Hyvää Ada Lovelace -päivää!

Ada Lovelace -päivä on bloggaajien päivä, jolloin on tarkoituksena juhlistaa naisia aikaansaannoksia tieteentekijöinä ja tekniikan alalla. Tämä siksi, että edelleenkin on vallalla käsitys, että naiset ovat huonompia matematiikassa ja luonnontieteissä. Naiset myös tarvitsevat roolimalleikseen naisia, jotka ovat menestyneet tieteissä ja tekniikassa huolimatta sukupuoleen liittyvistä esteistä. Itse olen huomannut, kuinka vaikeaa välillä on löytää näitä roolimalleja, vaikka niitä on olemassa, jopa enemmän kuin olettaisi.  Suomessa on viime aikoina yritetty tehdä näitä naisia – jotka ovat unohdettu tieteentekijöinä – näkyviksi. Vuoden 2008 Tieto-Finlandia-palkinnon voitti Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret, joka  esittelee useita aiempien vuosisatojen tiedenaisia. Lisäksi Helsingin yliopiston kirjasto ja Kristiina-instituutti toteutti Kansalliskirjaston galleriaan sekä internettiin näyttelyn Tiedenaisia vuonna 2000. Näyttely esittelee suomalaisia tiedenaisia sekä merkkipaaluja naisten institutionaalisista läpimurroista tiedeyhteisössä.

Tiedenaisia-näyttely esittelee mm. tähtitieteilijä Liisi Oterman (1915-2001), joka väitteli tähtitieteestä ensimmäisenä naisena Suomessa vuonna 1955. Hän valitsi alun perin luonnontieteiden opiskelun, koska Turun yliopistossa ei opetettu sanskriittia. Liisi Otermasta tuli Turun yliopiston tähtitieteen dosentti vuonna 1959 ja vt. professori 1962. Hän työskenteli läheisesti suomalaisen tähtitieteen vaikuttajan, Turun yliopiston professorin, Yrjö Väisälän kanssa. Väisälän vaikutus naisten etenemiselle tähtitieteessä oli kohtuullisen suuri, sillä hän innosti vielä Hilkka Rantaseppä-Heleniuksen (1925-1975) vaihtamaan matematiikan opintonsa tähtitieteeseen. Tämä on eritysen merkittävää siksi, että alkuaikoina Turun observatorion koko henkilökunnan muodostivat professori Väisälä, observaattori Oterma ja osa-aikainen assistentti. Rantaseppä-Helenius toimi ensin Tuorlan observatorion assistenttina ja myöhemmin observaattorina, Oterman jätettyä viran. Rantaseppä-Helenius otti myös kantaa tyttöjen matematiikan taitojen vähättelyyn:

”Sellainen puhe, etteivät tytöt tajua matematiikkaa, ei ole totta. Tyttöjen pitää vaan saada enemmän itseluottamusta, niin tajuaminen tulee sen mukana.”

Toisaalta hän oli selkeästi myös aikansa kasvatti. Ajan, jolloin tyttöjen koulutus oli luksusta ja naiset tekivät työtä, jos heidän oli pakko. Pääelättäjä oli tietenkin mies ja naisen ei ollut soveliasta tehdä työtä edes elättääkseen itsensä, jos vaihtoehtona oli miehen elanto:

”On oikein hyvä omatunto kun ei ole vienyt kenenkään miehen leipää. Varsinkin kun tietää, että tekee työtä, johon tuskin monenkaan miehen kärsivällisyys riittäisi […]”

Joka tapauksessa, Tiedenaisia-sivusto on tutustumisen arvoinen jokaiselle asiasta kiinnostuneelle.

Ulkomaisista tiedenaisista haluaisin tuoda vielä esille Cecilia Payne-Gaposchkinin (1900-1979), joka sai minut perehtymään enemmän naisiin tieteentekijöinä. Hän oli kotoisin Englannista, mutta teki uransa Harvardissa. Hän oli ensimmäinen Harvardista valmistunut tähtitieteilijä. Tämä siksi, että perinteisesti miespuoliset tähtitieteilijät olivat valmistuneet fysiikasta. Fysiikan laitoksen silloinen johtaja, Theodore Lyman, ei kuitenkaan suostunut ottamaan naisia opiskelijoiksi ja siksi Harold Shapley, jonka kanssa Payne työskenteli järjesti hänelle mahdollisuuden valmistua tähtitieteestä. Hän työskenteli suureksi osaksi Sergei I. Gaposchkinin kanssa, jonka kanssa hän myös meni naimisiin 1934. Payne-Gaposchkin tuotti yli 300 julkaisua ja hänet tunnetaan erityisesti siitä, että hän totesi tähtien muodostuva pääosin vedystä ja heliumista. Tähän asti oli oletettu tähtien olevan pääosin maan kaltaisia kappaleita. Hänen väitöskirjaansa on kehuttu mm. epäilemättä erinomaisimmaksi väitöskirjaksi, joka koskaan on kirjoitettu tähtitieteestä. Vaikka Payne-Gaposchkin oli ensin tutkija ja myöhemmin tutkijatohtori, hän joutui kärsimään sukupuolestaan. Hänelle maksettiin teknisen assistentin palkkaa opettajan tai professorin palkan sijaan. Kun hän sai professuurin ensimmäisenä naisena Harvardin yliopiston historiassa vuonna 1956 hän sanoi palkkansa nelinkertaistuneen. Ja vaikka suuri osa ymmärsi Payne-Gaposchkinin tieteelliset saavutukset, niitä myös vähäteltiin ja tuloksia kiistettiin sen vuoksi, että tutkijana oli nainen. Hän jäi eläkkeelle tähtitieteen laitokselta vuonna 1966, mutta jatkoi tutkimustyötä lähes kuolemaansa asti 1979.

