Sexual Assault Prevention Tips Guaranteed to Work

Tässä netissä paljon linkitetty lista seksuaalisen väkivallan estämisohjeita:

Sexual Assault Prevention Tips Guaranteed to Work

1. Don’t put drugs in people’s drinks in order to control their behavior.

2. When you see someone walking by themselves, leave them alone!

3. If you pull over to help someone with car problems, remember not to assault them!

4. NEVER open an unlocked door or window uninvited.

5. If you are in an elevator and someone else gets in, DON’T ASSAULT THEM!

6. Remember, people go to laundry to do their laundry, do not attempt to molest someone who is alone in a laundry room.

7. USE THE BUDDY SYSTEM! If you are not able to stop yourself from assaulting people, ask a friend to stay with you while you are in public.

8. Always be honest with people! Don’t pretend to be a caring friend in order to gain the trust of someone you want to assault. Consider telling them you plan to assault them. If you don’t communicate your intentions, the other person may take that as a sign that you do not plan to rape them.

9. Don’t forget: you can’t have sex with someone unless they are awake!

10. Carry a whistle! If you are worried you might assault someone “on accident” you can hand it to the person you are with, so they can blow it if you do.

And, ALWAYS REMEMBER: if you didn’t ask permission and then respect the answer the first time, you are commiting a crime- no matter how “into it” others appear to be.

Yllä oleva lista on tietenkin satiiri naisille suunnatuista ohjeista, joissa potentiaalisille raiskauksen uhreille annetaan ”sääntöjä” joiden avulla raiskauksen voi muka välttää. Jos et tiedä mistä on kyse, voit lukea esim. Rape Prevention Tips From Rapists: Stay Inside Or Die A Horrible Death ja tuohon samaan kiertosähköpostiin liittyvän artikkelin Snopesista: Assaulted Tale.

Ongelma raiskauksen välttämisohjeissa on se, että niissä annetaan ymmärtää, että jos nainen vain käyttäytyy oikealla tavalla, hän voi välttää raiskauksen. Niissä myös usein keskitytään tuntemattoman hyökkääjän torjumiseen, vaikka 2/3 tapauksissa uhri tuntee raiskaajansa. Yhteiskunnassa vallitsevat asenteet luovat pelon kulttuurin, jossa naiset pelkäävät liikkua yksin yöllä.

Raiskausten estämisen sälyttäminen naisten kontolle synnyttää myös täysin järjettömiä juttuja kuten vanhemman rikoskonstaapeli Ville Hahlin gradu:
Puolet raiskauksista voisi estää. (Savon Sanomat)

””Tutkimistani 181 raiskauksesta puolet olisi voitu estää sillä, että uhri olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla.”

….

Hahlin mukaan raiskauksista suurin osa tapahtuu uhrin tai tekijän asunnossa, johon nainen on vapaaehtoisesti mennyt.

Ai että puolet olisi voitu estää jos ”uhri olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla”. Eikö arvon konstaapelilla käynyt mielessä, että kaikki raiskaukset olisi voitu estää jos raiskaaja ”olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla”? Vai onko naisen humalatilan hyväksikäyttö yleisesti hyväksyttävää? Kommenttiosastolla mainittiin taas lause, kun ”nainen antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa”, niin eihän siitä voi muuta seurata kuin väkisinottaminen.

Jos mies saa aamuyöllä kännissä turpiinsa nakkikioskilla, kukaan ei sano, että miesten ei pitäisi juoda niin paljon, tai että miesten pitäisi pakata eväät mukaan baariin, niin ettei tarvitse humalaisena ja nälkäisenä mennä snägärille (tai että miesten pitäisi kokonaan luopua baareissa käymisestä). Ja jos vaikka joku onkin huolissaan miesten humalajuomisesta, en ole koskaan kuullut, että kukaan sanoisi, että ”mitä mies oikein oletti, kun meni yöllä snägärille”. Että hän saisi ostettua ruokaa ilman tappelua? Silti kun nainen joutuu raiskatuksi, usein kysellään, että mitä hän oikein oletti kun lähti baari-illan jälkeen jatkoille, tai käveli yöllä puiston läpi?

Naisten liikkumatilaa rajoittavat ja naisia syyllistävät asenteet ovat suuri este tasa-arvolle. Missä on raiskaajan vastuu? Naiset ovat jatkuvasti tekemisissä miesten kanssa, ja suurimman osan ajasta kukaan ei tule raiskatuksi. Mutta heti jos nainen tulee raiskatuksi, niin hänen olisi jotenkin maagisesti pitänyt tietää, että juuri siinä tilanteessa, juuri sen miehen kanssa, ei ole turvallista.

Raiskauksenvälttämisohjeet ovat siinäkin mielessä typeriä, että naiset ovat kuulleet varoitteluja kyllästymiseen asti. Naiset tietävät kyllä ”mitä pitää välttää”. Ongelma on siinä, että kukaan ei pysty elämään ohjeiden mukaan, ellei linnoittaudu kotiinsa, ja silloinkin voi joutua perheenjäsenen raiskaamaksi. Lisäksi, jos nainen on todella epäluuloinen kaikkia miestuttujansa kohtaan, miehet kokevat sen todella loukkaavana, koska ”enhän minä tekisi mitään pahaa sinulle”. Ongelma on se, että ei ole mitään keinoa millä nainen voi erottaa raiskaajan kunnollisten miesten joukosta. Tiedän yhden naisen, joka joutui pitkäaikaisen parhaan ystävänsä raiskaamaksi. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin luottaa miesten hyvyyteen, ja toivoa, ettei ystäviksemme valikoidu raiskaajia.

——————————

Lisäys: diktat kirjoittaa Kummakerhossa samasta uutisesta: Raiskauksen uhka ja uhrin vastuu

Blame rapists for rape, not women

Hyviä kirjoituksia samasta aiheesta:

Finally, A Feminism 101 Blog: FAQ: What’s wrong with suggesting that women take precautions to prevent being raped?
The Curvature: Why ask men to stop raping when women can barricade themselves in their homes?
Shakesville: Dear Ladies: Please Stop Getting Yourselves Raped
Shakesville: Five Reasons Why ”Teach Women Self-Defense” Isn’t a Comprehensive Solution to Rape

Lisäys: Rape Culture 101
Tämä on todella hyvä kirjoitus siitä, kuinka elämme kulttuurissa, joka ymmärtää ja hyväksyy raiskaukset. Suosittelen lämpimästi.

