Kirja-arvostelu: Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä (Sanna Aaltonen)

9515706904Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä on Sanna Aaltosen väitöskirja. Väitöskirjassaan hän tutkii yläasteen yhdeksäsluokkalaisia ja heidän käsityksiään sukupuolisesta häirinnästä. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivista ja perustuu erään koulun (koulun nimi kuten muutkin tunnistetiedot on muutettu) yhdeksäsluokkalaisten kirjoittamiin ainekirjoituksiin aiheesta seksuaalinen häirintä ja ainekirjoituksen jälkeen tehtyihin haastatteluihin. Vaikka olisin toisaalta kaivannut kvantitatiivista dataa sukupuolisen häirinnän ja sen eri ilmenemismuotojen yleisyydestä, tuntui metodivalinta väitöskirjaa lukiessa kuitenkin järkevältä. Monissa aineissa ja haastatteluissa tuli esille, että vaikka aluksi oppilaat totesivat, että eivät ole kohdanneet minkäänlaista häirintää, niin lähes kaikki tytöt olivat kokeneet epämiellyttävää koskettelua julkisissa tiloissa ja pojatkin tiesivät tutuille tytöille tapahtuneista häirintätapauksista. Koulussa oli lähiaikoina ollut kaksi tapausta, jotka olivat johtaneet jopa ex-poikaystävien lähestymiskieltoon. Näitä asioita ei välttämättä olisi tullut kvantitatiivisessa tutkimuksessa ilmi, ainakaan jos kysymyksiä ei olisi osattu esittää oikein. Kirjassa Aaltonen myös viittasi muihin tutkimuksiin, joista ehkä osa olikin kvantitatiivisia ja joihin aion jatkossa tutustua.

Ensimmäiset kolme lukua kirjasta keskittyvät tutkijan metodologisiin valintoihin ja aiheen aiemman käsittelyn esittelyyn. Ymmärrän osuuden tärkeyden tieteelliseltä kannalta, mutta tämä oli kirjan raskain osuus. Toisaalta, vaikka osuus oli raskas, oli myös mielenkiintoista tietää miksi tutkija oli päätynyt tekemään tutkimuksen juuri siten kuin se oli tehty. Osuudessa esiteltiin myös runsaasti aiempaa tutkimusta, johon metodologiset valinnat pohjattiin. Minulle tämä väitöskirja oli ensimmäinen lukemani tutkimus aiheesta, joten en voi täysin arvioida lähteitä ja niiden käyttöä, mutta ainakin metodologinen osuus oli johdonmukainen ja lähteet tuntuivat tukevan toisiaan. Seuraavissa luvuissa keskityttiin itse tutkimukseen. Tutkija kirjottaa oppilaiden arjesta koulussa ja sen ulkopuolella ja sukupuolisen häirinnän määrittelystä. Omat lukunsa saavat myös häirinnän kohteet, häirinnän tilat, häiritsijät sekä kokemusten käsitteleminen ja kertominen. Lopuksi kirjassa on vielä yhteenvetokappale sekä liitteet, joista löytyy lisätietoa tutkimuksen teosta, esim. haastattelurunko sekä aineiston koodaaminen.

Tutkimuksessa korostui mielestäni selkeä tasa-arvo-ongelma. Toisaalta pohdittiin, että kyllä varmaan tytötkin voivat häiritä poikia, mutta kukaan ei tällaista ollut oikeasti kohdannut. Pojat miettivät, että tämä johtuu ainakin osittain omasta fyysisestä puolustuskyvystä. Tutkimuksessa ei tutkittu kiusaamista yleensä ja ainakin itselleni tuli mieleen, että poikiin kohdistuva kiusaaminen ei ole useinkaan niin seksuaalista. Pojat olivat kohdanneet häirintää lähinnä uimahalleissa aikuisten miesten taholta. Tyttöjä ja naisia arvioidaan jo muutenkin paljolti ulkonäön perusteella, joten myös kiusaaminen kohdistuu helposti tytön ulkonäköön ja maineeseen. Toisaalta tyttöihin kohdistuva häirintä tunnustetaan, mutta toisaalta tyttöihin kohdistetaan myös vaatimuksia (s. 214):