Vaikka on inspiroivaa lukea naisista, jotka ovat onnistuneet tekemään sitä, mitä he haluavat esteistä huolimatta, on myös hieman masentavaa huomata, että tähän pystyäkseen heidän on oltava huomattavasti parempia, kuin miespuoliset kolleegansa. Vaikka tilanne on huomattavasti parantunut viimeisen sadan vuoden aikana, on sama ilmiö vieläkin huomattavissa työelämässä. Lisäksi, vaikka yliopistojen perustutkinto-opiskelijoista on naisia enemmän ( 54,8 %) kuin miehiä, niin miesten määrä on edelleen suurempi tohtoreissa, assistenteissa, yli-asssistenteissa ja erityisesti professoreissa (82,1 %). Nämä luvut ovat tosin vuodelta 1999, uuden tutkimuksen mukaan tilanne on hieman parantunut n. 10 vuodessa.  Takaiskuista ja vielä tehtävän tasa-arvotyön määrästä huolimatta suunta tuntuu olevan kuitenkin oikea. Ehkä vielä jonain päivänä kaikki ovat oikeasti samalla viivalla.

Lisätietoa:
Ada Lovelace Day: Mistä kaikki alkoi?
Liisa Husu: Tiedenaiset suomalaisen tiedepolitiikan kohteena

Mainokset

Maailma muuttuu Eskoseni

Tämän päivän Helsingin sanomissa oli juttu Audin myyntijohtajan, Esko Kiesin, antamasta haastattelusta Anna-lehdelle. Kyseessä oli Anna-lehden uusi media- ja markkinointivaikuttajille räätälöity erikoislehti, joka on  yksittäinen, räätälöity markkinointitempaus, ja joka ei ole ollut julkisessa myynnissä eikä levityksessä, ja juttu ilmestyi sarjassa ”Mies puhuu naisesta”. Juttu on saanut aikaan keskustelua, ainakin internetissä. Jopa niin paljon, että Helsingin Sanomien nettisivuilla VV-auton toimitusjohtaja, Pekka Lahti, pahoittelee julkisesti myyntijohtajansa kommentteja. Kyllä saakin pahoitella, varsinkin kun Kiesi ei ole mikään julkisuuden henkilö, joka esiintyy lehtien sivuilla itsenään, vain häntä haastateltiin juuri siksi, että hän on Audin myyntijohtaja.

En ole lukenut alkuperäistä juttua vain ainoastaan Helsingin Sanomien version, mutta uskoisin voivani luottaa toimittajan kykyyn siteerata alkuperäistekstiä. Tässä hieman Kiesin ajatuksia (siteerattuna tuosta Helsingin sanomien jutusta) kommenttien kera:

Kiesin mukaan autoista ja naisista on helppo puhua, koska ”auton kaikki käyttöominaisuudet löytyvät naisesta”.

Tässä lauseessa on niin paljon pielessä, että en tiedä mistä aloittaisi. Onkohan Kiesi koskaan kuullut siitä radikaalista ajatuksesta, että naiset ovat ihmisiä?

”Auton ulkonäkö viimeistellään jousituksilla ja pyörillä – naisen nilkat ja kengät ovat minulle tärkeitä, ja nainen menettää usein muotonsa, jos hänellä on alle seitsemän senttimetrin korot”, Kiesi sanoo ja kertoo katsovansa naista samassa järjestyksessä kuin uutta autoa: Katse kulkee alhaalta ylös eli kengistä, nilkoista ja sääristä vartaloon ja pukeutumiseen ja viimeiseksi silmiin.