Kirja-arvostelu: Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä (Sanna Aaltonen)

9515706904Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä on Sanna Aaltosen väitöskirja. Väitöskirjassaan hän tutkii yläasteen yhdeksäsluokkalaisia ja heidän käsityksiään sukupuolisesta häirinnästä. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivista ja perustuu erään koulun (koulun nimi kuten muutkin tunnistetiedot on muutettu) yhdeksäsluokkalaisten kirjoittamiin ainekirjoituksiin aiheesta seksuaalinen häirintä ja ainekirjoituksen jälkeen tehtyihin haastatteluihin. Vaikka olisin toisaalta kaivannut kvantitatiivista dataa sukupuolisen häirinnän ja sen eri ilmenemismuotojen yleisyydestä, tuntui metodivalinta väitöskirjaa lukiessa kuitenkin järkevältä. Monissa aineissa ja haastatteluissa tuli esille, että vaikka aluksi oppilaat totesivat, että eivät ole kohdanneet minkäänlaista häirintää, niin lähes kaikki tytöt olivat kokeneet epämiellyttävää koskettelua julkisissa tiloissa ja pojatkin tiesivät tutuille tytöille tapahtuneista häirintätapauksista. Koulussa oli lähiaikoina ollut kaksi tapausta, jotka olivat johtaneet jopa ex-poikaystävien lähestymiskieltoon. Näitä asioita ei välttämättä olisi tullut kvantitatiivisessa tutkimuksessa ilmi, ainakaan jos kysymyksiä ei olisi osattu esittää oikein. Kirjassa Aaltonen myös viittasi muihin tutkimuksiin, joista ehkä osa olikin kvantitatiivisia ja joihin aion jatkossa tutustua.

Ensimmäiset kolme lukua kirjasta keskittyvät tutkijan metodologisiin valintoihin ja aiheen aiemman käsittelyn esittelyyn. Ymmärrän osuuden tärkeyden tieteelliseltä kannalta, mutta tämä oli kirjan raskain osuus. Toisaalta, vaikka osuus oli raskas, oli myös mielenkiintoista tietää miksi tutkija oli päätynyt tekemään tutkimuksen juuri siten kuin se oli tehty. Osuudessa esiteltiin myös runsaasti aiempaa tutkimusta, johon metodologiset valinnat pohjattiin. Minulle tämä väitöskirja oli ensimmäinen lukemani tutkimus aiheesta, joten en voi täysin arvioida lähteitä ja niiden käyttöä, mutta ainakin metodologinen osuus oli johdonmukainen ja lähteet tuntuivat tukevan toisiaan. Seuraavissa luvuissa keskityttiin itse tutkimukseen. Tutkija kirjottaa oppilaiden arjesta koulussa ja sen ulkopuolella ja sukupuolisen häirinnän määrittelystä. Omat lukunsa saavat myös häirinnän kohteet, häirinnän tilat, häiritsijät sekä kokemusten käsitteleminen ja kertominen. Lopuksi kirjassa on vielä yhteenvetokappale sekä liitteet, joista löytyy lisätietoa tutkimuksen teosta, esim. haastattelurunko sekä aineiston koodaaminen.

Tutkimuksessa korostui mielestäni selkeä tasa-arvo-ongelma. Toisaalta pohdittiin, että kyllä varmaan tytötkin voivat häiritä poikia, mutta kukaan ei tällaista ollut oikeasti kohdannut. Pojat miettivät, että tämä johtuu ainakin osittain omasta fyysisestä puolustuskyvystä. Tutkimuksessa ei tutkittu kiusaamista yleensä ja ainakin itselleni tuli mieleen, että poikiin kohdistuva kiusaaminen ei ole useinkaan niin seksuaalista. Pojat olivat kohdanneet häirintää lähinnä uimahalleissa aikuisten miesten taholta. Tyttöjä ja naisia arvioidaan jo muutenkin paljolti ulkonäön perusteella, joten myös kiusaaminen kohdistuu helposti tytön ulkonäköön ja maineeseen. Toisaalta tyttöihin kohdistuva häirintä tunnustetaan, mutta toisaalta tyttöihin kohdistetaan myös vaatimuksia (s. 214):

”Rajantekojen suhteen tytöille myös asetetaan ja he asettavat itselleen monenlaisia vaatimuksia, jotka tuntuvat paikoittain kohtuuttomilta. Heidän tulisi olla autonomisia, lähes kaikkivoipaisia yksilöitä, itsevarmoja, välinpitämättömiä, ymmärtää ja kontrolloida lähettämiään viestejä sekä kykeneviä varomaan, ehkäisemään ja torjumaan tehokkaasti häiritseviä tai uhkaavia tilanteita. Niillä, jotka eivät toimi näin, on väärä asenne tai väärät vaatteet. Jos he valittavat varsinkin verbaalisesta häirinnästä, he ”ottavat” asiat liian vakavasti ja jos heille tapahtuu jotain pahaa, he ovat ”antaneet” sen tapahtua.”

Aika rankkoja vaatimuksia minusta, varsinkin kun puhutaan 15-16-vuotiaista tytöistä, joilla on varmasti vielä tekemistä itsetunnon ja oman kasvamisensa kanssa. Ikävimmältä tuntui se, jonka muistan myös omasta nuoruudestani eli, että pojat ovat poikia. Toisin sanoen poikia ei opeteta ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja tyttöjen sitten tulisi ymmärtää, että pojilla on kuitenkin hyvät aikeet (rakkaudesta se hevonenkin potkii). Kuitenkin, jos kuulee jatkuvia kommentteja ulkonäöstään ja vielä rikotaan fyysistä koskemattomuutta ja huoritellaan päälle, ei tyttö varmasti tunne oloaan kovinkaan hyväksi. Ei siinä taida paljon hyvät aikeet auttaa.

Kirja käsitteli aihetta monipuolisesti ja kerätyn aineiston valossa. Ilmi tuli myös rodullinen/rasistinen elementti, mutta tähän lähinnä aineistossa viitattiin ja tietoa ei ollut tarpeeksi, jotta siitä olisi voinut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Tässä voisi olla tarvetta jatkotutkimukselle. Kirja käsitteli paljon sitä, että kiusaamista ei käsitetä sukupuoliseksi häirinnäksi, koska ”Suomessahan on tasa-arvo”. Kuitenkin aineistosta kävi selkeästi ilmi, että jokainen tiesi häirintätapauksia ja suurin osa tytöistä oli kokenut näitä itse. Kertominen häirinnästä koettiin kuitenkin vaikeaksi ja usein uhri itse vähätteli tapahtumaa, vaikka joissain tilanteissa tytöt olivat oikeasti olleet peloissaan.

