.
  5. Jos raiskaaja on psyykkisesti sairas, häntä ei pidetä vastuullisena teostaan.
  6. Raiskauksen uhriksi joutunut tyttö voi todella huonosti. Jos näin ei ole, kysymyksessä ei ollut raiskaus.

On selvää, että kaikki kuusi väittämää ovat harhaluuloja, jotka asettavat raiskauksen uhrin syylliseksi, ja poistavat vastuun raiskaajalta. Huomionarvoista on myös, että nuorten käsityksissä raiskauksen uhri on aina tyttö – miten nuoret näkisivät pojan, joka on raiskattu, jää epäselväksi. Olettaisin, että pojan kokemuksia vähäteltäisiin, ja jos raiskaaja on nainen, tilanne nähtäisiin tilaisuutena saada pillua (linkki vie esimerkkiin tällaisesta tulkinnasta), eikä seksuaalisena väkivaltana. (En siis ole lukenut itse tutkimusta, vain ainoastaan arvostelun siitä, joten en tiedä millä tavalla asiaan otetaan kantaa alkuperäisessä tutkimuksessa.) Perinteiset käsitykset sukupuolirooleista ja seksuaalisuudesta vaikuttavat nuorten asenteisiin, jolloin miehet nähdään yliseksuaalisina olentoina, jotka ovat vain tyytyväisiä jos heidät otetaan vaikka väkisin, ja joille on aivan normaalia pakottaa tyttöystävänsä seksiin, koska seksiä on nyt vain pakko saada. Naisten rooli taas nähdään perinteisesti tasapainoittelijana, jonka pitää olla seksuaalinen miellyttääkseen miehiä, mutta ei liian seksuaalinen, koska väärin käyttäytynyt tyttö on itse syypää jos hänet raiskataan. Valitettavan usein myös poliisilla on näitä vanhentuneita käsityksiä.

Perinteiset käsitykset sukupuolirooleista estävät ihmisiä näkemästä seksuaalista väkivaltaa niissä tapauksissa, jotka eivät mukaudu ”puskaraiskaaja hyökkää naisen kimppuun”-skenaarioon. Lähisuhteissa tapahtuva seksuaalinen väkivalta jää nimeämättä ja tunnistamatta, ja häpeä ja pelko siitä, ettei kukaan kuitenkaan usko, estää uhreja puhumasta kokemuksistaan, sekä läheisilleen että poliisille. Hiljaisuuden on loputtava: Shakesvillen ”survivor thread” on hyvä alku.

————————————–

[1] Honkatukia, Päivi: Raiskaus – tuttu vai tuntematon uhka? HAASTE 1/2001
[2] Honkatukia, Päivi: Ilmoitti tulleensa raiskatuksi. Tilastokeskus, Oikeus 2001:2, OPTL:publication 180/2001, s.26.
[3] Jeffner, Stina: ”Liksom våldtäkt, typ”: Om betydelsen av kön och heterosexualitet för ungdomars förståelse av våldtäkt. Tohtorinväitöskirja, Uppsalan yliopisto, Uppsala 1997.
[4] Honkatukia, Päivi: Nuoret ja raiskaus. Oikeus 2/1998, s. 102-104.