Niin, eipä niillä silmillä niin väliä, kunhan korot on kunnossa… Järkyttävintä on tässä ehkä se, että Kiesin mielestä naisen pitää pilata terveytensä (korkeat korot OVAT haitallisia jaloille) siksi että näyttäisi kauniilta, eli luonnottomalta. Luonnollinen nainenhan ei toki voi ”tosimiehen” mielestä olla kaunis. Suosittelen Eskoa kokeilemaan itse, miltä tuntuu kävellä seitsemän sentin koroissa. Mielellään vielä kapea hame päällä, niin että kävely on mahdollisimman helppoa.

Kiesin kokemusten mukaan nainen on halutessaan ”aika kylmä otus: hän pystyy manipuloimaan ja olemaan ilkeä paljon helpommin kuin mies”. Kiesille on iän myötä naisessa tullut yhä tärkeämmäksi itse naiseus.

Häh? Kiesin mielestä naisen luonteeseen kuuluu siis olla ilkeä ja manipuloiva, mutta hänelle tämä on tullut yhä tärkeämmäksi iän myötä…? Minusta koko Kiesin antama haastattelu on pelkkää ilkeilyä alusta loppuun. Manipuloinnista nyt en sitten tiedä. Kyllä ilkeys ja manipulointi taitavat olla ihan yhtä luontaisia sukupuoleen katsomatta. Usein toki manipulointia käytetään silloin kun ei ole todellista valtaa, joten siinä mielessä nyky-yhteiskunnassa voi olla, että naiset sitä enemmän käyttävät. Tosin tämä ei kyllä perustu omaan kokemukseeni ja on pelkkää pohdiskelua.

”Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava. Nykyään minulle on hyvin tärkeää, että minulla ja naisellani on paljon yhteistä, esimerkiksi samantasoinen koulutus ja arvomaailma. Arvostan myös suuresti sitä, että nainen silittää paitani, tässä eleessä on paljon symboliikkaa. Kun nainen kieltäytyy silittämästä tai siivoamasta, voisi karrikoidusti sanoa, että suhde vetelee viimeisiään.”

Eiköhän kuitenkin jokainen aikuinen ole itse vastuussa osuudestaan kotitöissä. Siis myös jos mies KIELTÄYTYY siivoamasta (minulle silittäminen ei ole niin tärkeää, jos haluaa kulkea silitettävissä paidoissa, niin jokainen silittäköön itse), niin sitten tulee mieleen haluaako mies oikeasti parisuhteen vai kotiapulaisen. Jos haluaa kotiapulaisen, niin sittenhän voi sellaisen palkata.

Naisen sopiva ikä on Kiesin mielestä määritelty hyvin Naisen oppaassa, joka on painettu vuonna 1948: se on miehen ikä jaettuna kahdella ja ynnättynä seitsemällä. Kiesille, 59, sopivan ikäinen nainen on siis 36–37-vuotias.

Tämän laskutavan mukaan mikään parisuhde ei sitten voi kestää kovin kauaa, kun nainen ei voi vanheta samassa tahdissa kuin mies. Kiesi kai ei nyt kovin pitkäaikaisesta suhteesta unelmoikaan.

Tasa-arvoa ei Kiesin mielestä ole se, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla, sillä nainen on niin fyysisesti, psyykeltään kuin tunne-elämältäänkin aivan erilainen kuin mies.

Ei välttämättä SAMALLA TAVALLA, mutta SAMANARVOISENA. Fyysisesti nainen onkin erilainen kuin mies, mutta psyyke- ja tunne-elämäerot tulevat kyllä enemmänkin luonteesta ja kasvatuksesta. Mutta mitä muuta kuin vanhoihin stereotypioihin sortumista voi odottaa mieheltä, joka vertaa naisia autoihin?

”Tämän vuoksi naiset pärjäävät usein huonommin myös johtaja-asemissa: he käyttävät tunteita vääränlaisissa tilanteissa, jolloin tunne menee usein järjen edelle. Mutta tietysti poikkeuksiakin on. Miehet taas pystyvät helpommin hallitsemaan suuria kokonaisuuksia”, Kiesi analysoi.

Ja taas: HÄH? Juuri vähän aikaa sittenhän Kiesi vertasi naisia autoihin, joilla (ainakaan tietääkseni) ei ole tunne-elämää lainkaan (pahoittelen kovasti, jos nyt loukkaan autojen tunteita). Juu, tietysti saattaa minullakin tunteet nousta pintaan, jos minua kohdellaan kuten autoa…

Kiesin mukaan miehen on vaikea joissakin tilanteissa ymmärtää naisen logiikkaa, eikä hän myöskään pidä naisten välisestä peruskateudesta. Naiset ovat myös huonoja verkostoitumaan, hän kertoo.