Kirjassa on aivan liikaa asiaa käsiteltäväksi lyhyesti, joten olen tuonut esiin vain pääteemoja. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan itse, sillä mielestäni tutkimus valottaa hyvin teinityttöihin kohdistuvia seksuaalisia paineita. Ainainen madonna/huora-kategorisointi tulee tässäkin hyvin esiin. Kirjan painos on loppuunmyyty, mutta sitä saa kyllä kirjastoista luettavaksi.

Etuoikeuden käsite syrjinnänvastaisessa keskustelussa

Yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen mukaan ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan”. Ihmiset eivät kuitenkaan ole tasa-arvoisia keskenään, sillä ihmisiä arvotetaan sen perusteella mihin lokeroon heidät sijoitetaan. Näihin eriarvoistaviin kategorioihin kuuluvat mm. sukupuoli, rotu, etnisyys, seksuaalisuus, luokka-asema, vammaisuus, paino jne.

Kategoriat eivät aina ole puhtaan binäärisiä, ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta niillä on yhteistä se, että tietyt kategorian ilmentymät ovat ”normaaleja”, oletusarvoisia ja arvostetumpia, eli hegemonisia. Esimerkiksi hetero-olettamuksen mukaan ihmisten oletetaan olevan heteroita, ja heteroutta myös pidetään normaalina, ja homoseksuaalisuutta poikkeavana, jopa ”sairaana”. Ei-valkoisia ihmisiä ei ehkä pidetä sairaina, mutta heitä pidetään ”toisina”, oletusarvoisesti ulkomaalaisina, ei-suomalaisina, ja monilla ihmisillä, jotka eivät rasisteiksi tunnustautuisi, on heitä kohtaan syvään juurtuneita, usein tiedostamattomia, epäluuloja. Usein sanotaan, että suomalaiset ovat ”yhtä suurta keskiluokkaa”, mutta todellisuus paljastuu toiseksi, kun asenteet esim. työväenluokkaisia kohtaan pääsevät päivänvaloon. Naisetkin ovat Simone de Beauvoirin sanoin ”toinen sukupuoli”. Mies on ihmisen perusmalli, nainen variantti. Etuoikeutetut kategoriat ovat merkitsemättömiä (unmarked category*): jos ihonväriä ei mainita erikseen, oletetaan ihminen valkoiseksi, jos seksuaalisuutta ei mainita, hänet oletetaan heteroksi jne.

Ihmiset, jotka kuuluvat ”normaalin” kategoriaan, ovat etuoikeutettuja. Meidän identitettimme koostuu monista osista, ja lähestulkoon jokainen meistä on jollain tapaa etuoikeutettu, ja jollain toisella tapaa taas marginalisoitu. Etuoikeutettuun kategoriaan kuuluminen ei myöskään takaa helppoa elämää tai onnistumista. Se vaikuttaa kuitenkin siihen, kuinka hyvin yhteiskunta ottaa sinut huomioon ja minkälaisia tilaisuuksia tiellesi sattuu. Etuoikeudelle tyypillistä on se, että oma kokemus oletetaan normaaliksi, ja omat edut oletetaan yleisiksi. Etuoikeus mahdollistaa sokeuden muiden ryhmien kokemalle sorrolle, ja kun naiset ottavat esille heihin kohdistuvia tasa-arvo-ongelmia, heitä syytetään ylireagoimisesta.

Etuoikeuden ja marginaalisuuden käsitteet liittyvät yhteiskunnan rakenteisiin, ja rajoihin normaalin ja poikkeavan, oikean ja väärän, arvostetun ja halveksutun välillä. Rajat eivät ole selviä, ja ne liikkuvat tilanteesta riippuen, mutta rajanvetoa tapahtuu kaiken aikaa. Ihminen ei itse voi vaikuttaa siihen, mihin kohtaan hän asettuu tässä rajanvedossa, vaan kyse on siitä, miten ympärillä olevat kokevat hänet, mihin asemaan hänet sijoitetaan sosiaalisessa hierarkiassamme. Etuoikeutetussa asemassa olevat ovat usein sokeita rajanvedolle, ja marginaalisessa asemassa olevien ihmisten todellisuudelle. Usein rajanveto huomataan vasta silloin, kun itse vetää lyhyemmän korren.

Maailmankuvamme muodostuu hegemonisten identiteettien kautta. Kun etuoikeutettujen kokemusmaailma koetaan normaalina, epätasa-arvosta tulee normaalia, huomaamatonta. Tästä seuraa, että tasa-arvoinen tilanne nähdään epätasa-arvoisena, marginaalista ryhmää suosivana. Esimerkiksi Helsingin valtuuston 58% naisenemmistö uutisoitiin raflaavalla otsikolla ”ylivoimainen naisenemmistö”, mutta kukaan ei kiinnitä mitään huomiota niihin valtuustoihin, joissa on 58% tai enemmän miehiä, koska sehän on vain ”business as usual”. Samoin kaikki tilanteet, joissa pyritään ottamaan huomioon esim. seksuaalivähemmistöjen oikeudet, teilataan vihaisten nettikirjoittelijoiden toimesta ”homojen suosimiseksi”. Keskustelu tasa-arvosta on aiheuttanut takaiskun, jossa etuoikeutetut ihmiset valittavat, että heitä syrjitään, kun epäoikeudenmukaista tilannetta yritetään korjata. Kokemus syrjinnästä johtuu hegemonisen aseman mahdollistamasta sokeudesta omille etuoikeuksille.

Kaikilla ei ole tasa-arvoiset mahdollisuudet menestyä. Yhteiskunnassa, jossa on tärkeää pitää yllä uskomusta tasa-arvosta, ei ole tilaa puhua etuoikeutetuista ja marginalisoiduista kategorioista. Kun etuoikeus on näkymätöntä, mahdollistuu rakenteellinen epätasa-arvo.

Konkreettisia esimerkkejä luvassa myöhemmissä kirjoituksissa. Niitä odotellessa suosittelen lukemaan aiemman kirjoitukseni valkoisesta etuoikeudesta.

