Tanja Karpela on mennyt taas naimisiin, ja tällä kertaa sormessa koreilee jopa 15 000 euron arvoinen sormus. Minua huolestuttaa amerikkalaisen sormuskulttuurin rantautuminen Suomeen. En paheksu sitä, että naiset haaveilevat timanttisormuksesta (vaikken itse sellaista haluakaan), vaan minua häiritsee sormuksiin liittyvä kilpailukulttuuri. Blondin kosto-elokuva piruili naisten väliselle kilpailulle kihlasormuksen timantin koosta, mutta amerikkalaisille naisille koolla on väliä. Eräs sikäläinen ystäväni kävi ”päivittämässä” kihlasormuksensa, eli vaihtoi timantin isompaan. Hääsivustot ja lehdet näyttävät markkinoivan samanlaista kulttuuria Suomeenkin, ja ihmisille uskotellaan, että häiden pitäisi olla kulutusjuhla. Keskiaikainen huomenlahjakin on löydetty taas uudelleen.
Koska perinteisesti miehen kuuluu ostaa kihlasormus naiselle, niin kilpailu timantin koosta muuttuu nopeasti kilpailuksi siitä, kenellä on rikkain mies, jolloin olemme jo todella kaukana tasa-arvosta. Rikkaan miehen etsintä kuuluu aikaan, jolloin naisella ei ollut muuta keinoa elättää itseään kunniallisesti kuin pääsemällä hyviin naimisiin. Nykyään jokainen nainen voi itse elättää itsensä. Naisvaltaisella alalla työskentelevän naisen leipä on kuitenkin laiha, jonka takia meidän täytyykin taistella oikeudenmukaisen palkkauksen puolesta, eikä jättäytyä miehen elätettäväksi*. Sillä, kenellä on perheen kukkaron nyörit käsissään, on myös valta. Tasa-arvoisessa perheessä raha-asioista päätetään tietenkin yhdessä, mutta köyhemmän osapuolen on loppupeleissä luotettava varakkaamman osapuolen hyväntahtoisuuteen.
(Jos toinen vanhemmista on kotona hoitamassa lapsia, on tietenkin luonnollista että työssäkäyvä elättää perhettään. Kannattaa vain muistaa, että eläkettä ei kerry kotivanhempana olemisesta. Jos naisvaltaisella alalla työskentelevä nainen jää kotiin, hänen muutenkin pieni eläkkeensä kutistuu entisestään.)
En tiedä mitä tälle hääkulttuurin kaupallistumiselle voisi tehdä. Tunnen itseni voimattomaksi iltapäivälehtien edessä, jotka herkuttelevat käsittämättömän hintaisilla timanttisormuksilla, luoden samalla kilpailukulttuuria ja painetta pröystäilevään elämään. Toivon että tämä ilmiö jää marginaaliseksi. Ainakin minulle se, että kumppanini on rakastava, huumorintajuinen ja tasa-arvoinen, on äärettömän paljon tärkeämpää, kuin hänen varallisuutensa taso.
————————–
*En kritisoi tällä kirjoituksella niitä naisia, joiden mies tienaa heitä enemmän. Ottaen huomioon palkkatasa-arvo-ongelman, heitä on varmasti enemmistö Suomen parisuhteessa olevista heteronaisista. Kritisoin vähän niitä naisia, joille miehen varallisuus on muita ominaisuuksia tärkeämpää, koska näen asian niin, että jos raha on tärkeää, voi itse yrittää tehdä uran jossa sitä saa paljon. Eniten kritisoin kuitenkin sitä, että naisvaltaiset alat ovat huomattavasti vähemmän arvostettuja kuin miesvaltaiset alat, jos arvostusta mitataan palkkauksella.
Maailma feministin silmin 