Naisen logiikkaa? Esko Kiesin logiikka on kyllä todella haussa tämän haastattelun perusteella ja ei kai hän loogisesti ajattelevaa naista silloin ymmärräkään. Ja mikä on naisten välinen peruskateus? Naiset huonoja verkostoitumaan? Kuitenkin useinmiten juuri naiset (ainakin Kiesin sukupolvea olevat) ovat niitä, jotka perheessä pitävät yhteyttä sukulaisiin ja jopa miehenkin sukulaisiin. Naisilla ei vain ole perinteisiä verkostoitumismalleja liike-elämään. Ja esim. johtajatasolla on toistaiseksi vielä sen verran vähän naisia, että verkostoituminen voi olla vaikeaa kun perinteisiin ”herra-kerhoihin” ei ole asiaa.

Kiesin mielestä naisella on sen sijaan kyky pelkistää ja viedä paremmin rutiinit läpi tavanomaisissa asioissa. ”Ja niinhän sitä sanotaan, että naiset ovat enemmän suorittajia ja miehet haaveilijoita.”

Eli naiset tekee työtä ja miehet haaveilee ja siksi miehistä tulee johtajia. Tai jotain. Kyllä miehetkin varmasti osaavat silittää paidan jos vain yrittävät.

Loppujen lopuksi: Toivotan Esko Kiesille siis onnea vain ”unelmiensa naisen” etsinnässä. Uskoisin, että hänen on aika vaikea löytää 36-37-vuotiasta diplomi-insinöörinaista, joka vain haluaa pitää häntä hyvänä ja olla haluttava. Ai niin, ja silittää hänen paitansa…

”Maailma muuttuu, Eskoseni”, kirjoitti aikanaan jo Aleksis Kivi.

Keskenään risteävät sorron mekanismit

Syy, miksi rasismi on feministinen ongelma, selittyy feminismin määritelmällä. Feminismi on ideologia, joka pyrkii vapauttamaan kaikki naiset: värilliset naiset, työväenluokkaiset naiset, köyhät naiset, vammaiset naiset, juutalaiset naiset, lesbot, vanhat naiset, mutta myös valkoiset, taloudellisesti etuoikeutetut heteroseksuaaliset naiset. Jos pyritään vähempään kuin tähän visioon täydellisestä vapaudesta, se ei ole feminismiä vaan naisten itsekorostusta.
–Barbara Smith, National Women’s Studies Associationissa pitämässään puheessa, kesäkuussa 1979.1

Sana ”tasa-arvo” ymmärretään Suomessa usein nimenomaan sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi. Sen puolesta on taisteltu jo yli sata vuotta, mutta muut syrjinnän muodot ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Seta täyttää tänä vuonna 35 vuotta, ja vaikka järjestön olemassaolon aikana HLBT-kansan (homo, lesbo, bi, trans) oikeuksissa on tapahtunut selvää edistystä, syrjintä on edelleen laajasti hyväksyttyä. Toisaalta myöskään vammaisten oikeudet eivät toteudu Suomessa, ja välillä tuntuu siltä kuin Kalle Könkkölä taistelisi yksin niiden puolesta, vaikka Kynnys ry on perustettu jo 36 vuotta sitten. Ihmisiä syrjitään myös monella muulla tapaa, mm. rodun tai etnisyyden, uskonnon, iän, luokan tai transsukupuolisuuden perusteella.

Syrjintä on mahdollista, koska hyväksymme ihmisten jakamisen erilaisiin kategorioihin, joihin liitetään erilaisia mielikuvia ja joita arvotetaan näiden mielikuvien perusteella. Kategorisointi on ihmisen kognitiivinen ominaisuus, josta tuskin pääsemme kovin helpolla eroon, mutta arvottamisesta on pyrittävä luopumaan. Nykyisessä systeemissä ”normaalius” antaa etuoikeuksia, joita ”poikkeaville” ei suoda.

Sorron mekanismit risteävät keskenään, ja muodostavat hierarkian, joissa tiettyjä ominaisuuksia arvostetaan enemmän kuin toisia. Samoin ihmisten identiteetit koostuvat monista eri osista, ja harva meistä on kaikilla mahdollisilla tavoilla etuoikeutettu, ja kääntäen harva meistä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sorrettu. Nämä eri identiteetin osat kietoutuvat yhteen muodostaen kokonaisuuden, jota on mahdotonta pilkkoa osiin. Tämä tarkoittaa sitä, että esim. syrjintä sukupuolen perusteella voi saada aivan erilaisia muotoja, riippuen siitä, onko kyseessä valkoinen vai tummaihoinen nainen. Samoin naisten kokemukset voivat olla hyvin erilaisia seksuaalisesta suuntautumisesta riippuen, esimerksi naisen äitiys saa yhteiskunnassa hyvin erilaisia merkityksiä riippuen siitä, onko kyseinen äiti lesbo vai hetero. Siksi nykypäivän feminismissä on tullut yhä tärkeämmäksi intersektionaalisuus, eli ymmärrys siitä, että sekä ihmisten identitetti, että heidän kohtaamansa syrjintä, on moniperustaista.