Etuoikeuden käsitettä selventäviä artikkeleita:
Privilege is Driving a Smooth Road and Not even Knowing It by Barry Deutsch

A primer on privilege: what it is and what it isn’t by brown betty

FAQ: What is male privilege? (Finally, A Feminism 101 Blog)

“Check my what?” On privilege and what we can do about it by Andrea Rubenstein

Things You Need To Understand #4 by The Angry Black Woman

Listoja konkreettisista etuoikeuksista:
White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack by Peggy McIntosh

The Male Privilege Checklist by Barry Deutsch, aka “Ampersand”
(Keskustelua listasta löytyy täältä.)

A List Of Privilege Lists by Barry Deutsch, aka “Ampersand”

The Story Of Bob And Race by Barry Deutsch:
denial_is_so_white

———————————

*Markedness/unmarkedness on kielitieteellinen konsepti, jonka kehitti 1930-luvulla Prahan koulukunnan Roman Jakobson. Käsite on osa semiotiikkaa, ja hyvä selitys siitä löytyy Daniel Chandlerin kirjasta Semiotics: the basics. Klikkaa kirjan nimeä lukeaksesi käsitteen määrittely, sekä keskustelua siitä.

Tasa-arvoa käytännön ja asenteiden tasolla

Luin äsken Sini Terävän kirjoituksen Asenteita ennen ja nyt. Suosittelen sitä muillekin, jos kiinnostaa kuulla Sandra Day O’Connorin (hän oli ensimmäinen nainen USAn korkeimman oikeuden jäsenenä) kokemuksista juristina 50-luvun USA:ssa, kun oikeustieteen opiskelijoista vain 1% oli naisia. Women in Politics and Government -seminaarissa puhuttiin myös tasa-arvosta Suomessa, ja siinä kävi ilmi mielenkiintoinen seikka: panelistit eivät tunnistaneet esille nostettuja tasa-arvongelmia nykypäivän Suomesta.

Sini Terävä kirjoittaa:

”Pohdimme seminaarin jälkeen, onko tässä jotenkin havaittavissa sukupolviero suhteessa tasa-arvoon. Kun lainsäädännölliset ja sääntöihin pohjautuvat tasa-arvo-ongelmat alkavat olla jo melko vähissä (toki niitäkin on), tuntuu tasa-arvo käytäntöjen ja asenteiden tasolla entistä suuremmalta kysymykseltä. Me kaikki, kaksi nuorta naista ja kaksi nuorta miestä, tunnistimme tasa-arvo-ongelmia mm. suomalaisessa järjestökentässä ja asenneilmapiirissä. Miksi SYLin hallituksen puheenjohtaja on vuosikausia ollut mies ja varapuheenjohtaja nainen? Miksi tuossakin seminaarissa, jonka yleisö oli hyvin naisvaltainen, noin puolet kysymyksistä esittivät miehet? Miksi koulussa hyvin menestyviä poikia pidetään älykkäinä mutta tyttöjä edelleen helposti ahkerina? Miksi käytännön vapaaehtoistyöntekijöistä suuri osa on naisia mutta puheenjohtajistot täyttyvät monissa järjestöissä miehistä? Miksi kunnallispolitiikassa valtuustojen, hallitusten ja lautakuntien puheenjohtajista niin suuri enemmistö on miehiä?”

Yksi suurimpia esteitä todelliselle tasa-arvon toteutumiselle on nimenomaan tasa-arvon puute ”käytäntöjen ja asenteiden tasolla”. Asiaa hankaloittaa erityisesti se, että Suomessa on vuosikausia rakennettu myyttiä siitä, että tasa-arvo on jo saavutettu, ja todella monet näyttävät uskovan tähän. Minäkin uskoin jossain vaiheessa kyseiseen myyttiin, ja siitä seurasi mielenkiintoinen paradoksi, kun monesti huomasi epätasa-arvoa, eikä tiennyt mitä ajatella siitä. Uskosta siihen, että suomalainen yhteiskunta on pääasiassa tasa-arvoinen, seuraa usein se, että epätasa-arvoisista tilanteista ja käytännöistä ajatellaan helposti, että ”asiat nyt vain ovat näin” ja ei niille mitään kannata tehdä. Epätasa-arvo tulee samalla ulkoistettua muihin maihin, ja tasa-arvotaistelu muiden ongelmaksi, johon ei itse tarvitse puuttua.

Nimenomaan ihmisten asenteissa on tasa-arvon saavuttamisen kannalta vielä hirveästi työsarkaa, senkin jälkeen kun lainsäädännöstä on saatu poistettua loputkin epätasa-arvoa tuottavat kohdat. (Onko tällainen lainsäädäntö edes mahdollista saavuttaa?) Monet epätasa-arvoiset käytännöt ovat niin normaaleja, että suurin osa ihmisistä ei edes ajattele niitä. Näihin käytäntöihin kuuluu esim. naisten jatkuva arvottaminen ulkonäön perusteella, nykyinen armeijakäytäntö, vanhemmuuden kustannusten kasautuminen äidin työnantajalle, kaikki Sinin kirjoituksessaan mainitsemat asiat jne. Samoin ihmisten asenteiden takana piilevät sukupuolistereotyyppiset käsitykset siitä, minkälainen on mies ja minkälainen on nainen, estävät ihmisiä olemaan vapaasti oma itsensä, koska normeihin mukautuminen on aina helpompaa. Kaikista näistä asioista voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta tämän kirjoituksen tarkoitus oli tuoda esille, että tasa-arvo vaatii muutakin kuin tasa-arvoista lainsäädäntöä. Yhtä tärkeitä ovat tasa-arvoiset arjen käytännöt, ja kulttuurinen tarinavaranto/diskurssi, joka mahdollistaa tasa-arvoiset asenteet.

Lopuksi vielä linkki listaan naisten kohtaamista tasa-arvo-ongelmista:
Andrea Rubenstein: Think women have achieved equality? Think again.