”Rajantekojen suhteen tytöille myös asetetaan ja he asettavat itselleen monenlaisia vaatimuksia, jotka tuntuvat paikoittain kohtuuttomilta. Heidän tulisi olla autonomisia, lähes kaikkivoipaisia yksilöitä, itsevarmoja, välinpitämättömiä, ymmärtää ja kontrolloida lähettämiään viestejä sekä kykeneviä varomaan, ehkäisemään ja torjumaan tehokkaasti häiritseviä tai uhkaavia tilanteita. Niillä, jotka eivät toimi näin, on väärä asenne tai väärät vaatteet. Jos he valittavat varsinkin verbaalisesta häirinnästä, he ”ottavat” asiat liian vakavasti ja jos heille tapahtuu jotain pahaa, he ovat ”antaneet” sen tapahtua.”

Aika rankkoja vaatimuksia minusta, varsinkin kun puhutaan 15-16-vuotiaista tytöistä, joilla on varmasti vielä tekemistä itsetunnon ja oman kasvamisensa kanssa. Ikävimmältä tuntui se, jonka muistan myös omasta nuoruudestani eli, että pojat ovat poikia. Toisin sanoen poikia ei opeteta ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja tyttöjen sitten tulisi ymmärtää, että pojilla on kuitenkin hyvät aikeet (rakkaudesta se hevonenkin potkii). Kuitenkin, jos kuulee jatkuvia kommentteja ulkonäöstään ja vielä rikotaan fyysistä koskemattomuutta ja huoritellaan päälle, ei tyttö varmasti tunne oloaan kovinkaan hyväksi. Ei siinä taida paljon hyvät aikeet auttaa.

Kirja käsitteli aihetta monipuolisesti ja kerätyn aineiston valossa. Ilmi tuli myös rodullinen/rasistinen elementti, mutta tähän lähinnä aineistossa viitattiin ja tietoa ei ollut tarpeeksi, jotta siitä olisi voinut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Tässä voisi olla tarvetta jatkotutkimukselle. Kirja käsitteli paljon sitä, että kiusaamista ei käsitetä sukupuoliseksi häirinnäksi, koska ”Suomessahan on tasa-arvo”. Kuitenkin aineistosta kävi selkeästi ilmi, että jokainen tiesi häirintätapauksia ja suurin osa tytöistä oli kokenut näitä itse. Kertominen häirinnästä koettiin kuitenkin vaikeaksi ja usein uhri itse vähätteli tapahtumaa, vaikka joissain tilanteissa tytöt olivat oikeasti olleet peloissaan.

Kirjassa on aivan liikaa asiaa käsiteltäväksi lyhyesti, joten olen tuonut esiin vain pääteemoja. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan itse, sillä mielestäni tutkimus valottaa hyvin teinityttöihin kohdistuvia seksuaalisia paineita. Ainainen madonna/huora-kategorisointi tulee tässäkin hyvin esiin. Kirjan painos on loppuunmyyty, mutta sitä saa kyllä kirjastoista luettavaksi.

Mainokset

Sukupuoliroolit ja hormonitoiminta

Eilisen hesarissa (HS 5.5.2009 Tiede & Luonto) oli artikkeli tärkeästä aiheesta: Susanne Björkholmin Väärässä ruumiissa käsittelee sitä, kuinka sukupuoltamme muokkaavat muutkin asiat kuin XX tai XY-kromosomit. Joskus muunnokset johtavat intersukupuolisuuteen (jota artikkelissa nimitetään hermafrodismiksi, joka nykyään on vanhentunut nimitys). Useimmiten sukupuoli voidaan kyllä määritellä, mutta sukupuoli-identiteetti ei välttämättä ole yhtä selkeä.