Koska kaikki syrjintä perustuu samaan periaatteeseen, eli ihmisten suosiminen/syrjiminen tiettyyn kategoriaan kuulumisen perusteella, meidän on turha taistella yhtä syrjinnän muotoa vastaan, jos samalla hyväksymme toisenlaisen syrjinnän. Vain yhden sorretun ryhmän oikeuksien puolustaminen ei ota huomioon, että monet kyseisen ryhmän jäsenistä kuuluvat myös muihin sorrettuihin ryhmiin. Feminismi on valitettavasti useimmiten keskittynyt puolustamaan valkoisten, heteroseksuaalisten, ei-vammaisten, yläluokkaisten naisten asemaa, koska jättäessään huomiotta muut sorron muodot, se on unohtanut naisten moninaisuuden. Seurauksena on ollut, että tietyt naisten kohtaamat ongelmat ovat jääneet huomoimatta, koska ne eivät ole koskeneet kaikkein etuoikeutetuimpia naisia. Esimerkiksi 1970-luvulla USA:ssa jotkut feministi-järjestöt vastustivat tiukennuksia sterilisaatiolakiin, vaikka valvomattomat sterilisaatiot mahdollistivat myös köyhien ja värillisten naisten pakkosterilisaation. Etuoikeutetut naiset näkivät tämän vain puuttumisena heidän ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteensa.2

Sukupuolten välistä tasa-arvoa ei voida saavuttaa, jos samalla pidetään yllä hierarkioita, jotka sortavat jonkun muun ominaisuuden perusteella. Yhtä hierarkian osaa tuskin saadaan poistettua, jos muut osat ovat paikallaan. Lisäksi, jos vaikka saavuttaisimme sukupuolten välisen tasa-arvon, ei maailmaa voisi millään tapaa kutsua tasa-arvoiseksi, jos samaan aikaan ihmiset olisivat eriarvoisia vaikka rodun tai seksuaalisen suuntauksen perusteella. Siksi feministien on pyrittävä lopettamaan sorto sen kaikissa muodoissa.

Suosittelen lukemaan myös Audre Lorden klassisen kirjoituksen samasta aiheesta: There Is No Hierarchy of Oppressions

”It is not accidental that the Family Protection Act, which is virulently anti-woman and anti-Black, is also anti-gay. As a Black person, I know who my enemies are, and when the Ku Klux Klan goes to court in Detroit to try and force the Board of Education to remove books the Klan believes ”hint at homosexuality,” then I know I cannot afford the luxury of fighting one form of oppression only. I cannot afford to believe that freedom from intolerance is the right of only one particular group. And I cannot afford to choose between the fronts upon which I must battle these forces of discrimination, wherever they appear to destroy me. And when they appear to destroy me, it will not be long before they appear to destroy you.”

——————————

[1] Barbara Smith: The Truth That Never Hurts: Writings on Race, Gender, and Freedom. Rutgers University Press, 1998. (Sivu 96)
[2] Adrienne Rich: Of woman born: motherhood as experience and institution. Norton, 1986. (Sivu xxi)

Lepää rauhassa Bea Arthur

Pitkän uran tehnyt Bea Arthur menehtyi syöpään viime lauantaina 86-vuotiaana. Hän kuului feminismin pioneereihin tv:ssä. Suomessa Bea muistetaan ainakin roolistaan Dorothy Petrillo Zbornakina sarjassa Tyttökullat. Hänellä oli myös nimirooli 70-luvun sarjassa Maude, joka oli spin-off Perhe on pahin -sarjasta, jossa Maude oli Edithin serkku. Maude oli aikanaan edelläkävijä mm. siinä, että Maude teki sarjassa abortin. Tämä tapahtui kaiken lisäksi ennen Yhdysvaltojen aborttioikeuden ennakkotapausta Roe vs. Wade. En tiedä onko Maudea näytetty Suomessa, minä en ainakaan sitä muista katsoneeni.

Kuultuani uutisesta muistelin kuinka Tyttökullat oli joskus yksi lempisarjoistani. Sarjaa tehtiin 1985-1992, joten eiköhän se ollut 80-luvun loppupuolella kun sarja tuli myös Suomen tv:stä. Tyttökullat oli monella tavalla poikkeuksellinen sarja. Sen päähenkilöt olivat kaikki naisia ja vielä keski-iän ohittaneita naisia, jotka eivät värjänneet hiuksiaan tai peittäneet ryppyjään. Kuinka usein televisiossa näkee tällaisia naisia? Ja joilla on myös seksielämää? Usein vanhemmille naisille tarjolla olevat roolit ovat äitejä tai mummoja. Nykyään tuntuu, että seksiä voi harrastaa vain nuoret ja kauniit. Ainakin televisiossa. Tämän sarjan valossa tuntuu kummalliselta, että niinkin konservatiivinen sarja, kuin Sinkkuelämää herätti kohua kymmenisen vuotta myöhemmin.