Maailma muuttuu Eskoseni

Tämän päivän Helsingin sanomissa oli juttu Audin myyntijohtajan, Esko Kiesin, antamasta haastattelusta Anna-lehdelle. Kyseessä oli Anna-lehden uusi media- ja markkinointivaikuttajille räätälöity erikoislehti, joka on  yksittäinen, räätälöity markkinointitempaus, ja joka ei ole ollut julkisessa myynnissä eikä levityksessä, ja juttu ilmestyi sarjassa ”Mies puhuu naisesta”. Juttu on saanut aikaan keskustelua, ainakin internetissä. Jopa niin paljon, että Helsingin Sanomien nettisivuilla VV-auton toimitusjohtaja, Pekka Lahti, pahoittelee julkisesti myyntijohtajansa kommentteja. Kyllä saakin pahoitella, varsinkin kun Kiesi ei ole mikään julkisuuden henkilö, joka esiintyy lehtien sivuilla itsenään, vain häntä haastateltiin juuri siksi, että hän on Audin myyntijohtaja.

En ole lukenut alkuperäistä juttua vain ainoastaan Helsingin Sanomien version, mutta uskoisin voivani luottaa toimittajan kykyyn siteerata alkuperäistekstiä. Tässä hieman Kiesin ajatuksia (siteerattuna tuosta Helsingin sanomien jutusta) kommenttien kera:

Kiesin mukaan autoista ja naisista on helppo puhua, koska ”auton kaikki käyttöominaisuudet löytyvät naisesta”.

Tässä lauseessa on niin paljon pielessä, että en tiedä mistä aloittaisi. Onkohan Kiesi koskaan kuullut siitä radikaalista ajatuksesta, että naiset ovat ihmisiä?

”Auton ulkonäkö viimeistellään jousituksilla ja pyörillä – naisen nilkat ja kengät ovat minulle tärkeitä, ja nainen menettää usein muotonsa, jos hänellä on alle seitsemän senttimetrin korot”, Kiesi sanoo ja kertoo katsovansa naista samassa järjestyksessä kuin uutta autoa: Katse kulkee alhaalta ylös eli kengistä, nilkoista ja sääristä vartaloon ja pukeutumiseen ja viimeiseksi silmiin.

Niin, eipä niillä silmillä niin väliä, kunhan korot on kunnossa… Järkyttävintä on tässä ehkä se, että Kiesin mielestä naisen pitää pilata terveytensä (korkeat korot OVAT haitallisia jaloille) siksi että näyttäisi kauniilta, eli luonnottomalta. Luonnollinen nainenhan ei toki voi ”tosimiehen” mielestä olla kaunis. Suosittelen Eskoa kokeilemaan itse, miltä tuntuu kävellä seitsemän sentin koroissa. Mielellään vielä kapea hame päällä, niin että kävely on mahdollisimman helppoa.

Kiesin kokemusten mukaan nainen on halutessaan ”aika kylmä otus: hän pystyy manipuloimaan ja olemaan ilkeä paljon helpommin kuin mies”. Kiesille on iän myötä naisessa tullut yhä tärkeämmäksi itse naiseus.

Häh? Kiesin mielestä naisen luonteeseen kuuluu siis olla ilkeä ja manipuloiva, mutta hänelle tämä on tullut yhä tärkeämmäksi iän myötä…? Minusta koko Kiesin antama haastattelu on pelkkää ilkeilyä alusta loppuun. Manipuloinnista nyt en sitten tiedä. Kyllä ilkeys ja manipulointi taitavat olla ihan yhtä luontaisia sukupuoleen katsomatta. Usein toki manipulointia käytetään silloin kun ei ole todellista valtaa, joten siinä mielessä nyky-yhteiskunnassa voi olla, että naiset sitä enemmän käyttävät. Tosin tämä ei kyllä perustu omaan kokemukseeni ja on pelkkää pohdiskelua.

”Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava. Nykyään minulle on hyvin tärkeää, että minulla ja naisellani on paljon yhteistä, esimerkiksi samantasoinen koulutus ja arvomaailma. Arvostan myös suuresti sitä, että nainen silittää paitani, tässä eleessä on paljon symboliikkaa. Kun nainen kieltäytyy silittämästä tai siivoamasta, voisi karrikoidusti sanoa, että suhde vetelee viimeisiään.”

Eiköhän kuitenkin jokainen aikuinen ole itse vastuussa osuudestaan kotitöissä. Siis myös jos mies KIELTÄYTYY siivoamasta (minulle silittäminen ei ole niin tärkeää, jos haluaa kulkea silitettävissä paidoissa, niin jokainen silittäköön itse), niin sitten tulee mieleen haluaako mies oikeasti parisuhteen vai kotiapulaisen. Jos haluaa kotiapulaisen, niin sittenhän voi sellaisen palkata.

Naisen sopiva ikä on Kiesin mielestä määritelty hyvin Naisen oppaassa, joka on painettu vuonna 1948: se on miehen ikä jaettuna kahdella ja ynnättynä seitsemällä. Kiesille, 59, sopivan ikäinen nainen on siis 36–37-vuotias.

Tämän laskutavan mukaan mikään parisuhde ei sitten voi kestää kovin kauaa, kun nainen ei voi vanheta samassa tahdissa kuin mies. Kiesi kai ei nyt kovin pitkäaikaisesta suhteesta unelmoikaan.

Tasa-arvoa ei Kiesin mielestä ole se, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla, sillä nainen on niin fyysisesti, psyykeltään kuin tunne-elämältäänkin aivan erilainen kuin mies.

Ei välttämättä SAMALLA TAVALLA, mutta SAMANARVOISENA. Fyysisesti nainen onkin erilainen kuin mies, mutta psyyke- ja tunne-elämäerot tulevat kyllä enemmänkin luonteesta ja kasvatuksesta. Mutta mitä muuta kuin vanhoihin stereotypioihin sortumista voi odottaa mieheltä, joka vertaa naisia autoihin?

”Tämän vuoksi naiset pärjäävät usein huonommin myös johtaja-asemissa: he käyttävät tunteita vääränlaisissa tilanteissa, jolloin tunne menee usein järjen edelle. Mutta tietysti poikkeuksiakin on. Miehet taas pystyvät helpommin hallitsemaan suuria kokonaisuuksia”, Kiesi analysoi.

Ja taas: HÄH? Juuri vähän aikaa sittenhän Kiesi vertasi naisia autoihin, joilla (ainakaan tietääkseni) ei ole tunne-elämää lainkaan (pahoittelen kovasti, jos nyt loukkaan autojen tunteita). Juu, tietysti saattaa minullakin tunteet nousta pintaan, jos minua kohdellaan kuten autoa…

Kiesin mukaan miehen on vaikea joissakin tilanteissa ymmärtää naisen logiikkaa, eikä hän myöskään pidä naisten välisestä peruskateudesta. Naiset ovat myös huonoja verkostoitumaan, hän kertoo.