”Aivojen sukupuolisuuden kehityksessä on moni asia yhä hämärän peitossa. Varmaa on kuitenkin se, ettei ihmistyypeille ole selkeitä lokeroita vaan kyse on jatkumoista.

Monenlaisia kombinaatioita löytyy, mutta kun aivot kerran ovat päättäneet mitä ovat, on asia yksilön osalta aika lailla loppuun käsitelty.”

Hieno asia, että tuodaan esille miten erilaiset asiat voivat vaikuttaa sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen. Mutta minkä ihmeen takia artikkelissa on vähän väliä tällaista potaskaa:

”Paljonko ja mitä hormonia täytyy päästä sikiön aivoihin, jotta tyttö tuntee itsensä kotoisemmaksi leikkiautojen kuin barbien seurassa?”

Ai, että kaikki on ihan vain hormoneista johtuvaa? Rohkenen epäillä, että myös ympäristöllä on aika suuri vaikutus ihmisen kehitykseen. Niinkin itsestäänselvä asia, kuin naisten rintojen seksikkyys on kulttuurikysymys – on olemassa kulttuureja, joissa naisen rinnoilla ei ole seksuaalista merkitystä, vaan himoja herättävät esim. reidet ja peppu.

Artikkelin yhteydessä oli myös tietokulma, jossa esiteltiin synnynnäistä lisämunuaishyperplasiaa. Hesarin mukaan kyseinen tauti aiheuttaa tytöille ylisuuria määriä testosteronia. Se on myös yleisin intersukupuolisuuden muoto, joskin tätä artikkelissa ei mainittu. Artikkelin mukaan lisämunuaishyperplasiasta seuraa esimerkiksi että:

”Heillä on keskimääräistä parempi matikkapää ja avaruudellinen hahmotuskyky ja he ovat aggressiivisempia – yleensä miehisiä ominaisuuksia.”

Minusta on kiva lukea hormonien vaikutuksesta, mutta oikeasti alkaa kyllä ihmetyttää tämä pakonomainen tarve selittää kaikki pelkillä hormoneilla. Pitäisikö tässä mennä nyt varmuuden vuoksi endokrinologille kyselemään lisämunuaishyperplasia-tutkimuksia? Vai olisiko kyseessä vain vanhat stereotypiat poikien paremmista matemaattisista kyvyistä, jotka eivät edes pidä paikkaansa, mutta jotka aiheuttavat tytöillä alisuoriutumista stereotype threat-efektin ansiosta? Hesarin artikkelista ei käy ilmi, että lisämunuaishyperplasia aiheuttaa useimmiten myös muutoksia sukuelimissä, siitä saa pikemminkin sen kuvan, että jos olet tyttönä hyvä matikassa ja tykkäät leikkiä autoilla, hormonitoiminnassasi saattaa olla jotain häikkää.

Miksi selitystä sukupuolirooleihin mahtumattomuudelle pitää hakea hormoneista? Artikkelin kirjoittaja kertoo: ”Synnyin (tuntemattomasta syystä) poikamaiseksi enkä osaa vieläkään luontevasti käyttäytyä tai pukeutua kuin nainen.” Oletan, että tämä tarkoittaa sitä, että mitään hormonaalista syytä hänen ”poikkeavuudelleen” ei ole löydetty. Luulisi sen olevan selvää, että perinteiset roolit ovat niin ahtaita, että harva mahtuu niihin täydellisesti. Ihmisillä pitää olla oikeus olla oma itsensä, omia haluja ei pidä joutua perustelemaan hormonitoiminnalla.

Väärässä ruumiissa-artikkelissa sekoitetaan myös seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti. Nämä kaksi ovat toisistaan riippumattomia, eikä homoseksuaalisuuden synty ole niin helposti perusteltavissa hormonitoiminnalla kuin artikkelissa annetaan ymmärtää.