Sinkkuelämää oli siinä mielessä positiivinen, että myös sen päähenkilöt olivat naisia. Tyttökultiin verrattuna Sinkkuelämän naiset olivat kuitenkin kovin karikatyyrisiä. Tyttökullat olivat oikeita ihmisiä. Sinkkuelämää pyöri kovin paljon miesten ja erityisesti seksin ympärillä. Tämän lisäksi naiset keskittyivät muihin ”naisten” juttuihin, kuten kenkien osteluun. Hahmot jäivät hieman yksiulotteisiksi sekä vahvistivat stereotypioita naisista ja siksi sarjaa ei mielestäni voi pitää kovin feministisenä. Toisin oli Tyttökultien laita. Jo se, että kaikkien naisten ei tarvitse olla nuoria ja kauniita on itsessään feminististä.

Olen nähnyt Tyttökullat-sarjaa viimeksi silloin kun se tuli tv:stä ensimmäisen kerran, joten en voi esittää mitään kovin varmoja faktoja sarjasta. Sen kuitenkin muistan, että sarjan neljä naista pitivät toistensa puolia tuli eteen mitä tahansa eivätkä he yrittäneet peittää vanhenemistaan, paitsi ehkä Blanche, joka oli hieman nuorempi muita. Hän taisi olla ainoa, jolla oli vanhenemisongelmia. Joka tapauksessa nämä naiset pitivät huolta toisistaan ja mielestäni hienoa oli myös se, että joukkoon mahtui myös Sophia, joka oli Dorothyn äiti. Tässä olisi sarja, jonka nimeksi sopisi Täydelliset naiset huomattavasti paremmin kuin nykyään nimen omaava sarja (jonka englanninkielinen nimi on Desperate Housewives eli Epätoivoiset kotirouvat). Tyttökullat näytti parhaan puolen tyttöjen välisestä ystävyydestä: se ei lopu siihen kun tytöistä kasvaa naisia.

********

Bea Arthurista on kirjoitettu myös useissa englanninkielisissä blogeissa:
Salon Broadsheet: Bea Arthur ”changed the perception of a woman’s role”
Salon Broadsheet: Remembering Bea Arthur, feminist TV pioneer
The Pursuit of Harpyness: Thank You For Being a Friend: Bea Arthur, 1922-2009
Pandagon: BUMMER

Englanninkielisissä blogeissa on käsitelty osittain samoja asioita, kuin tässä kirjoituksessa. Ajatukset olivat kuitenkin omiani, joita pohdin ennen kuin luin ko. tekstejä, joten siksi en ole linkittänyt niitä suoraan tekstiin. Kuten muista blogiteksteistä voi huomata, ajatukseni eivät ole mitenkään omaperäisiä.

Esittely, eli miten minusta tuli feministi – osa 2

Luulen, että olen aina ollut feministi. En ehkä tosin ole aina kutsunut itseäni sellaiseksi. Kuitenkin tunnistan tiettyjä asioita, jotka häiritsivät minua jo lapsena. Pienempänä minulla oli paljon kavereita, jotka olivat poikia, ja jossain vaiheessa oli kovin vaikeaa, kun ymmärsin, että heitä pidetään kaikessa parempina, vaikka he eivät sitä olleet. Eniten pieneen päähäni otti se, että poikien OLETETTIIN olevan parempia. Se, että minä tai joku muu tyttö päihitti pojat jossakin, oli aina suuri ihmettelyn aihe. Tottakai tunnustus hyvästä suorituksesta lämmitti mieltä, mutta ei sitä nyt niin kovasti olisi tarvinnut päivitellä. Huomaan vieläkin ärtyväni siitä, jos joku ei usko minun pärjäävän. Tämä saattaa myös johtua osittain siitä, että minulla on kaksi isosiskoa ja olen aina joutunut todistelemaan, että kyllä minäkin ymmärrän asioita, vaikka olen nuorempi.