Naisen logiikkaa? Esko Kiesin logiikka on kyllä todella haussa tämän haastattelun perusteella ja ei kai hän loogisesti ajattelevaa naista silloin ymmärräkään. Ja mikä on naisten välinen peruskateus? Naiset huonoja verkostoitumaan? Kuitenkin useinmiten juuri naiset (ainakin Kiesin sukupolvea olevat) ovat niitä, jotka perheessä pitävät yhteyttä sukulaisiin ja jopa miehenkin sukulaisiin. Naisilla ei vain ole perinteisiä verkostoitumismalleja liike-elämään. Ja esim. johtajatasolla on toistaiseksi vielä sen verran vähän naisia, että verkostoituminen voi olla vaikeaa kun perinteisiin ”herra-kerhoihin” ei ole asiaa.

Kiesin mielestä naisella on sen sijaan kyky pelkistää ja viedä paremmin rutiinit läpi tavanomaisissa asioissa. ”Ja niinhän sitä sanotaan, että naiset ovat enemmän suorittajia ja miehet haaveilijoita.”

Eli naiset tekee työtä ja miehet haaveilee ja siksi miehistä tulee johtajia. Tai jotain. Kyllä miehetkin varmasti osaavat silittää paidan jos vain yrittävät.

Loppujen lopuksi: Toivotan Esko Kiesille siis onnea vain ”unelmiensa naisen” etsinnässä. Uskoisin, että hänen on aika vaikea löytää 36-37-vuotiasta diplomi-insinöörinaista, joka vain haluaa pitää häntä hyvänä ja olla haluttava. Ai niin, ja silittää hänen paitansa…

”Maailma muuttuu, Eskoseni”, kirjoitti aikanaan jo Aleksis Kivi.

Oikeus olla oma itsensä

Uskalla-kampanja

12.8.2009 alkanut Uskalla-kampanja on herättänyt verkossa keskustelua. Kampanja sai heti kättelyssä julkisuutta, kun Helsingin ja Espoon liikuntatoimet kieltäytyivät osallistumasta kampanjaan. Kohta molemmat kaupungit pyörsivät päätöksensä ja lähtivät sittenkin mukaan.

Tässä kampanjan perusajatus lyhyesti:

Kampanjan tunnuslause “Uskalla olla itsesi – myös urheilussa” haluaa rohkaista urheilijoita hyväksymään seksuaalisuutensa. Kampanja myös haastaa urheilijat, seurat ja urheiluvaikuttajat kamppailemaan homofobiaa vastaan.

Kuten arvata saattaa, keskustelu asiasta ei ole ollut mieltä ylentävää luettavaa. Pampula on koonnut kirjoitukseensa järkyttävimmät mielipiteet Hesarin keskustelun kahdelta ensimmäiseltä sivulta, jos joku haluaa käydä ruokkimassa masokistisia taipumuksiaan. Kommentit osoittavat, että tämä kampanja on todella tarpeellinen. Yleisin kommentti taitaa kuitenkin olla, että ”miksi seksuaalisuus pitää tuoda mukaan urheiluun?” Näitä kommentteja voi ihastella esim. Ylen sivuilla ja Jyrki J.J. Kasvin blogissa. Ari Heikkinen kysyy Kasvin blogissa:

Miksi kenenkään pitäisi retostella yksityisasioitaan (esim. sitä mitä tekee makuuhuoneessaan) julkisesti?

Minullakin on muutama kysymys Arille: Oletko naimisissa? Jos olet, kai olet salannut tämän tiedon kaikilta työ- ja harrastuskavereiltasi? Muutenhan heille saattaisi selvitä, että harrastat (hui kauhistus) SEKSIÄ vaimosi kanssa! Vai oletko mahdollisesti paljastanut seurustelevasi? Kai olet muistanut puhua kumppanistasi aina sukupuolineutraalein termein, niin ettei kenellekään vain selviä kumppanisi sukupuoli? Muutenhan he voisivat mielessään kuvitella, mitä teet sängyssä!

Seksuaalisuuden poistamista urheilusta on myös parodioitu Kummakerhossa.

Kysymykset siitä, miksi homojen pitää tuoda seksuaalisuutensa julki, tuo mieleen Yhdysvaltojen Don’t ask, don’t tell-toimintaperiaatteen, jonka mukaan homot eivät saa kertoa mitään tietojaan yksityiselämästään armeijassa, jotta heidän suuntautumisensa ei paljastuisi. Monet näyttävät haluavan, että samaa periaatetta noudatettaisiin suomalaisessa urheilussa ja muuallakin. Heterot ovat niin hyvin marinoituja omassa etuoikeudessaan, etteivät he näytä tajuavan, kuinka paljon he puhuvat omasta yksityiselämästään julkisesti. He eivät näytä ymmärtävän, että homouden salaaminen vaatisi jatkuvaa valehtelua arjessa.

PortlyDyke kirjoitti todella koskettavan kertomuksen (Take My Arm, My Love) siitä, minkälaista on jatkuvasti ja automaattisesti muokata omaa käytöstään julkisilla paikoilla, jottei paljastaisi seksuaalista suuntautumistaan.

I notice that, in public, I seem to have an automatic timer that warns me not to gaze at her as long as I might at the privacy of our dining room table, a subtle mask that shifts the set of my smile when I respond to hearing her laugh, and an inner language editor that reflexively erases ”honey”, ”my love” and ”darling” from my lexicon as I’m calling to her across a parking lot.

I want to make it very clear that I don’t think about these things.

These adjustments have become so internalized that I rarely, if ever, notice them — until I sit down to write a post like this.

They are part of the enculturated self- censoring that most queers learn in order to assure their own safety in the world (and sometimes, their very survival). In fact, I had to ”unlearn” many other, more rigid, tendencies to automatic hiding when I finally made the decision to be completely ”out” as a lesbian.

I don’t edit myself this way because I am ashamed of being a lesbian. I do it because I’m afraid that someone else, who thinks I ought to be ashamed of being a lesbian, might hurt me — or worse, hurt my beloved.