Salaisuus

Näin tämän kuvan kaksi vuotta sitten Feministing-blogissa. (Alunperin se julkaistiin PostSecret-blogissa.) Kuvan synnyttämä keskustelu oli erittäin silmiä avaava – minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka moni oli kokenut seksuaalista väkivaltaa parisuhteissa, eikä etenkään siitä, miten usein ihmiset olivat kieltäneet itseltään todellisuuden jotta he voisivat selvitä.

Suosittelen lukemaan koko keskustelun, mutta tässä muutama kommentti:

I used to think that I had betrayed myself by continuing the relationship with the guy who raped me. Now I understand that it was a matter of survival.

I have (thankfully) never been raped, but I was in an emotionally and sexually abusive relationship with my first boyfriend when I was 14. We didn’t have intercourse, but there were many times when he wanted to engage in sexual play that I didn’t, and just kept trying and asking until I eventually gave up and did it. It took me a long time to realize that what he did was wrong and abusive and not my fault. Sometimes I still have nightmares about him and though I’m happily married now to a wonderful, feminist man, I still have a lot of difficulty trusting men.

Been there, done that, have the t-shirt.

I didn’t break up with the boyfriend who raped me in college because see, if I pretended everything was okay, then I hadn’t really been raped, right? Riiiight.

To this day, I typically get one of two responses from people when I tell them this story: Either the rape wasn’t so bad (because I stayed, der) or it wasn’t really rape. Oh, I occasionally get told that it wasn’t really rape because I didn’t fight hard enough.

Fun times.

I lost my virginity in a date rape. That was before we had a word to describe it. It was years before I stopped telling the ”romantic” story of my first time on a beautiful spring day in a forest and acknowledged to myself that I had been raped.

It applies to rape and any type of violence: there is always the desire, when the abuser or rapist is close to you, to pretend that it wasn’t really that bad.

(Keskustelu ajautuu myöhemmin väittelyyn siitä mitä voidaan kutsua raiskaukseksi, ja lopussa typerys nimimerkillä justicewalks vie keskustelun ihan väärille urille, mutta tästä huolimatta se on avartavaa luettavaa.)

Suomalaisessa mediassa on joskus ollut maininintoja ”treffiraiskauksista”, mutta en muista lukeneeni mitään parisuhteissa tapahtuvista raiskauksista. Raiskaus avioliitossa muuttui rikokseksi vasta vuonna 1994, myöhemmin kuin monessa muussa Euroopan maassa. Kuitenkin ”on arvioitu, että kolme neljäsosaa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu läheissuhteissa.” [1] Raiskauskriisikeskus Tukinaiseen tulevista soitoista suurin osa koskee seksuaalista väkivaltaa läheisissä ihmissuhteissa, mutta poliisille ilmoitetuista raiskauksista niiden osuus on huomattavasti pienempi [2]. On selvää, että uhrin on paljon helpompi ilmoittaa tuntemattomien tekemistä raiskauksista – kun kuvaan astuu kaikki ihmissuhteiden kiemurat, tilanne ei enää olekaan niin yksinkertainen. Ylläolevista kertomuksista käy myös ilmi, että usein raiskausta ei pidetä raiskauksena, eikä siihen haeta apua ennen kuin vasta paljon myöhemmin, jos silloinkaan. Seksiin painostaminen parisuhteissa ja yhdenyönsuhteissa on varmasti äärimmäisen yleistä, ja niin normalisoitua, että sitä harvemmin tunnistetaan väkivallaksi.

Stina Jeffner on tutkinut tohtorinväitöskirjassaan 15-vuotiaiden ruotsalaisnuorten asenteita raiskauksiin [3], ja hän löysi kuusi erilaista olosuhdetta, jotka nuorten käsityksissä ”muuttavat normaaliksi käyttäytymiseksi teon, jota periaatteellisella tasolla kutsuttaisiin raiskaukseksi” [4]. Alla on listattu nämä kuusi olosuhdetta:

  1. Tapa millä tyttö sanoo ”ei”. Tytön on kieltäydyttävä selkeästi ja varmasti, muuten poika voi tulkita tilanteen niin, että tytön ”ei” tarkoittaakin ”kyllä”. Kieltäytyminen pitää lisäksi tehdä hyvissä ajoin, aivan viime hetkellä poika ei kykene hillitsemään herätettyä haluaan.
  2. Jos tytön pakottaa sukupuoliyhteyteen poika, johon tämä on rakastunut, ei tapausta nuorten mukaan voida pitää raiskauksena.
  3. Jos jompikumpi osapuolista on humalassa, tekoa ei voi kutsua raiskaukseksi. Tytön on siksi varottava olemasta liian humalassa, kun taas pojan humala voi vapauttaa vastuusta.
  4. Jos tytöllä on huono maine, teko ei ole raiskaus, sillä huonomaineisen tytän tulkitaan harrastavan seksiä kenen kanssa tahansa.
  5. Jos raiskaaja on psyykkisesti sairas, häntä ei pidetä vastuullisena teostaan.
  6. Raiskauksen uhriksi joutunut tyttö voi todella huonosti. Jos näin ei ole, kysymyksessä ei ollut raiskaus.

On selvää, että kaikki kuusi väittämää ovat harhaluuloja, jotka asettavat raiskauksen uhrin syylliseksi, ja poistavat vastuun raiskaajalta. Huomionarvoista on myös, että nuorten käsityksissä raiskauksen uhri on aina tyttö – miten nuoret näkisivät pojan, joka on raiskattu, jää epäselväksi. Olettaisin, että pojan kokemuksia vähäteltäisiin, ja jos raiskaaja on nainen, tilanne nähtäisiin tilaisuutena saada pillua (linkki vie esimerkkiin tällaisesta tulkinnasta), eikä seksuaalisena väkivaltana. (En siis ole lukenut itse tutkimusta, vain ainoastaan arvostelun siitä, joten en tiedä millä tavalla asiaan otetaan kantaa alkuperäisessä tutkimuksessa.) Perinteiset käsitykset sukupuolirooleista ja seksuaalisuudesta vaikuttavat nuorten asenteisiin, jolloin miehet nähdään yliseksuaalisina olentoina, jotka ovat vain tyytyväisiä jos heidät otetaan vaikka väkisin, ja joille on aivan normaalia pakottaa tyttöystävänsä seksiin, koska seksiä on nyt vain pakko saada. Naisten rooli taas nähdään perinteisesti tasapainoittelijana, jonka pitää olla seksuaalinen miellyttääkseen miehiä, mutta ei liian seksuaalinen, koska väärin käyttäytynyt tyttö on itse syypää jos hänet raiskataan. Valitettavan usein myös poliisilla on näitä vanhentuneita käsityksiä.

Perinteiset käsitykset sukupuolirooleista estävät ihmisiä näkemästä seksuaalista väkivaltaa niissä tapauksissa, jotka eivät mukaudu ”puskaraiskaaja hyökkää naisen kimppuun”-skenaarioon. Lähisuhteissa tapahtuva seksuaalinen väkivalta jää nimeämättä ja tunnistamatta, ja häpeä ja pelko siitä, ettei kukaan kuitenkaan usko, estää uhreja puhumasta kokemuksistaan, sekä läheisilleen että poliisille. Hiljaisuuden on loputtava: Shakesvillen ”survivor thread” on hyvä alku.

————————————–

[1] Honkatukia, Päivi: Raiskaus – tuttu vai tuntematon uhka? HAASTE 1/2001
[2] Honkatukia, Päivi: Ilmoitti tulleensa raiskatuksi. Tilastokeskus, Oikeus 2001:2, OPTL:publication 180/2001, s.26.
[3] Jeffner, Stina: ”Liksom våldtäkt, typ”: Om betydelsen av kön och heterosexualitet för ungdomars förståelse av våldtäkt. Tohtorinväitöskirja, Uppsalan yliopisto, Uppsala 1997.
[4] Honkatukia, Päivi: Nuoret ja raiskaus. Oikeus 2/1998, s. 102-104.