Meidän äiti on aina käynyt töissä. Tämä oli minulle itsestään selvää. Vanhemmilla oli oma firma ja töitä oli pakko tehdä. Koskaan minusta ei ole kuitenkaan tuntunut siltä, että äiti olisi jotenkin huono äiti. Ja vietimme myös paljon laatuaikaa perheen kanssa esimerkiksi kesälomilla, jotka vietettiin aina perheen kanssa matkustaen. Äiti on myös suvussaan ensimmäinen tyttö, joka pääsi ylioppilaaksi. Myös mummoni arvosti opiskelua kovasti. Hänen isänsä oli sitä mieltä, että kaikkien lasten pitäisi käydä koulua, jos vain päätä riittää. Mummo lopulta päätti mennä töihin, kun väsyi siihen, ettei koskaan ollut rahaa. Äiti kuitenkin kävi kauppakorkeakoulun ja mummo luki äidin koulukirjoja oppiakseen itse samalla. Isäni ei puolestaan ole korkeasti koulutettu. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että päädyn korkeakouluun tai yliopistoon. Ehkä siksi, että olen aina pitänyt opiskelusta. Kotoa meitä ei painostettu, vaan olemme saaneet tehdä valintamme omien mieltymysten mukaan. Kotona isä on ollut vähintään yhtä feministi kuin äiti. Kotona opin siis, että voin tehdä vaikka mitä, myöhemmin on ollut katkeraa huomata, että on ihmisiä, jotka eivät usko minun pystyvän mihinkään vain siksi että olen tyttö.

Opiskeluaikana aloin kiinnostua feminismistä yleisemmin. Huomasin, että minun oletettiin vaikenevan mielipiteistäni miesseurassa. Yllätyin kovasti, että kaverit, jotka tyttöporukassa toivat oman mielipiteensä esiin kovinkin painokkaasti, olivat sitä mieltä, että miesseurassa oli parempi olla keskustelematta eriävistä mielipiteistä. Liian usein, jos keskustelen hieman tuntemattomamman miehen kanssa, minut koetaan hyökkääväksi. En saisi siis esittää eriäviä perusteltuja mielipiteitä vaan minulle todetaan, että ”ei nyt tarvitse hermostua niin kovasti”. Tämä siis huolimatta siitä, että äänenvoimakkuus ei nouse ja tilanne alkaa lähinnä huvittaa kun toinen vain jankkaa omaa mielipidettään eikä esitä vasta-argumentteja. En siis aina ole näin rauhallinen keskustelija, mutta yritän usein hieman hillitä itseäni tuntemattomammassa seurassa. Kaverien kesken ei yleensä tällaisia ongelmia ole (eikä aina muutenkaan), vaikka joukossa olisi miehiä. Mutta asenne ei ole myöskään harvinainen. Perehtyessäni feministisiin teksteihin löysin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni ja ymmärsin, että vika ei ole minussa. On myös muita ihmisiä, jotka ovat huomanneet, että naisia kohdellaan eri lailla kun miehiä. Oli vapauttavaa huomata, että en ollut ainoa, jonka mielestä jotain on vialla. Mitä enemmän asiaan perehdyn, sitä enemmän ihmettelen, miten joku voi vielä väittää, että Suomessahan on jo tasa-arvo.

Minna Canthin päivän mietteitä

Tänään 19.3. vietetään toista kertaa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Canth on ensimmäinen ja ainoa nainen, jolla on Suomessa liputuspäivä. Helsingin Sanomissa oli tänään Mervi Kantokorven kirjoittama kolumni, jossa pohdiskeltiin mitä Canth ajattelisi nykymenosta. Ensimmäisessä artikkelin innoittamassa kommentissa luki ”Olen mies ja elän tasa-arvoisessa Suomessa. Mikä tarkoitus on tällaisella uutisella?” Onpa mukavaa, kun joku meitä typeriä naisparkoja viisaampi mies tuli kertomaan, että mitä te turhia haihattelette, tasa-arvo on jo saavutettu!

On aika ylimielistä ajatella, että voi miehenä päättää naisten puolesta, että he ovat kaikessa tasa-arvoisia miesten kanssa. Usein myös ihmiset, jotka ovat näin päättäneet, sulkevat visusti tajuntansa kaikelta joka voisi todistaa että asia ei ole niin, tai he pyrkivät selittämään miksi todisteet ovat virheellisiä. Miehet ovat etuoikeutetussa asemassa – he voivat halutessaan sulkea silmänsä niiltä epätasa-arvon ilmentymiltä, joiden kanssa naiset joutuvat elämään. Kumma kyllä samat miehet huomaavat herkästi ne tilanteet, jossa he itse kärsivät miesten ylivallasta.

Suosittelen lukemaan Andrea Rubensteinin Who gets to decide when women are oppressed?

Olin hiljattain kuuntelemassa Jari Sarasvuota (firman järjestämä juttu), ja hän sanoi jotain, joka jäi mieleeni: meillä on jokaisella oma maailmankuvamme, ja usein havaitsemme vain ne asiat, jotka sopivat olemassaolevaan maailmankuvaamme. Kasvaaksemme ihmisinä meidän täytyy sallia parempien ideoiden loukata maailmankuvaamme, Sarasvuo jatkoi. Oleellista tässä on se, että kuuntelee muita, ja oikeasti miettii mitä he sanovat. On liian helppoa torjua toisen sanoma, jos itsellä ei ole kokemusta asiasta, ja kyseinen sanoma sotii omaa maailmankuvaa vastaan.