Vaikuttaa siltä, että monien Uskalla-kampanjaa kritisoineiden heteroiden silmissä homous näyttäytyy seksuaalisina tekoina, ei katseina, kosketuksina tai hellinä sanoina. Heteropariskuntien on täysin sallittua kävellä käsi kädessä, mutta homoille tätä ei haluta sallia, koska ”seksuaalisuus on yksityisasia”. Rehellisempää olisi myöntää suoraan, että halutaan ylläpitää heteroseksuaalisuuden normatiivista asemaa, jolloin ainoastaan heteroseksuaalisista parisuhteista ja haluista on hyväksyttävää puhua ääneen.

PortlyDyke antoi kaikille homojen syrjintää ymmärtämättömille heteroille haasteen: eläkää viikko salaten seksuaalisuutenne:

Spend an entire week pretending that you’re not a couple. Don’t write a check from a joint bank account. Hide all the photographs in your home and office which would identify you as a couple. Take off your wedding rings. Touch each other, and talk to each other, in public, in ways that could only be interpreted as you being ”friends”. Refer to yourself only in the singular ”I”, never in the ”we”. When you go to work on Monday, if you spent time together on the weekend, include only information which would indicate that you went somewhere with a friend, rather than your life-mate. If someone comes to stay with you, sleep in separate beds. Go intentionally into the closet as a couple. For a week.

Tästä on kyse Uskalla-kampanjassa. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä, peittelemättä suhteitaan.

Sukupuolipoliisi iski

Caster Semenya GoldBerliinin maailmanmestaruuskisoissa naisten 800m kultaa voittanut Etelä-afrikkalainen Caster Semenya on joutunut sukupuolipoliisin kynsiin. Nuoren naisen ilmiömäinen kehitys ei ole johtanut doping-epäilyihin (tosin mitalistina hän joutuu automaattisesti antamaan näytteen), vaan kyseenalaiseksi onkin asetettu hänen sukupuolensa. (Jutun taustat voi lukea esim. täältä (Mtv3.fi), tai pidemmin englanniksi Huffington Postista.)

Koska Caster Semenya ei ole tarpeeksi ”naisellinen”, hän on joutunut todella julman arvostelun kohteeksi. New York Times raportoi, että hänen kanssakilpailijansa, 6. tullut Elisa Cusma sanoi Italian lehdistölle ”Tuonlaisten ihmisten ei pitäisi juosta meidän kanssamme. Minulle hän ei ole nainen. Hän on mies.” ja Venäjän Mariya Savinova ei uskonut, että Semenya läpäisisi sukupuolitestiä. Hänen perustelunsa oli ”Katsokaa nyt häntä”. Kuten arvata saattaa, kommentointi ei jäänyt siihen: Suomessa Helsingin Sanomat kutsui Semenyaa poikatytöksi, ja keskustelupalstoilla ihmiset näkivät oikeudekseen päättää hänen sukupuolestaan Italian Elisa Cusman tavoin.

Kun ihminen ylittää ulkonäöllään sukupuolille asetetut rajat, hän joutuu yhteisön halveksumaksi ja hänen sukupuoli-identiteettinsä kyseenalaistetaan. Tämä koskee varsinkin mustia naisia, jotka on länsimaisen historian saatossa ja tänäkin päivänä nähty ”maskuliinisempina” kuin valkoiset naiset. Jopa tennismaailmaa 2000-luvulla hallinneita Williamsin siskoksia, Serenaa ja Venusta, on haukuttu transuiksi. Tilanne on varmasti äärettömän raskas vasta 18-vuotiaalle Semenyalle, ja tuo mieleen intialaisen Santhi Soundarajanin tapauksen. Soundarajan voitti 800m hopeaa Aasian kisoissa joulukuussa 2006, mutta joutui luopumaan mitalista kun hän ei läpäissyt sukupuolitestiä. Tämän seurauksena Soundarajan sanottiin irti työpaikaltaan, ja hän yritti myöhemmin itsemurhaa. Mediassa spekuloitiin, että Soundarajanilla oli mahdollisesti jokin intersukupuolisuuden muoto, kuten AIS, mutta varmuutta asiasta ei ole. Jos Semenya ei läpäisisi testiä, todennäköisintä olisi, että hänkin olisi tietämättään intersukupuolinen. Hänen ulkonäkönsä perusteella ei kuitenkaan ole mitään erityistä syytä olettaa tätä – monet intersukupuoliset näyttävät selkeästi joko miehiltä tai naisilta, eikä heihin kiinnitetä mitään erityistä huomiota.

Nettikeskusteluissa on tullut selväksi, että monet kuvittelevet sukupuolen selviävän housuihin katsomalla. BBC valoittaa lyhyesti sukupuolitestien prosessia, ja Paula valaisee meitä vielä hieman tarkemmin: (Lähde: Mika Venhola, transtukipiste)

Kun sukupuolitestit tulivat 60-luvulla käyttöön naisten lajeissa, oli käytäntö sellainen, että naiset riisuutuivat testaajien edessä alasti. Kaikissa kisoissa tämä ei riittänyt, vaan naisten sukuelimet kopeloitiin käsin. Käytäntö lakkautettiin naisia nöyryyttävänä (ja ainakin nykytiedon valossa on selvää, ettei se olisi kuitenkaan ollut riittävä testi intersukupuolisuuden eri muotojen tunnistamiseen).

Ulkoisten sukuelinten sijaan ryhdyttiin pian testaamaan naisurheilijoiden kromosomeja. Käyttöön tullut kromosomitesti ei ollut sataprosenttisen tarkka, mutta sen avulla saatiin kuitenkin enemmän (tai ainakin erilaista) tietoa kilpailijoiden sukupuolesta kuin käsikopelolla. Ongelmaksi muodostui se, että testatuilta löytyy monenlaisia muitakin kromosomiyhdistelmiä kuin XX tai XY. Sellaiseltakin henkilöltä, joka identifioituu naiseksi ja vaikuttaa sukuelintensä ja/tai sisäerityksen perusteella naiselta, toinen X voi puuttua joko kokonaan tai osittain, tai kromosomit saattavat olla tyyppiä XY, kuten miehillä.

Ja – tämä on olennaista – ei ole helppoa keinoa määritellä edes kromosomaalista sukupuolta siten, että yksikään kilpailija ei saisi “epäreilua” etua intersukupuolisuutensa tähden. Jos päätetään, että naisten sarjassa saavat kilpailla vain XX-kromosomeilla varustetut henkilöt, diskataan joukosta intersukupuolisia ihmisiä, joilla ei tosiasiassa ole minkäänlaista “hyötyä” epätyypillisistä kromosomeistaan. Toisaalta on olemassa intersukupuolisia henkilöitä, joilla on naisen XX-kromosomit, mutta joiden elimistö tuottaa poikkeuksellisen paljon testosteronia ja joilla näin ollen on maskuliininen ruumiinrakenne. Tällä tavalla intersukupuolisia urheilijoita ei testin perusteella kuitenkaan hylättäisi.