Kuten esittelyssäni mainitsin, uskoin nuorempana että tasa-arvo on jo saavutettu Suomessa, enkä suostunut kuuntelemaan ketään joka väitti toisin. Oma maailmankuvani muuttui vasta kun epätasa-arvo iski minua lekalla päähän, ja jouduin pakon edessä arvioimaan tilanteen uudelleen. Nykyään pyrin kuuntelemaan, kun ihmiset puhuvat kokemuksistaan, ja yritän parhaani mukaan olla kuvittelematta, että tiedän paremmin kuin he itse, miten asiat heidän elämässään ovat.

Olen huomannut että moni suomalainen uskoo samoin kuin tänään Hesarin artikkelia kommentoinut mies, eli että tasa-arvo on jo saavutettu. Samoin rasistisen puukotuksen uhriksi joutunut mies kertoi Hesarissa, ettei uskonut Suomessa olevan rasismia, ennen kuin joutui itse puukotuksen uhriksi. Kun puhuu naisten kanssa, lähes poikkeuksetta jokainen on kokenut joskus syrjintää. Monet heistä ajattelevat kuitenkin että kysymys on yksittäistapauksista, tai että syrjintä on osa normaalia elämää, eikä asialle voi mitään. Tämä on tänä päivänä suuri uhka tasa-arvolle. Suomen tasa-arvolaki on säädetty 1986, mutta tasa-arvoa ei saavuteta ennen kuin ihmisten asenteet ovat muuttuneet, ja näyttää siltä että rakkaasta kotimaastamme löytyy vielä paljon taantumuksellisia mielipiteitä.

Think women have achieved equality? Think again.

Esittely, eli miten minusta tuli feministi

En ole aina ollut feministi. Lapsena ajattelin, että on lottovoitto syntyä Suomeen, jossa sukupuolten tasa-arvo on toteutunut, ja säälin naisia muslimimaissa. Sitten kasvoin aikuiseksi, ja tajusin kuinka naivi olin ollut.

Alla muutama niistä monista syistä, jotka avasivat silmäni epätasa-arvolle.

1. Äitini

Äitini irtisanoutui työstään tullessaan raskaaksi, ja palasi työelämään vasta ollessani 8-vuotias. Hänen valintansa oli seurausta syyllisyydestä, jota hän on tuntenut siitä asti kun joutui nuorena, edellisessä avioliitossaan, palamaan työelämään veljeni ollessa vasta pieni vauva. Äitini ei ole feministi, mutta hän opetti minulle että on tärkeää hankkia ammatti jolla elättää itsensä, ja asua avoliitossa ennen kuin menee naimisiin niin että tietää kenen kanssa todella on tekemisissä. Vanhempani erosivat kun olin jo muuttanut pois kotoa, ja äitini valinta työskennellä pienipalkkaisilla, naisvaltaisilla aloilla ja olla siinä välissä kotiäitinä kostautui pienen eläkkeen muodossa.

Aloin kyseenalaistamaan uskomusta ”hyvästä äidistä”, joka hoitaa lapset ja kodin. Tajusin että jos äidit valitsevat perinteisen roolin, he jäävät miehensä hyväntahtoisuuden varaan, ja jos he valitsevat työuran, heitä syyllistetään lastensa hyvinvoinnin laiminlyömisestä. Tämä ei voi olla oikein, ajattelin.

2.  Entinen poikaystäväni

Exälläni oli selkeät käsitykset miesten ja naisten eroista: miehet haluavat ”levittää geenejään”, joten heillä on tarve harrastaa seksiä mahdollisimman monen partnerin kanssa, kun taas naiset haluavat rakkautta ja yrittävät löytää yhden kumppanin jolla on mahdollisimman hyvät geenit, joten yhdenillansuhteet eivät sovi naisille. Exäni kanssa puhuessa voisi pelata evoluutiopsykologiabingoa. En tunnistanut itseäni tai naisia ylipäätänsä exäni kuvauksista, ja hänen neitsytfetissinsä oli pelottava. Aloin kyseenalaistamaan entistä enemmän seksuaalista kaksinaismoralismia.

3. Työkaverini

Työskentelen IT-alalla. Muutama vuosi takaperin ikäiseni työkaveri kommentoi, että naiset eivät sovi ohjelmoijiksi, koska siihen tarvitaan loogista ajattelukykyä. Eikä tämä ollut edes huono vitsi, vaikka kovasti halusinkin niin uskoa. Siinä vaiheessa pääni räjähti, ja tajusin lopullisesti että tarvitsemme oikeasti feminismiä, jos ikäisilläni nuorilla miehillä on tuollaisia käsityksiä sukupuolieroista.