Vielä monimutkaisemmaksi asian tekee se, että on olemassa sekä ruumiinrankenteeltaan miehisiä että naisellisia urheilijoita, joilla on kromosomit XXY. Koska urheilukisoissa käytetty kromosomitesti itse asiassa tunnistaa vain X-kromosomin eikä Y-kromosomia, voisivat sekä naiselta että mieheltä ulkoisesti vaikuttavat XXY-kromosomein varustetut henkilöt läpäistä tämän testin (jos siis läpäisyn kriteeri on se, että löytyy ainakin yhdistelmä XX).

Muun muassa näistä syistä Kansainvälinen yleisurheiluliitto lopetti sukupuolen systemaattisen testaaminen 90-luvulla ja olympialaisissakin se lakkautettiin 2000-luvulla. Intersukupuolisuus on niin yleistä, että epätyypillisiä kromosomiyhdistelmiä löytyi toistuvasti. Testien perusteella jouduttiin hylkäämään urheilijoita, jotka ilmiselvästi eivät “hyötyneet” intersukupuolisuudestaan urheilun saralla.

Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) kanta on, että naisten sarjassa kilpailevan tulee olla “entirely female”. Mitä tämä tarkoittaa, sitä en ainakaan vielä ole nähnyt missään julkisesti määriteltynä. Kansainvälinen olympiakomitea hyväksyy transsukupuoliset urheilijat kilpailemaan, olettaen että he ovat joko korjanneet sukupuolensa jo murrosiässä, tai korjauksesta on kulunut vähintään kaksi vuotta. KOK:n suositukset perustuvat IAAF:n ohjeisiin, mutta sen tarkempaa tietoa minulla ei ole IAAF:n tavasta määritellä sukupuoli. Intersukupuolisten urheilijoiden mahdollisuuksista osallistua kilpailuihin en myöskään osaa sanoa.

Intersukupuolisuuden tarkka määrittely on hankalaa, koska sukupuolen monimuotoisuus on kuin väriskaala. Missä menee punaisen ja oranssin raja? Rajat mieheyden, naiseuden ja intersukupuolisuuden välillä ovat yhtä mielivaltaisia. Kuinka suuri klitoriksen pitää olla, että nainen ei enää ole anatomisesti ”normaali”? Ja onko järkeä, jos normaalin ja epänormaalin välillä on puolen millimetrin ero?

Kun ihminen uhkaa ulkonäöllään sukupuolten kaksijakoisuutta, hän aiheuttaa ahdistusta ympäristössään, ja ahdistus purkautuu vihana. Ihmisillä on valtava tarve määritellä kaikkien sukupuoli, ja erityisesti tarve määritellä se toisen itsemäärittelystä riippumatta. Caster Semenya on julkisuudessa olleiden tietojen perusteella identiteetiltään nainen, mutta kuinka moni nettikeskustelija kunnioittaa hänen identiteettiään? Aika moni näyttää olevan sitä mieltä, että oma näkymys ajaa Semenyan identiteetin yli. Naisella on oltava oikeus näyttää maskuliiniselta, ja miehellä oikeus näyttää naiselliselta.

Caster Semenya by Clyde Koa Wing

Caster Semenyan tapaus osoittaa myös surullisella tavalla kulttuurimme transfobian. Miehekäs nainen saa halveksuntaa osakseen, ja nuori urheilija joutuu käymään läpi nöyryyttävän prosessin. Sukupuolen kyseenalaistaminen on erityisen nöyryyttävää juuri sen takia, että koemme ”oikean” naiseuden/mieheyden niin tärkeäksi. Jotkut ovat vihaisia Caster Semenyan kohtalosta, mutta paljastavat samalla oman transmisogyniansa: ”miten ne kehtaavat kohdella tätä oikeaa naista kuin jotain transua”. (Ja jotkut, kuten transfobinen ääliö Germaine Greer, käyttävät tilaisuutta hyväkseen haukkuakseen transsukupuolisia.) Entä sitten jos Semenya olisi transsukupuolinen? Jos hän olisi käynyt läpi sukupuolenkorjausprosessin ennen 18 ikävuottaan, hänellä olisi oikeus kilpailla. Mutta saisiko hänen ulkonäköään ja naiseuttaan arvostella, jos paljastuisi, että hän olisikin trans- tai intersukupuolinen? Minun mielestäni arvostelu ei missään tilanteessa ole oikeutettua.

————————–

Lisää aiheesta:
Sukupuolen testaamisesta
Lisää intersukupuolisuudesta… tavallaan

Semenya: the price of looking different (The Guardian)

To her credit, Semenya has so far handled the situation with good grace, though this evening’s medals ceremony will be another test of her composure. Britain’s Jenny Meadows, who will collect bronze, has remained diplomatic when questioned, but one or two athletes who finished outside of the medal places have disputed Semenya’s sex in rather blunt terms. Elisa Cusma, the Italian who finished in sixth, told reporters: ”She’s a man.” No one will know precisely Semenya’s biological sex until the test results are confirmed, when we will all know.

Cusma’s certainty is alarming not only because it is so far unfounded and so publicly denigrates a fellow competitor, but also because it relies upon a gender binary that is nothing more than a comforting illusion. The fact that ”She looks like a man”, or ”He acts like a girl”, tells us as much. It has long suited us to organise the world into ”men” and ”women”, and cast those ”in between” as abnormalities, particularly when competitions are organised around the division of athletes into these two categories. To do things differently would take a complete rethink and no doubt produce some equally insufficient boundaries. But certainly our preparedness to rely on surface clues and use them to pose personal questions, in such a public manner and to athletes so young and inexperienced, should be pause for thought.

Think before you say ’she’s a man’ (The Guardian)
Caster Semenya: The Idiocy of Sex Testing (The Nation)
Black Female Athlete Dominates Competition – Gets Gender Identity Questioned (Womanist Musings)
Women’s 800m gold medallist to undergo sex test (The F Word)
Sex-Determination Testing in Track and Field (feministing.com)
The gender trap (The Guardian, 2008)